Seuraavana aamupäivänä kello yhdentoista ajoissa Hanna jälleen lähti
liikkeelle. Tällä kertaa hän kyseli ohikulkevilta suuntaa saapuakseen
oopperakortteliin, jossa hän aikoi käydä jossain teatteritoimistossa.
Hänelle neuvottiin ensin Wiedenin pääkatu, joka vei suoraan
Nasch-torille, mistä hän helposti löytäisi edelleen.
Mikä melu ja liike! Hanna kulki katuja muodostavien hedelmäkojujen
välissä ja ihaili korkeiksi pinoiksi asetettuja syksyn antimia —
rypäleitä, päärynöitä ja pähkinöitä. Sivuutettuaan Elisabet-rakennuksen
hän oli jo mainitussa kaupunginosassa. Eräs virkamies neuvoi häntä
hakemalleen poikkikadulle, ja kohta hän löysi talonnumeron. Talo oli
kaunis, uusi ja komea; siihen johti leveä portti ja komeat raput,
kuten muihinkin tämän kaupunginosan taloihin. Ensimäisen kerroksen
oikeanpuoleisessa ovessa oli mustassa nimikilvessä kultakirjaimilla:
»Tohtori Süssherzin teatteritoimisto.»
Ennenkuin Hanna soitti, viivähti hänen kätensä hetkisen nappulassa.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Portaat eivät olleet kuitenkaan olleet
korkeat tai vaivalloiset. Mutta ken joskus on kulkenut sellaisen
tien armonanojana, paikanhakijana, neuvoa pyytävänä sairaana — tai
astuakseen ratkaisevan askeleen, hän tietää liiankin hyvin, miltä
tuntuu seisoa vielä suljetun oven takana, nousta sinne johtavia
portaita. Mieluimmin kääntyisi takaisin — ainakin viivyttäisi asiaa.
Epäröidään soittaa — tahdotaan hengähtää, niin levottomana ja
hengästyneenähän ei sovi astua sisälle....
Hanna asettui käytävän ikkunan luo rauhoittumaan. Samassa saapui
silmäänpistävän ylellisesti puettu nuori neiti. Empimättä hän soitti
toimiston kelloa. Ovi avautui, ja Hanna käytti tilaisuutta hyväkseen
seuraten vastatullutta. Molemmat naiset sivuuttivat etuhuoneen
sekä astuivat suurenpuoleiseen saliin. Täällä otettiin ensintullut
kovaäänisesti tervehtien vastaan, johon tervehdykseen hän vastasi yhtä
kaikuvasti: »Jumala varjelkoon teitä, lapset!»
Huone oli konttoriksi järjestetty. Kahden suuren kirjoituspöydän
ääressä, joista toinen oli aitauksentapaisen irtoseinän takana,
kirjoitti monta nuorta miestä. Aitauksen edessä seisoi muutamia herroja
vilkkaasti keskustellen. Eräs, hattu päässä, oli juuri poismenossa.
»No niin», sanoi hän, »minä sähkötän heti näytännön loputtua.»
Hän meni ovea kohti, mutta samassa saapui jotenkin huolimattomasti
puettu nuori mies huoneeseen.
»Terve!» sanoi hän, ottamatta niskaan valunutta hattuaan päästä, »mitä
uutta kuuluu?»
»Tällä hetkellä ei mitään, herra Wilder», vastasi eräs kirjureista.
Viimeksimainittu nousi tervehtiäkseen nuorta neitosta.
»No mitä te tiedätte kertoa, neiti Milli? Ette kai te vain ole
paikatta? Minulle on sanottu, että Itävallan, Pietarin ja Amerikan
saksalaiset teatterit kiistelevät teistä.»
»Voi teitä härnäilijää», vastasi Milli neiti Wienin murteella. »Te
tiedätte kyllin hyvin, etten pitkiä aikoja kestä samassa paikassa. Olen
taas purkanut tirehtöörini kanssa. Saako tavata tohtoria?»
»Heti. Odottakaa hetkinen. Siellä on joku — ensi basso, luullakseni.»
Viereisen huoneen ovi avautui, ja hienon näköinen herra astui
huoneeseen. Hän tervehti kohteliaasti läsnäolevia poistuen etuhuoneen
kautta.
»Tuo basso ei ollut hullumpia», sanoi neiti Milli. »Nyt varmaankin on
pääsy pyhättöön vapaa.»
»On. Teidän harvinainen käyntinne on tuottava herra von Süssherzille
paljon iloa.»
»Todella harvinainen. Joka neljännesvuosi tarvitsen uuden paikan; minä
olen paras liikkeenne käyttäjä.» Tätä sanoessaan hän poistui nauraen
toiseen huoneeseen.
Hanna oli sillä välin mennyt pöydän luo.
»Minä kuulostelisin jotain paikkaa.»
Puhuteltu katsahti äskensaapuneista kirjeistä ja sanomalehti pakoista
nuoreen naiseen ja silmäili häntä ahnain katsein.
»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, neitiseni», sanoi hän. »En luule
kestävän kauan, ennenkuin neiti joka sinne äsken meni, on saanut
asiansa esitetyksi tohtori Süssherzille.»
Hanna poistui pöydän luota ja istuutui huoneessa olevalle pienelle
sohvalle. Hän katsahti ympärilleen. Vastakkaisella seinällä oli
piano — varmaankin sitä käytettiin säestettäessä oopperaan ja
operettiin pyrkijöitä. Seinillä oli koko joukko erisuuruisia valokuvia
taiteilijoista kaikenlaisissa puvuissa. Rintakuvia, visiitti- ja
kabinettikuvia, päitä luonnollisessa koossa, ja useimmissa kuvissa
oli omakätinen luonteenomainen nimikirjoitus. Niiden joukossa oli
Klara Ziegler Medeana, rouva Wolter Maria Stuartina, Lewinsky Richard
III:na, Maria Wilt Normana, monia tanssijattaria viehkeissä asennoissa,
lyhyissä hameissa, uskomattoman suurijalkaisia — ja näiden lisäksi
oli vielä sekä tuntemattomien että tunnettujen, kumpaakin sukupuolta
olevien taiteilijain valokuvia. Seinillä riippui myös suuri joukko
kirjavia teatteri-ilmoituksia. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli
suuri joukko sanomalehtiä — enimmäkseen teatterilehtiä.
Hanna katseli niitä etupäässä välttääkseen huoneessa olevien nuorten
miesten uteliaita katseita. Häntä pelotti, että joku puhuttelisi
häntä. Hanna tunsi itsensä hyvin epävarmaksi ja alkoi ajatella olevan
parasta palata kotiin tyhjin toimin. Sillä näin ensi kerran hätäisesti
silmäiltyään teatterimaailmaan hän huomasi sen olevan itselleen vallan
vieraan, ettei hänellä ollut aavistustakaan sanomalehdissä mainituista
ammattitiedoista, joita seinillä olevat muotokuvat ja ilmotukset
edustivat ja jota pöydillä olevat kirjepakat koskivat.
Ulko-ovi avautui jälleen, ja kaksi naista astui sisään; nähtävästi äiti
ja tytär. Nuoremmalla oli nuottirulla kädessä.
»Nöyrin palvelijanne», sanoi kirjoituspöydän ääressä oleva nuori mies.
»Neidinhän tuli suorittaa laulunäyte tänään, eikö niin?»
»Niin», vastasi äiti, »hänellä on nuottinsa mukanaan.»
»Olkaa hetken aikaa kärsivällisiä. Tohtori Süssherz on kohta täällä.
Olkaa hyvät ja istukaa niin kauaksi.»
Naiset istahtivat lähelle Hannaa. Tytär huokasi tuskaisesti.
»Oletko taas peloissasi, Emma?» kysyi toinen hiljaa.
»Oh, kauheasti... pelkään, etten ensinkään osaa laulaa, kurkkuni on
niin kuiva.»
»Sinun täytyy rauhoittua.»
»Niin, jospa voisin.»
»Voi kaiken minkä tahtoo. Älä nyt häpäise itseäsi.»
»Oi, jospa se jo olisi ohi!»
»Puhut kuin olisit hammaslääkärin odotushuoneessa.»
Siinä äiti oli oikeassa: useimmat odotushuoneet, ei vain mainittu,
tekevät mielen tuskaiseksi.
Vähän sen jälkeen tulivat neiti Milli ja tohtori Süssherz toisesta
huoneesta. Viimemainittu tervehti läsnäolevia.
»Te tulitte kuitenkin, neiti Wirth», sanoi hän levottomalle tytölle,
»sepä oli oikein. Minä tarvitsen juuri erään nuoren, dramaattisen
tähden maaseudulle. Mutta tietenkin... minun täytyy ensin kuulla teidän
laulavan. Entä mitä te haluatte, armollinen neiti?» kysyi hän Hannaan
kääntyen.
»Tahtoisin puhua kanssanne... neuvotella... jostain paikasta.»
»Hyvä, hyvä. Siitä voimme sittemmin jutella rauhassa. Ensin täytyy
päättää tästä neidistä. Mehlmann, olkaa hyvä ja säestäkää.»
Nuori mies meni pianon luo. Neiti Wirth kalpeni ja meni lähemmäksi
asettaakseen nuotit paikoilleen.
»Rohkeutta!» kuiskasi äiti hänelle.
»Mitä tahdotte laulaa ensin?» kysyi säestäjä selaillen nuotteja.
»Mitä nuotteja teillä on mukana, neiti?» keskeytti asiamies.
»Suuri aaria Taika-ampujasta ja Alicen aaria: 'mene, mene' ynnä
kreivittären kavatiina Figaron häistä.»
»Voimme alottaa Taika-ampujalla», määräsi herra von Süssherz.
Nuori tyttö — hän ei muuten ollut niinkään nuori, noin
kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen, paitsi opintoaikaansa
— asettui alkusäveliä soittavan säestäjän viereen. Kaikki
huoneessa-olijat olivat asettuneet odottavaan asentoon. Kuulijakunta
tuntui yhtä arvostelevalta kuin teatteriyleisö.
Onneton oli jo menettänyt voittomahdollisuuden ennen alkua, sillä hänen
kasvoissaan kuvastuva pelko, hänen ryhtinsä, kaikki, tarttui kuulijaan,
vaikuttaen kuin sähkövirta esiintyvän ja kuulijan kesken.
Etusoitto oli lopussa. Mutta laulajatar ei alottanut aikanaan. Hän
tunsi kai omituisen kuivuuden kurkussaan. Säestäjä alotti alusta. Nyt
hän yhtyi luentalaululla:
»Wie nahte mir der Schlummer —
Bevor ich ihn geseh'n!»
mutta ääni oli heikko, epävarma.
»Rohkeutta, Emma!» huudahti äiti vieden häneltä viimeisenkin rohkeuden,
sillä hän huomasi nyt alottaneensa huonosti.
Hän jatkoi:
»Ach, Liebe pflegt mit Kummer
Stets Hand in Hand zu geh'n.»
Tämän hän esitti paremmin, sillä hän sai laulussa esiin omat surunsa.
Resitatiivin yli hän pääsi onnellisesti. Lyhyiden, katkonaisten
lauseiden välissä oli laulajattarella tilaisuus hengähtää ja korkean
pitkän fissin lauseessa: »Wie schön ist diese Nacht», lauloi hän
kauniilla, sointuvalla äänellä.
Mutta andante:
»Leise, leise, fromme Weise»,
ei ottanut onnistuakseen. Neiti Emma lauloi aariansa kyllä loppuun ja
osui lopussa korkean h:n kohdalla melkein oikeaan — vain neljäsosan
ääntä matalampana — sillä hän oli ajatellut sitä koko allegron aikana;
mutta hän itse kuten kuulijatkin olivat jo aikaisemmin selvillä siitä,
ettei hän ollut kestänyt koetusta.
Asiamies nousi paikoiltaan, samoin säestäjä. Toista aariaa ei tarvittu.
Laulajattaren poskilla paloi kuumeinen puna.
»Mutta Emma, miten oletkaan laulanut! Uskokaa minua, herra tohtori, en
ole tuntea tytärtäni — vallan vieras ääni...»
»Neidiltä puuttuu koulutusta. Luulen teillä, neiti, kyllä olevan
taipumuksia... työskennelkää, harjoitelkaa ahkerasti...»
Nuori tyttö mykistyi.
»Häneltäkö puuttuisi koulutusta!» huudahti rouva Wirth, »hän on
seitsemän vuoden ajan opiskellut paraimpien opettajien luona...
Milanossa, Pariisissa...»
»Sittenkin neuvoisin neitiä kääntymään rouva professori Marchesin
puoleen, ja sitten kun tyttärenne on hänen luonaan lopettanut, voisi
hän tulla uudelleen luokseni. Asiain näin ollen en mitenkään voi
tarjota hänelle paikkaa saattamatta taidelaitostani huonoon valoon.»
»Mutta älkää arvostelko häntä tämän kokeen nojalla, herra tohtori...
ajatelkaa toki pelkoa...»
»Armollinen rouva, pelko näyttämöllä olisi varmaankin kymmenkertainen,
ja yleisö arvostelee esitystä eikä tunteita, jotka saattavat vaikuttaa
esitykseen.»
»Tule, äiti», sanoi neiti Emma liikutuksesta väräjävällä äänellä;
»totta on, että olen laulanut hyvin huonosti... joka suhteessa
huonosti.»
Asiamies ojensi hänelle kätensä.
»Älkää antako mielenne lannistua, opiskelkaa yhä edelleen ja koettakaa
saada esiintyä useammin pienemmissä seuroissa, niin pelkonne vähitellen
haihtuu.»
»Sitä tuskin luulen», sanoi hän surullisesti. »Mennään nyt, äiti.»
Hän kiersi nuottinsa kokoon.
»Hyvästi — näkemiin», sanoi asiamies vastaukseksi molempien naisten
äänettömään kumarrukseen heidän lähtiessään huoneesta.
Hanna oli hyvin kiusaantunut näkemästään ja kuulemastaan. Asiamies
ja nuo muut olivat nähtävästi tottuneet sellaiseen, sillä heissä ei
huomannut sääliä. Neiti Milli sanoi ainoastaan:
»Lapsi raukka... minun käy häntä todella sääliksi. Lyön vaikka vetoa
siitä, että hän tuolla ulkona nyt vuodattaa katkeria kyyneleitä, joskin
hänen onnistui hillitä itseään täällä.»
»Laulakaa meille jotain, neiti Milli», sanoi pianon ääressä istuva, »se
tuottaisi meille suuren nautinnon.»
»Olkaa hyvä», sanoi asiamies Hannalle avaten oven
vastaanottohuoneeseensa.
Neiti Milli oli mennyt soittokoneen luo ja säestäjä alkoi soittaa,
joten sekä Hanna että asiamies pysähtyivät puolitiessä kuuntelemaan.
Laulajatar oli ottanut hatun päästään ja pudisti kiharoitaan katsellen
ympärilleen mielistelevin katsein, hymyilevin silmin, ikäänkuin tahtoen
sanoa: »Se kuuluu asiaan.» Hän oli kauempaa hyvin kaunis. Hänen
puuteroitua otsaansa vasten näyttivät tushilla piirretyt silmäkulmat
niin päättäviltä, tummien silmien salamoidessa. Suurenmoisesti hän
alotti aarian »Kauniista Helenasta», mikä aaria loppui sakeisiin:
»Was doch das Herz Aphroditens bewegt.
Dass sie der Tugend, der Tugend nur Fallstricke legt.»
Ja vielä kerran:
»Was doch das Herz — Aphroditens be — (korkea
fiss) weeegt...» — mikä viehkeys — »Dass sie der
Tugend, der Tugend» — oi veitikkaa — »nur Fall.»
syvällä täyteläisellä rintaäänellä, ja heittäen pään taaksepäin hän
lopetti: »nur Fall-stri-cke legt».
»Hyvä, hyvä!» huusivat kaikki taputtaen käsiään. Asiamieskin yhtyi
heihin. Neiti Millin voitonriemuinen ilme näytti sekin olevan pelkkää
itselle omistettua suosionosoitusta.
»No, tämä saa riittää, minun pitää jo lähteä», sanoi hän pannen hatun
päähänsä. »Minulla on niin paljon toimitettavaa. Hyvästi, lapset!»
»Hyvästi, hyvästi!» huudettiin kuorossa hänen jälkeensä, ja samassa hän
katosi.
Tämä esiintyminen oli Hannaan vaikuttanut vieläkin tuskaisemmin
kuin edellinen. Tuon hiljaisen, äitinsä seuraaman tytön tappio ei
ollut jättänyt hänen sieluunsa niin järkyttävää mielialaa kuin tämän
maalatun, rohkean naisen voitto.
»Nyt, neiti, olkaa hyvä!» sanoi asiamies kehottaen Hannaa menemään
edellään vastaanottohuoneeseen. Tohtori Süssherz istuutui
kirjoituspöydän ääreen lepotuoliin tarjoten Hannalle vastapäätä olevan
tuolin.
»Kas niin, neiti, nyt olen valmis kuulemaan. Mitä haluatte?»
Hanna epäröi vastatessaan.
»Te haluatte paikkaa», jatkoi asiamies. »Ennen kaikkea täytyy minun
saada tietää mikä alanne on. Oletteko näyttelijätär vai tanssijatar,
ooppera- vai operettilaulajatar?»
»Tähän saakka en ole ollut millään alalla erikoisesti, herra tohtori.
Mutta haluaisin ruveta näyttelijättäreksi.»
»Vai niin, ette siis ole vielä esiintynyt missään... Te haluatte
ensi-esiintymistä. Se onkin vaikeampaa. Missä olette opiskellut ja
minkä ohjelmiston olette valmistanut?»
»Minä... minä en ole ensinkään valmistautunut näyttämöä varten... ja
ohjelmisto tulee minun vasta hankkia.»