»Sallikaa minun tehdä tunkeileva kysymys: Onko teillä ystävää?»
»Olen vallan yksin maailmassa. Miksi sitä kysytte?»
»Koska jalomielinen ystävä voisi toteuttaa toiveenne... Tai ehkä
teillä itsellänne on tilaisuus? Jos sitoudutte olemaan vuoden
palkattomassa toimessa, jos te edelleen, ollakseni haittaamatta
laitostani lähettäessäni maailmaan taiteenharrastelijan, sopimusta
allekirjoitettaessa minulle suoritatte viisisataa guldenia; jos
te sitäpaitsi tuotte mukananne loistavan, runsaan puvuston ja
jonkun verran rahaa, niin lähetän teidät maaseututeatteriin, jonka
johtaja äskettäin kirjoitti minulle, — ja siellä voisitte koetella
onneanne... Voihan olla mahdollista, että teillä on taipumuksia, ja
ellei ole, niin on teillä kuitenkin pukuja, ja lopusta... niin, sanon
sen mielistelemättä... huolehtii kauneutenne. Loppujen lopuksi te
saavutatte myrskyisää suosiota... valloitatte ritarin... tai ainakin
joitakuita tehtailijain poikia ja kiitätte onnentähteänne, joka on
johdattanut teidät asioimistooni. No, miksi tuijotatte minuun niin,
ihastuttava viattomuus?»
Hannan posket eivät enää olleet punaiset; hän oli kalmankalpea. Tuntui
kuin aikaisemmin polttanut kuolemankaipuu olisi taasen herännyt.
Hän meni ovea kohden. »Vielä kerran, suokaa anteeksi, että olen
vaivannut... hyvästi!»
Tohtori Süssherz sulki häneltä tien.
»Sanokaa minulle kuitenkin nimenne ja osoitteenne, te ihanin...» ja
aikoi ottaa Hannaa leuasta.
Hanna avasi kiivaasti oven ja — tervehtimättä etuhuoneessa olevia —
pakeni nopeasti kauhuissaan jättäen »Taideasioimiston» selkänsä taa.