Milloin kuolemaantuomitulla on armahdusoikeus omissa käsissään, pannaan
tuomiota harvoin täytäntöön. Ainoastaan ensi tuskan katkerampana
hetkenä voi ihmisellä olla mielipuolisuutta muistuttava voima riistää
henki itseltään. Ehkäpä Hannakin, jos hänellä olisi ollut myrkkyä
saadessaan Hotel Imperialissa tietää kamalan surusanoman, olisi
käyttänyt sitä; mutta kun hän oli siirtänyt ratkaisevan askeleen
muutamia päiviä tuonnemmaksi, kävi hänelle samoin kuin samoissa
olosuhteissa kaikille muillekin, jotka anovat itseltään ja saavat
armahduksen. Kuolemaan on aina aikaa, ja elämällä, kovimmissakin
kohtaloissa, on arvaamaton arvonsa.
Hän vietti siten muutamia päiviä vuoroin suunnattomasti surren, vuoroin
lepoa saaden, milloin jäähyväiskirjeitään kirjoittaen, milloin miettien
aseen ostoa. Ja sillä välin oli hetkiä, jolloin hän ei ajatellut
mitään, jollei juuri elämisen mahdollisuutta, jolloin hänestä oli
ilo saada syödä, tai peilistä katsella kuvaansa ja tietää, että oli
vielä elävien joukossa. Muutamien sellaisten päivien kuluttua hän oli
heittänyt kuolemanajatuksen mielestään, sillä eräänä aamuna, nukuttuaan
hyvin, hän heräsi ajatukseen: »Ei, en tahdo kuolla. Tahdon vaeltaa
elämäni loppuun.»
Hänen tehtyään tämän päätöksen vierähti raskas kivi hänen sydämeltään.
Hän olisi voinut syleillä itseään sellaisesta suurenmoisesta lahjasta.
Sillä hän tiesi — ihmisessä asuvan kaksinaisuuden takia — että hän,
Hanna, oli tehnyt suuren uhrauksen päättäessään elää raskasta, suruja
täynnä olevaa elämää.
Mutta mihin hänen oli ryhdyttävä? Niihin olosuhteisiin, joissa
hän oli ollut tähän saakka, hän ei saattanut palata. Hänen täytyi
joutua uusiin. Ja tässä oli hänellä apuna monet lukemansa romaanit.
Miten usein hän olikaan ajatuksissaan seurannut sankaria, joka
menetettyään omaisuutensa tai jonkun muun syyn takia sai alottaa
uutta elämää, joutua maailmalle ansaitakseen leipänsä ja sitten
odottamatta oli joutunut onnen syliin. Ei, onnelliseksi hän ei
enää koskaan tulisi, keskeytti hän ajatusjuoksunsa, mutta olisihan
kuitenkin mielenkiintoista hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä kantaa
onnettomuutensa.
Pöydällä oli lehti. Se oli »Fremdenblatt», jonka hän oli pyytänyt
saadakseen lukea yksityiskohdittain kreivi Edelbergin hautajaisista.
Hänen ruumiinsa oli viety joitakuita päiviä sitten rautatieasemalle
saatettavaksi perhehautaan, ja suuret joukot vaunuja, sekä hovista
että aatelistosta, oli ollut surusaattueessa. Mitenkä usein ja
surun voittamana Hanna olikaan lukenut tätä! Mutta hän oli myöskin
katkerin tuntein lukenut lehden muun sisällyksen. Sanomalehdellä on
nimittäin yksilöllisessäkin surussa sama tunteeton ja välinpitämätön
ulkomuoto kuin tajuntaa vailla olevalla luonnolla tai vieraalla
ihmisjoukolla. Sellainen sanomalehti on peilikuva maailmasta, jossa
kaikki käy tasaista, määrättyä kulkuaan, jos kohta yksityisten sydämet
särkyvät tai jos he kadottavat kaikkensa. Eduskunnissa säädetään
lakeja; hallinnollisia tiedonantoja vaihdetaan; kuninkaallisia
juhlia toimeenpannaan; kongresseja kokoontuu; näyttelyjä avataan;
jossain teatterissa alkaa vierailunäytäntö; sirkuksessa annetaan
hyväntekeväisyysnäytäntö; talonmies hakee paikkaa; valtion
obligatsionit ovat nousseet kaksi prosenttia; neljännen rivin
aitio on tilattavissa Burg-teatterin vakinaisia näytäntöjä varten;
paremmanpuoleinen asunto talleineen ja vaunuliitereineen; kertomusta
sanomalehden ala-kerrassa jatketaan huomenna j.n.e. vaikka samassa
lehdessä kerrotaan, että se ainoa mies, jota hän rakasti, jonka käsiin
hän oli antanut koko tulevaisuutensa, nyt saatetaan perhehaudan iäiseen
lepoon.
Hanna silmäili vielä kerran sanomalehteä. Hän halusi heittäytyä alati
hyörivään elämänpyörteeseen. Hänkin halusi olla kylmä tuntemassaan
surussa ja taistella olemassaolonsa puolesta, ikäänkuin sitä ei mikään
olisikaan järkyttänyt.
Siinä tarkoituksessa hän alkoi lukea lehteä vielä kerran. Ehdittyään
otsakirjoitukseen »Taide ja teatteri» kyseli hän itseltään, eikö
hän voisi antautua näyttelijättären uralle. Edellisenä talvena,
kenraalittaren keskiviikkokutsuissa, hän oli eräässä seuranäytelmässä,
»Pianon ääressä», niittänyt myrskyisää suosiota nuoren lesken osassa.
Sana »piano» taasen vei hänen ajatuksensa toisaalle: eikö hän voisi
päästä konservatorioon soiton opettajaksi. Tai miksikä hän ei voisi
ruveta opettajaksi, kun hänellä kerran oli niin suuret musikaaliset
edellytykset ja laaja kielitaito? Hän etsi ilmoitusosastosta sopivaa
paikkaa. Silloin kiintyi hänen katseensa osastoon: »Rouvan-apulaiset»
ja luki edelleen: »... ja lapsenneidit saavat paikkoja ilmoittautumalla
rouva Bergin yleismaailmallisessa koulutoimistossa Kärthnerkatu N:o
4». Hanna kirjoitti muistiin osoitteen. »Operettilaulajattaret saavat
paikkoja» luki hän eräästä toisesta ilmoituksesta, jossa mainitun
osoitteen hän myöskin merkitsi muistiin.
Hanna alkoi laskea rahojaan. Hänellä oli jäljellä ainoastaan muutamia
guldeneja, sillä edellisenä päivänä tuodun huonelaskun hän oli heti
maksanut. Hänen varansa eivät mitenkään riittäisi siihen saakka, kunnes
hänen onnistuisi saada sopiva paikka. Sitäpaitsi hänen oli pakko tehdä
välttämättömiä ostoksia pukunsa takia. Hänellä ei niinmuodoin ollut
muuta neuvoa kuin myydä medaljonkinsa. Se oli hänen ensimäinen uusi
surunsa. Hellävaroen hän irroitti siitä rakkaan vainajan kuvan, jonka
kätki muistikirjaansa. Medaljongin hän pani kukkaroonsa.
Hän pyysi aamiaisensa. Juotuaan kahvin hän pani hatun päähänsä ja
kiinnitti harson pesupöydän yläpuolella riippuvan pienen peilin edessä.
Vaikka lasi oli vihertävä, näki hän peilissä kauniit, kukoistavat
kasvot.
»Ei, ei — en tahdo kuolla», toisti hän.
Hän lähti tänään ulos ensi kerran senjälkeen kuin oli huoneeseen
muuttanut. Kevein askelin hän kiiruhti kapeita portaita alas, ohi
avoimen ravintolahuoneen oven, josta häntä vastaan tuoksahti lautasten
kolina ja ruuanhaju, sekä jatkoi matkaansa portin kautta kadulle.
Oli kaunis, aurinkoinen syksyaamu. Katu, jonka varrella »Kultainen
omena» sijaitsi, oli todellinen esikaupungin katu mataline taloineen,
muutamine puoteineen, vähine liikkeineen. Siellä täällä näki jonkun
palvelustytön kori käsivarrella tai jonkun työläisen nahkaesiliinoineen
— joitakuita työkärryjä sekä pieniä, koirien vetämiä maitorattaita. Jos
Hanna nyt olisi astunut ulos Ring-kadun varrella olevasta hotellista,
olisi hän ollut paljon masentuneempi. Hän olisi häntä ympäröivässä
loistossa, jota hän tuskin oli ehtinyt tuntea ja jonka oli heti
saanut jättää, ollut paljon yksinäisempi, joten hänen surkeutensa
olisi tuntunut kaksin verroin raskaammalta kantaa. Mutta tässä
jokapäiväisessä, köyhässä seudussa hän tunsi omaavansa suunnattoman
elämänhalun. Hänhän oli kaunis, monipuolisesti kehittynyt ja hieno; hän
tuli varmaankin lukemaan mielenkiintoisempia lukuja elämän kirjasta
kuin ne, jotka esiintyivät yksinkertaisina vihanneksenmyyjinä.
Hanna kuljeskeli kauan kaduilla. Hän oli aivan oudossa kaupunginosassa
ja meni minne sattui, sillä kaikki kadut olivat toistensa kaltaisia.
Hän etsi jotain jalokivipuotia, mutta ei löytänyt. Vihdoin hän
saapui eräälle pikkukadulle, jossa molemmilla puolilla oli
ainakin kuusi rihkamakauppaa vierekkäin. Hanna oli tullut n.s.
»Tandelmarktille». Erään puodin näyttelyikkunoissa hän huomasi vanhojen
pronssikynttilänjalkojen, taulunkehyksien, vanhanaikuisten kellojen
y.m. joukossa muutamia koruja.
Hanna astui sisään. Hän halusi tarjota medaljonkiaan uteliaisuudesta,
saadakseen tietää sen hinnan. Missään tapauksessa hän ei aikonut myydä
sitä, ennenkuin myöskin oikea jalokivikauppias olisi sen arvioinut.
Hän oli — huolimatta kokemattomuudestaan sellaisissa asioissa — varma
siitä, että tällaisessa sekatavarakaupassa se arvioitaisiin vallan
liian huokeaksi.
Puodin omistaja, joka työskenteli puodin toisessa päässä, raivasi
itselleen tietä kaikenlaisten huonekalujen seassa.
»Miten voin palvella teitä? Mitä te haluatte, armollinen rouva?»
»En mitään, kiitän — en tahdo ostaa mitään. Päinvastoin — tahtoisin
myydä tämän», ja otti medaljongin taskustaan.
Mies otti sen käteensä ja käänteli sitä edestakaisin niin, että
auringonsäteet tanssivat sateenkaaren värisinä hehkutanssiaan kivissä.
Kauppias katsahti Hannaan.
»Paljonko tämä maksaa?»
»En tiedä...» vastasi hän empien, »paljonko te tarjoatte?»
»Kivet ovat kylläkin oikeita, mutta ne ovat Kap-kiviä — kellertäviä;
loisteettomia — ei sillä ole paljoakaan arvoa.»
»Olkoon miten tahansa — paljonko maksatte siitä?»
Taasen hän käänteli kimaltelevaa korua, punnitsi sitä kädessään,
asetteli silmälasinsa paikoilleen samalla heittäen Hannaan terävän
syrjäkatseen. Monta kertaa yskittyään ja kakisteltuaan hän lopuksi
sanoi: »Kaksisataa guldenia.»
»Luultavasti se on kymmenen kertaa sen arvoinen», ajatteli Hanna ja
ojensi kätensä, saadakseen omaisuutensa takaisin. »Se on liian vähän»,
sanoi hän, »antakaa...»
»No, miten paljon te tahdotte?»
»En mitään... tahdoin vain kysyä. Mahdollisesti myön sen joskus
myöhemmin, olkaa hyvä ja antakaa se minulle...»
Mutta mies ei jättänyt korua käsistään. Hän työnsi silmälasinsa otsalle
ja astui lähemmäksi Hannaa, katsoen häneen hävyttömästi.
»Mistä olette saanut tämän medaljongin, kaunis tyttöseni, jos saisin
tietää.»
Hanna punastui.
»Miksi te punastutte noin?»
»Siksi että uskallatte tehdä minulle noin nenäkkään kysymyksen. Antakaa
takaisin omaisuuteni.»
»Tämä on hyvin epäilyttävää. Usein tarjotaan rehelliselle ihmiselle
varastettua tavaraa, ja jäljestäpäin saa siitä kaikenlaista harmia.»
»Te menette liian pitkälle. En ole enää halukas myymään medaljonkiani,
joten te ette joudu välikäteen... antakaa se minulle.»
»Tämä on vielä epäilyttävämpää. Entä jos kutsuisin poliisin, joka veisi
teidät oikeuteen, hyvä neiti; siellähän te voisitte kertoa, mistä
olette korun saanut, ilmoittaa nimenne, näyttää paperinne...»
Hanna kalpeni. Mitenkä hän voisi ilmaista itsensä — ilmaista miehensä
kunnianarvoisan nimen ja oman häpeänsä? »Oi Jumala, hyvä Jumala»,
ajatteli hän itsekseen, »onko elämä, jonka itselleni lahjoitin,
kuitenkin kauheampi kuin kuolema?»
Kauppias huomasi hänen hämmennyksensä ja käytti sitä hyväkseen.
»No, no, älkää olko levoton, neiti hyvä; voihan sattua, ettette halua
ilmaista nimeänne. Naisilla on useinkin syynsä hankkia hiukan rahaa
tuntemattomana. Minä ummistan tällä kertaa silmäni. Jättäkää korunne
tänne, ja minä uhraan kaksisataa guldeniani ja jätän teidät rauhaan
kauniitten kasvojenne takia.»
»Mutta ellen halua myydä medaljonkiani?»
»Niin kutsun poliisin.» Hanna ymmärsi nyt, että mies tahtoi hyötyä
hänen kustannuksellaan. Mutta summa oli hänestä toistaiseksi kyllin
suuri — ja mieluummin näin kuin joutua vieraitten ihmisten kyseltäväksi.
»No niin», sanoi hän syvän nöyryytyksen punan noustessa hänen
poskilleen, sillä varmasti piti mies häntä varkaana, »antakaa minulle
rahat.»
»Kas niin! Minä jo heti arvasin, että me sopisimme asiasta.»
Hän avasi pöytälaatikon ja laski rahat Hannan käteen. »Kas, tässä on
sata — sataviisikymmentä kaksisataa — koko sievä summa — olen antanut
narrata itseäni maksamaan liian paljon tuollaisesta mitättömästä
tavarasta, jossa on arvottomia Kap-kiviä. Sen olen tehnyt vain siksi,
että olette niin kaunis, hyvä neiti, ja minä luen teidät mielelläni
ostajapiiriini. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta, olen
alati palveluksessanne.»
Hanna ei kuunnellut häntä enää. Hän tunsi itsensä ikäänkuin
pelastuneeksi ryövärien käsistä synkässä metsässä. Poikettuaan
sivukadulle hän näki tyhjät vaunut, kutsui ajurin ja istuutui.
»Kultaiseen Omenaan!» Tänään ei häntä haluttanut ryhtyä enää mihinkään.
Se oli onnettomuuksien päivä.
»Minun täytyy rauhoittua moisesta kauhusta», hän sanoi itsekseen.
»Huomenna alotan kohtalokkaan vaelluksen.»