Nuori rouva istuutui vaunuihin ja antoi kuskille ensimäisen
kirjoitetuista osoitteistaan: »Frans-Josef-ranta N:o 12.» Vaunut
pysähtyivät kauniin, uuden rakennuksen eteen. Hanna astui alas ja meni
portin kautta. Avattuaan oven, jossa seisoi: »Porttivahti», hän kysyi,
missä rouva Hirschfeld asui.
»Ensimäinen rappu, kolmas kerros, ovi oikealle», oli vastaus.
»Kiitän. Miten tämä rappusten nouseminen hengästyttää!...» Hän soitti
osoitetulle ovelle. Palvelustyttö avasi sen.
»Onko rouva Hirschfeld kotona?»
»Kyllä, olkaa hyvä, käykää sisälle.»
Hanna astui etuhuoneeseen. Kaksi pientä tyttöä juoksi juuri sen läpi
vieressä olevaan kyökkiin, josta avoinna olevan oven kautta tunkeutui
vastapoltetun kahvin tuoksu ja kuului huhmaren ääniä. Toisesta
huoneesta kuului pianonsoittoa. Heti Hannan jälkeen saapui eräs
kaupunginlähetti, joka jätti palvelustytölle paketin. Kodittomasta,
paikkaahakevasta olennosta tuntuu omituiselta joutua näkemään käynnissä
olevaa taloudenkoneistoa, talouden, jossa hänkin ehkä on saava paikan,
mutta joka on hänelle vielä aivan outo.
»Voinko saada puhutella rouva Hirschfeldiä?»
»Kyllä tietenkin, mutta mitä te oikeastaan haluatte», kysyi palvelus
tyttö ihmeissään. Hän oli luultavasti luullut Hannan kuuluvan perheen
seurapiiriin.
»Sanokaa, että rouva Berg on lähettänyt minut.»
»Astukaa sisään; minä sanon heti rouvalle.»
Palvelustyttö vei Hannan tyhjään ruokasaliin. Sitten hän avasi oven
viereiseen huoneeseen ja sanoi:
»Täällä on eräs neiti... rouva Bergin luota...»
»Hyvä! Pyydä häntä odottamaan hetkinen.»
Ja Hanna odotti. Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli viereisestä
huoneesta kaksi naista, toinen arkipuvussa, toisella hattu päässä ja
palttoo yllä. Rouva saatteli nähtävästi jotain vierasta.
»Tervehtikää sisartanne. Olipa hauskaa, että tulitte... Älkää unohtako
minua!» Tähän tapaan sujui keskustelu.
Hanna oli noussut, mutta häntä ei huomattu. Vasta kun rouva palasi
takaisin, hän tervehti Hannaa päännyökkäyksellä.
»Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa. Olkaa hyvä, astukaa
sisään.»
Ja hän meni edellä viereiseen huoneeseen, joka oli yksinkertaisesti,
mutta kodikkaasti sisustettu sali. Hanna seurasi häntä.
»Rouva Berg on siis lähettänyt teidät? Istukaa!»
Ja rouva Hirschfeld istuutui sohvaan.
»On, sain rouva Hirschfeldin osoitteen toimistosta. Herrasväki haluaa
opettajatarta?»
»Mutta te näytätte hyvin nuorelta, hyvä neiti. Kuinka vanha te olette?»
»Jo yli kahdenkymmenen.»
»Missä olette ollut ennen?»
»Minulla ei ole vielä milloinkaan ollut paikkaa.»
»Vai niin. Oletteko musikaalinen? Se on pääehtoni. Mutta ennen kaikkea,
mistä saan tietää teistä jotain?»
Hanna hätkähti.
»Miten niin?»
»Tarkoitan, kenen suosituksia teillä on?»
»Rouva Bergin...»
»Niin, niin, mutta se ei ole kylliksi.»
Hanna oli hämillään.
»Olen vieras täällä. Minulla ei ole ketään tuttuja Wienissä...»
»Mistä te sitten olette? Kenelle voi kirjoittaa ja kysellä teistä?»
Hanna tuli tulipunaiseksi. Sitäpaitsi ei häntä miellyttänyt rouva eikä
kotikaan, joten hän ei muuta toivonut kuin voivansa päästä sieltä.
Mutta hän ei tiennyt oikein, miten pelastua.
»Suokaa minun kysyä: miten monta lasta minun tulisi opettaa ja miten
vanhoja he ovat?»
»Minulla on kolme pientä tyttöä, yhdentoista-, kymmenen- ja
seitsemänvuotiaita, sekä kuuden vuoden vanha poika, jotka joutuisivat
teidän hoitoonne; molempia nuorempia varten on minulla lastentyttö.»
Hannaa puistatti. Tämä ei ainoastaan ollut pätevä syy, vaan todellinen
aihe olla ottamatta paikkaa vastaan.
»Oh ei, hyvä rouva, se menisi yli voimieni. Enempää kuin yhtä, enintään
kahta oppilasta en voi opettaa.»
Hanna nousi.
»Anteeksi, että olen vaivannut! Hyvästi!»
»Hyvästi», vastasi rouva Hirschfeld liikahtamatta paikaltaan.
Hanna poistui ruokasalin ja etuhuoneen kautta meluavien lasten ohi,
tapasi pesijättären, joka kantoi alushameita korissa päänsä päällä, ja
kiiruhti sitten portaita alas. Hän istuutui odottaviin vaunuihin ja
antoi ajurille seuraavan osoitteen:
»Jägerzeile N:o 29.»
Siellä ei rouva ollut kotona. Kolmannessa paikassa hän sai tietää, että
eräs toinen neiti oli jo otettu. Neljäs osoite vei niin köyhännäköiseen
ympäristöön, että hän jo portaissa kääntyi takaisin.
Sitten hän otti viimeiseksi säästämänsä osoitteen, koska se miellytti
häntä eniten. Se oli hotellin osoite. Täällä hän ehkä tapaisi
matkustavaisia, ehkä ulkomaalaisia, ja mieluimmin hän halusikin kauas
Itävallasta.
»Hotel Metropoliin», sanoi hän ajurille.
Hetkisen kuluttua vaunut pysähtyivät kauniin hotellin eteen. Hanna meni
ovenvartian luo.
»Rouva von Bogdanovic?» kysyi hän.
»Toinen kerros, N:o 16.»
Hän meni portaita ylös ja koputti ovelle.
»_Entrez_», huudettiin sisältä.
Hanna astui sisään.
Eräs nainen istui sohvassa lukien sanomalehteä. Kolme suurta
matkakirstua vaatteineen ja pukutarpeineen oli matolla. Sängyllä oli
useita suurempia ja pienempiä paketteja, luultavasti äsken tehtyjä
ostoksia. Huoneen täytti hajuvesien, nahkatavaroiden ja paperossien
tuoksu.
»Suokaa anteeksi», sanoi Hanna kynnyksellä. »Oletteko rouva von
Bogdanovic?»
»Olen, olen, astukaa sisään!» sanoi nainen ranskaksi. Hän oli kaunis,
tummasilmäinen ja mustatukkainen, noin kolmenkymmenen ikäinen
ulkomaalainen. »Teidät on varmaankin lähetetty tänne Kärnthner-kadun
toimistosta?»
Hanna vastasi myöntävästi ranskankielellä.
»Istukaa... Ah, miten kaunis te olette!»
»Rouva...»
»Niin, _folie a croquer... une amour de petite femme._ Ja te tahdotte
ruveta opettajattareksi!»
»Se on aikomukseni.»
»Teillä ei olisi mitään vastaan lähteä Serbiaan saakka?»
»Mitä kauemmaksi, sen parempi.»
»Ja te tyytyisitte neljäänsataan tukaattiin?»
»Kyllä.»
»Mutta oletteko musikaalinen?»
»Hyvin musikaalinen.»
»Sepä mainiota. Te miellytätte minua suuresti ja jos minusta riippuisi,
ottaisin teidät heti, koska te olette niin hienon arvokas ja
ihastuttava... Mutta olen saanut tämän toimen serkultani Belgradista...
Minun täytyy ensin kirjoittaa hänelle ja lähettää hänelle valokuvanne,
todistuksenne ja suosituksenne. Tahdotteko tuoda ne minulle?»
Hannan sydäntä kouristi. Siis hän ei onnistunut tälläkään kertaa. Hän
nousi.
»Hyvä», sanoi hän, »toimitan ne.»
Hän päätti neuvotella rouva Bergin kanssa siitä, miten hankkisi
suosituksia.
»Hyvä on», vastasi rouva von Bogdanovic. »Kuitenkin tahdon huomauttaa
teille, että teidän paperienne ohella lähetän sinne monen muunkin.
On siis mahdollista, ettette tule valituksi, mikä minua tulisi hyvin
surettamaan. _Adieu, mignonne!_»
Hanna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi näistä turhista käynneistä ja ajoi
kotiin.
Seuraavana päivänä aikaisin hän meni rouva Bergin luo. Tämä oli juuri
saapunut toimistoon ja luki saapunutta postia.
»Hyvää huomenta, neiti! Suokaa anteeksi, mutta ettekö odottaisi
hetkisen, kunnes olen lukenut postin.»
Hanna odotti. Muutaman minuutin kuluttua rouva Berg katsahti ylös.
»Kas niin, nyt olen vapaa. Näissä kirjeissä ei ollut mitään kummempaa!»
»Ne olivat kai perheiltä, jotka tarvitsevat kotiopettajatarta?» sanoi
Hanna.
»Enemmän kotiopettajattarilta, jotka pyrkivät perheisiin», vastasi
rouva Berg. »Eräs rouva, jolla on seitsemän lasta, hakee opettajatarta,
joka kolmensadan guldenin palkasta vuodessa opettaa soittoa, kieliä
ynnä vielä muitakin aineita; ja viisi kirjettä on neideiltä, jotka
hakevat paikkaa perheissä, missä on vain yksi tytär opetettavana ja
palkkaa kahdeksansataa guldenia. Se on kauheaa! Entä te, hyvä neiti,
mitä uutisia tuotte?»
»Olin eilen neuvomienne henkilöiden luona...»
»Ettekä löytänyt sopivaa. Se ei minua ensinkään kummastuta; ei se
tavallisesti menekään niin pian.»
»Ei, rouva Berg, en ole löytänyt mitään sopivaa ja pelkään, etten
koskaan onnistukaan, sillä minua kohtaa joka suunnalla suuri este.
Kaikkialla kysytään minulta suosituksia ja minulla ei ole niitä...»
»Mitenkä niin? Totta kai teillä on joku tuttu, joka tuntee teidät ja
johon te voitte vedota?»
»Ei, rouva Berg, minä olen outo täällä. Te ette eilen: kysynyt
sellaisista mitään ettekä myöskään sanonut, että niitä tarvitaan...»
»Siksi että se on luonnollista. En luullut teidän hakevan paikkaa, jos
teillä ei olisi ketään, joka voisi taata rehellisyytenne.»
»Ei — ketään.»
»Mutta, neiti, te vallan pelotatte minua.»
»Mutta jospa minulla olisi syyni esiintyä vallan muukalaisena, jospa
perhesuhteet olisivat pakottaneet minut vieraalla nimellä hakemaan
leipäansiota...»
»Silloin ette voi hakea paikkaa minun kauttani», keskeytti rouva Berg
kylmästi. »Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, etten voi haittaamatta
toimistoani suositella niin nuorta ja kaunista henkilöä, joka
mahdollisesti...»
Hanna lensi tulipunaiseksi.
»Oi hyvä Jumala, taasen epäluuloja. Eikö ihmisen ulkonäöstä jo voi
päättää, onko hän rehellinen ja siveä vai eikö? Eikö kasvatukseni ole
takeena siitä, että olen hyvästä perheestä?»
»Tosin kyllä, mutta jos teillä on syytä salata perheenne nimi,
niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan
nuoria tyttöjä, ja edesvastuu olisi minun. Kas tässä, neiti, on
sisäänkirjoitusrahanne... Olen pahoillani, että olen pakotettu
poistamaan teidät kirjoistani.»
Hanna ei ottanut rahoja, kumarsi vain äänetönnä ja meni ovea kohden.
Loukkaus kouristi hänen kurkkuaan.
Rouva Berg seurasi häntä.
»Avatkaa sydämenne minulle, rakas lapsi», sanoi hän. »Te näytte olevan
onneton. Kertokaa kohtalonne minulle. Ehkäpä minä voin antaa teille
jonkun neuvon.»
Hanna pudisti päätään.
»En, en», sanoi hän vaivalloisesti. »Kiitän teitä... kiitän
sydämestäni. Hyvästi!»
Ja hän kiiruhti pois. Hän heittäysi ohiajaviin vaunuihin ja ajoi
kotiin. Hänen täytyi jälleen saada itkeä.