Mutta kyyneleet eivät auta. Hanna ajatteli sinne ja tänne. Mitä
hänen oli nyt tekeminen. Oh, hänen elämäntarinansa ei ollut omiaan
herättämään myötätuntoa. Hän oli aivan masennuksissa rouva Bergin
sanoista: »jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi
olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä.» Ja
asianlaita olikin niin. Hänhän oli rikollinen, langennut. Kuinka hän
ei ollut ajatellut tätä ennen, mitenkä hän oli voinut pitää itseään
siveänä ja ylväänä ja unohtaa, että vaimo, joka jättää miehensä
heittäytyäkseen rakastajansa syliin, on viimeinen, jonka hoitoon äiti
uskoo nuoret tyttönsä?
Ei, sen tuuman täytyi raueta. Kotiopettajattareksi hän ei voinut ruveta.
Mutta mihin hänen pitäisi ryhtyä? Kuolla hän ei enää tahtonut;
itsemurhanajatukset saivat hänet halveksimaan itseään. Hän oli jo kauan
ollut tietoinen siitä, että oli kykenevä näyttelemään loistavaa osaa
maailmassa. Tottuneena siihen, että, missä hyvänsä näyttäytyikään,
hänen kauneuttaan ja viisauttaan ihailtiin, ei hän voinut uskoa
näiden avujen, jotka nyt olivat arvottomia, kuihtuvan yksinäisessä
hotellihuoneessa.
Mitä tehdä? Mitä tehdä?
Hän toisti tämän kysymyksen ääneen, kulkiessaan yhtämittaa edestakaisin
huoneessa. Hän tiesi olevansa kykenemätön vastaamaan siihen. Toisinaan
hän pysähtyi ja painoi päänsä kylmää seinää vasten. »Tätä yksinäisyyttä
suuressa maailmassa en kestä. Minun täytyy saada puhua omaisieni
kanssa...»
Ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan. Molemmat
itsemurhakirjeet Dori tädille ja Ewaldille olivat vielä siinä. Hän repi
ne pieniksi palasiksi lukematta edes niitä.
Kastaessaan kynänsä musteeseen hän ei vielä tiennyt mitä kirjoittaa.
Hänen aikomuksensa ei ollut kirjoittaa mitään erikoista, vaan yleensä
tarve äärettömässä yksinäisyydessään saada puhella niiden kanssa, jotka
olivat kerran tunteneet ja rakastaneet häntä, pakotti häntä tarttumaan
kynään.
Ajattelematta tai etsimättä sanoja hän antoi kynän kiitää paperilla.
»Ewald, loukattu, vihastunut puolisoni... En kirjoita pyytääkseni
sinulta jotain, herättääkseni sääliäsi tai saadakseni anteeksi.
On tekoja, joita mies ei voi antaa anteeksi, sen tunnen. Mutta
minun täytyy sisäisestä pakosta sanoa, että olen onneton. Se
on oikeudenmukainen rangaistus harha-askeleestani. En kerro
tätä voittaakseni myötätuntoasi, vaan teen sen siksi, että se
kenties tuottaa sinulle lohdutusta. Loukattu on tunteva itsensä
levollisemmaksi, kun tietää, että kohtalo on hänen puolestaan
kostanut. Miksikä minä, joka olen loukannut sinua sydänjuuriasi
myöten, nyt jättäisin sen sinulle kertomatta. Olen rakastanut sinua
sydämeni pohjasta ja mennessäni luotasi tunsin katkeraa surua sinulle
tuottamani iskun johdosta. Nyt voin hiukan lieventää kirvelevän
haavan tuskaa, ja minä teen sen myös. Vielä muutakin voin kertoa,
joka kirvoittaa, joka vähentää tunteittesi katkeruutta. Sinä tiedät,
että jättäessäni meidän... sinun kotisi huuleni olivat vielä puhtaat,
ja nyt, kun minua on rangaistu heikkoudestani, ovat ne yhtä puhtaat
kuin silloinkin, sen vannon. Se ei kuitenkaan ole minun ansioni,
enkä tahdo esittääkään sitä siinä valossa, mutta totta se on. Mutta
luulen, että tieto tästä tosiseikasta on tuottava lohtua — ei, ei
lohtua — mutta helpotusta sinulle. Hyljätyn puolison on tietysti
kauheata ajatella, että hänen kerran niin lämpimästi rakastamansa
vaimo lepää toisen sylissä. Vihan, mustasukkaisuuden ja häpeän puna
nousee tätä ajatellessa hänen poskilleen — Minä olen tehnyt sinut niin
sanomattoman onnettomaksi, mutta minä tahdon edes hiukan lieventää
näitä tuskia, kun kerran siihen pystyn. — Oletko arvannut, että mies,
jota seurasin, oli kreivi Edelberg? Olet kai kuullut, mimmoisen
kohtalon hän sai? Minä odotin häntä — ja hän oli kuollut. En nähnyt
häntä enää sen jälkeen kuin lupasin paeta. Jos minä pyytäisin sinua
ottamaan minut takaisin kotiisi, niin voisit luulla kaiken tämän
olevan valhetta, jolla tahdon puhdistaa itseni, mutta hetkeäkään
en ole voinut uskoa jälleennäkemisen mahdollisuutta — enkä sitä
toivokaan, joten voit uskoa joka sanani. Ne ovat ainoat, mitä minä,
joka olen pirstannut elämänonnesi, enää voin sinulle antaa. Ehkä
halveksit minua niin, että kaikki, mikä minua koskee, on sinulle
yhdentekevää; ehkä on sinusta tämä lahjani arvoton. Mutta toisinkin
voi olla ja siksi kirjoitan. Hyvästi!