Sitten hän otti toisen arkin.
»Kallis, vanha lapsuuden ystäväni! — Olen yksin, aivan yksin ja
onneton. Tarvitsen neuvoa ja apua; kaipaan ystävää, jonka sylissä
voin itkeä, kättä, joka minut kohottaa, hyväilevää ääntä, joka
toruessaankin mainitsee nimeäni. Älä hylkää minua! Tiedän tosin,
että olet ankara — harhaanjoutuneista olet aina puhunut kylmästi,
mutta jos rikollinen on kasvattilapsesi? Kirjoita minulle joitakuita
rivejä nähdäkseni, saanko luonasi turvapaikan. En tarkoita, että
tahtoisin tulla taloosi. Mennyt on mennyttä, en koskaan tahdo saapua
kaupunkiinne, ihmisten luo, joiden edessä aina olisin pakotettu
painamaan rikoksellisen pääni alas... ei, tahdon pois, kauas
Itävallasta ja jos suinkin mahdollista Euroopastakin. Luotasi en hae
muuta turvaa kuin moraalista, pyydän vain saada kertoa tilastani,
rukoilen lupaustasi auttaa minua. Tahtoisin ansaita leipäni; tahtoisin
seuranaisena joutua vieraaseen maahan, mutta kun kukaan ei anna
minulle suosituskirjettä, on se tie suljettu. Mutta kaikesta tästä
saat kuulla sitten vasta, kun olet minulle kirjoittanut: Puhu, rakas
lapsi raukkani! Minä säälin sinua!
Osoitteella 'A.Z. N:o 20 poste restante Wien, odotan kaivaten
kirjettäsi.»
Hanna sulki nämä molemmat kirjeet ja pani ne hotellinoven viereiseen
postilaatikkoon. Sitten hän palasi huoneeseensa rauhoittuneena ja
melkein tyytyväisenä. Nyt hänellä oli taasen hiukan toivoa, eikä
ihminen enempää tarvitsekaan saadakseen voimia kestämään elämän
koulussa. Seuranainen; — tämän ajatuksen hän sai kirjoittaessaan,
samoin kuin sen, että Dori täti antaisi hänelle suosituksen ja auttaisi
häntä tämän uuden tuuman toteuttamisessa. Hän ei ollut enää niin yksin.
Miksei hän ennen ollut huomannut kirjoittaa vanhalle ystävälleen?
Myöskin hänen Ewaldille kirjoittamansa kirje jätti mieleen rauhoittavan
tunteen... kuten aina hyvän työn tekeminen. Ewald ei ole enää yhtä
onneton tietäessään, ettei vaimonsa lopulta kuitenkaan ollut uskoton.
Rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan hän kirjoitti seuraavan
ilmoituksen: »Nuori neiti, osaava täydellisesti saksaa, ranskaa ja
englantia, etevä pianisti, hakee paikkaa seuranaisena, mieluimmin
ulkomailla. Vastausta odottaa S.T.R. N:o 75 _poste restante_. Wien.»
Hän vei tämän ilmoituksen useaan lehteen, ja hänen ajatuksensa
keskittyivät nyt postitoimiston ympärille, josta hän odotti tärkeitä
tietoja.
Hän saattoi jo neljäntenä päivänä odottaa tiedonantoja. Levottomana
hän meni postikonttoriin. Monta kertaa eksyttyään hän vihdoin löysi
_poste restante_ osaston. Käytävässä hän tapasi useita, jotka lukivat
kirjeitään. Hän avasi asianomaisen oven ja astui sisään.
Hetkisen odotuksen jälkeen oli hänen vuoronsa.
»A.Z. N:o 20?» sanoi hän vavisten.
Postivirkailija otti levollisesti esiin pakan kirjeitä ja silmäili noin
kolmeakymmentä päällekirjoitusta.
»Ei ole», vastasi hän yhtä levollisesti ja pani kirjeet takaisin
A-osastoon.
»Entä S.T.R. N:o 75?» kysyi Hanna vielä kerran.
Uusi pakka otettiin esiin.
»Ei tässäkään.»
Raskain mielin Hanna poistui ja lohdutti itseään sillä, että huomenna
onnistuu paremmin.
Neljännellä kerralla hänen alettuaan jo tottua vastaukseen: »Ei
mitään», otti postivirkailija yhtä välinpitämättömästi kirjeitä
kummastakin pinkasta ja ojensi ne Hannalle.
Kirjeitä oli neljä. Hanna otti ne vastaan sykkivin sydämin ja riensi
ulos katsomatta niihin. Hän istuutui odottaviin vaunuihin, käski kuskin
ajaa hotelliin ja alkoi tarkastella päällekirjoituksia. Yksi niistä oli
Dori tädiltä, hän tunsi heti käsialan. Nuo kolme muuta olivat Wienistä,
eikä Hanna tuntenut käsialoja. Ne hän luki ensin. Mutta niissä ei
ollut mitään mielenkiintoista. Ensimäinen oli paikanvälitystoimistosta
ohjelmineen; toisessa tarjottiin taloudenhoitajattaren toimi ja
kysyttiin, osasiko hän keittää ruokaa; kolmannessa pyydettiin
häntä lähettämään todistuksensa ja suosituksensa mukanaseuraavalla
osoitteella.
Sitten hän avasi Dori tädin kirjeen. Tätä hän juuri oli niin
levottomasti odotellut. Hän levitti paperin. Siinä oli vain muutamia
rivejä otsakirjoituksetta. Ensi silmäykseltä Hanna saattoi jo huomata
ettei kirje tuonut lohtua. Kirjeen ulkonäöstä voi jo päättää, mitä se
tuo, vaikkei se vielä ole puhunutkaan. Kenraalitar kirjoitti todellakin
seuraavasti:
»Minua ihmetyttää, että langennut henkilö, joka käytöksellään on
tuottanut minulle häpeää, vielä rohkenee kirjoittaa minulle ja
rukoilla myötätuntoani. Onneton kohtalo on sellaisessa tapauksessa
todistuksena Jumalan oikeudentunnosta, sillä Jumalan käsi osuu
kaikkiin rikollisiin. Jos useampia kirjeitä saapuu, heitetään ne
avaamattomina tuleen.