Loppumattomiin saakka ei voi itkeä. Muutaman tunnin kuluttua Hanna
makasi kyyneleettömänä, uupuneena, murtunein mielin. Joku koputti
ovelle. Tämä sai Hannan irtaantumaan synkistä ajatuksistaan, ja hän
aukaisi oven. Tarjoilija toi matkailijakirjan.
»Pyytäisin teitä kirjoittamaan arvoisan nimenne.»
Hannan sydämeen koski: hänellä ei ollut enää mitään nimeä. Hän
oli tuhlannut »arvoisan nimensä». — Hän kirjoitti: »Anna Meyer.»
»Lukemattomien ihmisten nimi on Meyer», ajatteli hän, »siihen ei kukaan
kiinnitä huomiota.»
»Haluaako neiti syödä? Olen ottanut mukaan ruokalistan.»
Silloin Hanna huomasi olevansa nälissään.
»Kyllä, tuokaa minulle annos liemiruokaa.»
»Entä muuta?»
»Mitä hyvänsä.»
»Kenties leikkele perunamuhennoksen kanssa ja olutta», ehdotti
tarjoilija.
»Mitä haluatte», toisti Hanna. Tarjoilijan kattaessa pöytää — mikä
ero eilisten päivällisvalmistusten ja tämän välillä! — Hanna meni
ikkunan luo, avasi sen ja alkoi katsella ulos. Mikä ero tässäkin
verrattuna hänen eilen hotellinparvekkeelta saamiinsa vaikutelmiin.
Ikkuna avautui ahtaalle, kivillä lasketulle pihalle. Keskellä pihaa
oli omnibusvaunu, jonka pyöriä renki piippu hampaissa puhdisteli.
Kaivon luona ammensi joku keittiöhenkilökuntaan kuuluva vettä suureen
astiaan, minkä sitten kantoi pois päänsä päällä. Sitten saapui
pihaan posetiivinsoittaja, asetti kidutuskapineensa paikoilleen ja
alkoi soittaa. Tähän sietämättömään musiikkiin sekoittautui huutoja
anniskeluhuoneesta, nopeitten askelten ääniä, avattujen ja suljettujen
ovien kolinaa, astioiden helinää ja kovaäänistä puhelua, mikä kaikki
tekee tämänluokkaisen ravintolan niin rauhattomaksi.
Hanna sulki ikkunan ja istuutui syömään valmistettua päivällistään.
Hän oli luullut olevansa sellaisen surun ja tuskan vallassa, että
hänen olisi mahdoton syödä mitään, ja häntä kummastutti nyt, että
ruoka maistui ja, mikä hänestä oli vieläkin kummallisempaa, että se
maistui hyvältä. Murtunut sydän ja wieninleikkele! Näitä kahta asiaa
ei suinkaan romaanissa voisi panna vierekkäin; mutta todellisuudessa
on laita toisin. Siinä nuori, terve ruumis vaatii — huolimatta
moraalisista iskuista — ruokaa, juomaa ja lepoa. Tämmöisten nautintojen
hetkinä on suru, ainakin ulkonaisesti, unohdettu; — se on tosin
jäljellä, sille tietää kokonaan kuuluvansa, mutta on kuin se olisi
hetkeksi poistunut viereiseen huoneeseen odottamaan.
Syötyään aterian ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä huumaavan oluen
sai Hanna, lopen uupunut kun oli, vastustamattoman halun nukkua. Hän
vastusti yhäti murtavaa suruaan, paneutui vuoteelleen ja vaipui syvään,
monituntiseen uneen.
Hänen herätessään oli jo pimeä. Liiankin äkkiä muistui hänen mieleensä
asemansa synkkyys. Tuntui siltä, kuin armonaika olisi loppunut; huolet
valtasivat hänet uudelleen, ja Hanna antautui niille kokonaan.
Hän nousi, soitti palvelijaa pyytäen valoa ja kirjoitustarpeita.
Ihmisillä, jotka aikovat kuolla, on ainakin useimmilla — halu lausua
kirjalliset jäähyväiset maailmalle.
Taaskin Hanna vietti kauhean yön. Hän vuoroin kirjoitti, itki
ja rukoili. Medaljonki, missä oli hänen rakastettunsa kuva, oli
avoinna hänen edessään, ja hän kiusasi itseään sitä katsomalla.
Vihkisormuksensa hän otti sormestaan ja lisäsi tuskiaan soimaamalla
itseään valojensa rikkomisesta. Vihdoin hän otti matkalaukustaan erään
hajuvesipullon ja valeli käsiään sen sisällyksellä — tuoksulla, mikä
joka hetki muistutti häntä eilispäivän komeuden- ja rakkaudenunelmista
ja alituiseen tuntui kuiskaavan hänelle: — »mennyttä, iäksi mennyttä!»
Hän kirjoitti kirjeitä itselleen, miehelleen, kadottamalleen armaalle,
kummitäti Dorille... hän itki ajatellessaan petettyä puolisoaan,
onnetonta viettelijäänsä, runneltua nuoruuttaan. Hän loihti sielunsa
silmien eteen mitä kauheimpia näkyjä: hän näki hylkäämänsä Ewaldin
tuskan; Edelbergin kuoloon-suistumisen, hänen katukiviin musertuneen
päänsä, hänen paareille nostetun ruumiinsa; hän näki itsensä,
miten hänet huomenna tai ylihuomenna löydettäisiin vuoteesta tässä
yksinkertaisessa hotellihuoneessa — kalpeat kasvot muuttumattoman
kauniina, mutta rinta kuulan lävistämänä... Tämä toinenkin yö oli
surujen ja kauhujen yö.