Päivän valjetessa seuraavana aamuna Hanna oli vaipunut levottomaan
uneen. Kyynelissä valvottu yö oli hänet siinä määrin väsyttänyt ja
murtanut, että hän vähitellen oli kadottanut tajuntansa ja nukahtanut
hetkeksi. Surkuteltava, nuori nainen oli viettänyt yönsä tuskallisessa
keskustelussa kuoleman kanssa, sillä alituisesti väikkyi lemmityn kuva
hänen edessään ja hänestä itsestään tuntui, että hänenkin nyt täytyi
kuolla.
Auringonsäde pilkisti esiin raollaan olevien ikkunaluukkujen välistä.
Hanna ei tullut heti tajuihinsa; toalettipöydältä leviävä tuoksu kietoi
hänet eilispäivän ylellisyyden nautintoon ja rakkaudenkaipuuseen —
mutta ainoastaan pariksi sekunniksi, sillä samassa häntä ympäröivät
todellisuuden kauhut ja hänen päänsä painui tyynyihin, huulten
kuiskatessa samaa sanaa kuin uneenkin vaipuessa: »kuolla...»
Mikä hänet nyt perikään? Yksin, suojatonna, rahatta suuressa,
vieraassa kaupungissa; kaikki seurustelu- ja perhesiteet katkottuina,
kunniatonna, syyllisyyden painamana — kenen puoleen hän voisi kääntyä?
Miehensä kasvojen eteen hän ei voinut enää astua; Ewald olisikin
oikeutettu sysäämään hänet luotaan. Entä kummitäti? Ei, mistään
hinnasta hän ei saattaisi jälleen näyttäytyä paikalla, jonka oli niin
häpeällisesti jättänyt. Hän ei edes uskaltanut kiiruhtaa rakastettunsa
ruumiin ääreen sanomaan kuolleelle viimeisiä jäähyväisiä, sillä hänen
luonaan valvoivat hänen äitinsä ja sisarensa, kaksi ylpeätä, vierasta
naista, jotka kieltäisivät häneltä pääsyn. Mitä oikeutta hänellä
olisikaan tunkeutua surevaan perhepiiriin? Ei mitään. Hänellä ei ollut
oikeutta vaatia rakkautta, kunnioitusta tai edes sääliä keneltäkään
koko maailmassa; ainoa, joka oli suonut hänelle rakkautta ja ihailua
sekä tyhjentänyt hänen jalkainsa juureen riemun kyllyydenmaljan, — oli
kuollut!
Tuska kadottamastaan ei ollut kuitenkaan syöpynyt Hannan mieleen niin
syvälle, kuin hän oli luullut. Hän ei ollut koskaan rakastanut häntä
sellaisella syvällä, lämpimällä rakkaudella, joka on intohimoista
myötätuntoisuutta; kreivi oli ihastuttanut ja lumonnut hänet.
Rakkautta, tuota pohjatonta, sydämellistä hellyyttä hän tunsi pikemmin
hylkäämäänsä kunnon puolisoa kuin seuraamaansa komeaa miestä kohtaan.
Hänen tuskansa oman yksinäisen asemansa johdosta oli valtavampi kuin
kuolleen jälkeenjättämä murhe, vaikkei hän sitä koettanut selvittää; —
hän tiesi ainoastaan, koettamatta onnettomuuttaan perustella, olevansa
sanomattoman onneton — niin onneton, ettei hän tahtonut elää kauemmin.
Ensi silmänräpäyksessä, ymmärrettyään onnettomuutensa laajuuden, hän
luuli sen olevan kylliksi surmaamaan hänet. Mutta moraalinen tuska ei
surmaa. Luonto on siten järjestänyt, sillä aika, kaiken parantava,
poistaa sellaisen tuskan, vaikka se tuskan kokeneesta on mahdotonta,
vaikka hänestä sellaisen mainitseminenkin on loukkaus hänen syvää
suruaan kohtaan.
Hanna kohottautui hitaasti ja silmäili ympärilleen. Tuolla nurkassa
pisti hänen silmäänsä eilen poisheittämänsä, musta villaleninki.
Hän oli vielä pukeutuneena komeaan punaiseen aamunuttuun. »Tahdon
pukeutua surupukuun», hän ajatteli ja nousi muuttaakseen hitaasti ja
väsyneesti vaatteita. Sitten hän riisui medaljongin kaulaltaan ja pani
sen koteloonsa suudeltuaan ensin itkien siinä olevaa valokuvaa. Katse
suuntautui totutusti peiliin. Hän oli kalpea, itkettynyt, kuihtunut.
Ja kuitenkin hän oli kaunis. Liian kaunis kuollakseen — ennen kaikkea
liian nuori: ei täyttä kahtakymmentä... Olisiko hänellä rohkeutta
heittäytyä kylmään Tonavaan tai työntää veitsi rintaansa — tai
ostaisiko hän revolverin?...
Hän riistäytyi irti sellaisista ajatuksista, hänellä oli nyt muuta
tekemistä. Hänen täytyi jättää tämä hotelli, jossa voitaisiin löytää
hänen jälkensä, jossa ihmiset keskustelisivat hänen surustaan ja
hänen suhteestaan vainajaan. Hän tahtoi paeta johonkin kaukaiseen
matkustajakotiin jonnekin esikaupunkiin, missä kukaan ei tuntisi
häntä eikä tietäisi hänen surustaan; yksinkertaiseen huoneeseen
ilman silkkipäällyksisiä huonekaluja, ilman tuskastuttavaa
Ylang-Ylang-tuoksua, hän tahtoi vetäytyä kuten haavoitettu eläin
pesäänsä — ja itkeä mielensä keveämmäksi sekä ajatella, mihin sitten
ryhtyä.
Pukeuduttuaan matkapukuunsa ja valeltuaan kyyneleisiä kasvojaan
raikkaalla vedellä hän meni saliin. Oi, flyygeli oli vielä auki,
koskematon pöytä katettuna: kynttilät olivat palaneet loppuun,
samppanjapullo avaamattomana jäähdytysastiassa, jäät sulaneina, lieska
uunissa sammuneena, kukat kuihtuneina: kirkas auringonsäde tunkeutui
ikkunaverhon raosta ja valoi juovan matolle — eilinen eloa uhkuva taulu
oli kuin kuollut.
Hanna soitti aukaisten oven. Palvelija saapui heti.
»Mitä armollinen rouva haluaa?»
»Aion matkustaa. Tuokaa laskuni.»
»Kyllä. Tahdotteko aamiaista, armollinen rouva?»
Hanna nyökäytti päätään myöntäen. Kupillinen lämmintä teetä tekisi
hänelle hyvää. Hän otti kukkaronsa taskusta ja laski rahansa. Hän oli
ottanut mukaan hiukan yli sata guldenia kotoa lähtiessään. Siitä matka:
hänelle jäi vielä viisikymmentäkahdeksan guldenia. Kahdeksan päivää
olivat huoneet jo olleet tilatut — Hanna odotti vavisten, että lasku
olisi suurempi kuin minkä hänen rahansa riittäisivät korvaamaan.
Palvelija toi tarjottimella aamiaisen ja samalla laskun. Hanna kääri
auki paperin.
»Huoneet ovat maksetut eiliseen saakka», huomautti palvelija.
19-20 p:nä lokakuuta: Huone N:o 20.
Vaunut............... 2:—
Kynttilöitä.......... 3:—
Aamiainen............ 2:—
2 päivällistä à 5:—.. 10:—
Viinejä.............. 18:—
Sanan viejä........... 1:—
Huone 1 vuorokausi... 20:—
Aamiainen........... 2:—
FL 58:—
Hanna katsahti ainoastaan loppusummaan ja pani maksun pöydälle.
Palvelija huomasi avaamattomat viinipullot.
»Eikö samppanjaa vähennetä laskusta sekä rouva kreivittären tilaama
mutta syömättä jäänyt päivällinen. Huomaan niiden erehdyksestä tulleen
laskuun.»
»Miten tahdotte, mutta pitäkää jäännös itse. Nyt haluaisin vaunut.»
Tämän jälkeen hän alkoi pakata tavaroitaan. Pienen komean matkalaukun
hän otti myöskin ja pani siihen medaljongin. Eilen elossaolevalta
saamansa lahjat hän tahtoi tänään vastaanottaa kuolleelta, jotteivät ne
joutuisi vieraisiin käsiin... medaljongin hän tahtoi mukaansa hautaan.
Hän oli ihmeissään osoittamastaan tarmosta. Häntä ylläpiti ainoastaan
ajatus päästä näistä noidutuista huoneista, tästä satulinnasta, joka
— niinkuin eräässä sadussa kerrotaan — oli niin loihdittu, että
kultaseinät muuttuivat hautakammion muureiksi ja jalokivet mateleviksi
madoiksi; ja sitäpaitsi hän sai voimia yksinäisen huoneen kaipuusta,
huoneen, joka olisi hänen haavoitetun sydämensä kuolinkammiona.
»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.
Hanna kiinnitti harsonsa aikoen mennä, kun eilinen herra astui sisään.
Tämän miehen näkeminen oli kuin puukon pisto. Mitähän tuo onnettomuuden
sanansaattaja vielä tahtoi?
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, te lähdette; mitä on tehtävä
flyygelille ja kaikille niille tavaroille, jotka herra kreivi on
jättänyt tänne?»
»Nämä tavarat olivat aiotut minulle. Minä otan osan mukaani. Mutta jos
olette sitä mieltä, etten ole siihen oikeutettu, niin jätän ne heti
takaisin.»
»En ensinkään, armollinen rouva. Päinvastoin tahtoisin tietää, onko
kaikki ollut kuten olla pitää ja miten te haluatte minun menettelemään
flyygelin suhteen?»
»Sitä en tiedä.»
»Tarkoitan, jos te ette siitä huoli? Flyygeli on vuokrattu — jos siis
tehtailija lähettää hakemaan sitä, niin saan vain antaa sen ilman
muuta?»
»Tietysti.»
»Ja huoneita ei tarvitse pitää enää teitä varten?»
»Ei.»
»Siinä tapauksessa on kaikki järjestyksessä.»
Hanna huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt näitten asiain takia
saavansa ikävyyksiä ja olevansa pakotettu ilmoittamaan nimensä ja
arvonsa.
»Odottavatko vaunut?» hän kysyi.
»Ne ovat valmiit!»
Hotellinpalvelija otti hänen molemmat käsilaukkunsa ja kantoi ne
ulko-ovelle. Hanna seurasi. Mutta miten erilaiset olivatkaan ne
tunteet, jotka liikkuivat hänen mielessään hänen nyt astuessaan alas
noita leveitä, ruhtinaallisia portaita, miten toisenlaiset ne, jotka
hänen sydäntään sykähyttivät eilen hänen noustessaan huoneisiinsa!
Hän istuutui vaunuihin.
»Minne ajetaan?» kysyi ovenvartija.
»Pohjoiselle asemalle.» Sieltä hän tahtoi kadota jäljettömiin.
Siten hän ajoi toisen kerran samoja vilkasliikkeisiä katuja. Eilen
hän surkutteli noita edestakaisin kiiruhtavia työmuurahaisia, jotka
olivat niin työssään kiinni, etteivät muuta ennättäneet ajatellakaan,
ja tänään hän kadehti heidän huolettomuuttaan ja elämänhaluaan. Eikä
heidän joukossaan ollut yhtäkään, joka olisi voinut arvata hänen
kurjuutensa! Tuollaisessa yksinäisyydessä keskellä suurkaupungin humua
on jotain kauheata.
Vaunut pysähtyivät asemalle. Kantaja käänsi alas astuinlaudan ja
otti hänen laukkunsa. Hanna maksoi kyydin ja meni asemasillalle.
Täälläkin aaltoili välinpitämättömiä ihmisjoukkoja. Kaikki tuntui
hänestä käsittämättömältä. Hanna molempine käsilaukkuineen oli pieni
aalto ihmismeressä. Kukaan ei kysynyt, mistä hän tuli tai minne meni.
Jokaisella oli kylliksi omassa itsessään. »Onko sinulla laukkuni?» —
»Sano terveisiä sedälle.» — »Siis kirjoitat heti perille saavuttuasi.»
— »Missä on kantajamme?» — »Berliiniin menevä pikajuna kai yhdistetään
tähän.» — »Onnea matkalle.» Tällaista Hanna kuuli ympärillään.
Vihdoinkin puhutteli häntä eräs nuori herra: »Matkustatteko yksin,
kaunis lapsi?» Hanna kääntyi pois vastaamatta. Hän meni odotussaliin ja
istuutui nurkkaan. Kantaja tuli hänen luokseen kysyen:
»Onko armollinen rouva jo ostanut piletin? Ensimäinen soitto kilahti.»
»En, en matkusta tässä junassa. Odotan erästä henkilöä tulevalla.»
Eräs rautatievirkailija avasi lasiovet:
»Paikoillenne, hyvä herrasväki — Brünn, Prag...»
Ihmiset kiiruhtivat ulko-ovelle, Hanna jäi yksin paikoilleen. Sinä
hetkenä hän ei ajatellut onnettomuuttaan; hänellä oli täysi työ
näytellä osaansa. Mitä hyödyttivät hänen aikeensa viedä palvelijat,
ajurit ja kantajat väärille poluille. Kuten karannut rikoksentekijä
hän koetti lakaista umpeen jäljet. Hänen järkensä oli jo niin
uupunut, ettei siihen mahtunut muuta kuin yksi ajatus: olla yksin,
tuntemattomana. Ikäänkuin hän ei nyt jo olisi ollut kyllin yksin ja
huomaamattomana.
Odotettuaan junan tuloa hän meni ihmistulvassa kadulle ottaen ajurin.
»Ajakaa jonnekin esikaupungin hotelliin, johonkin yksinkertaiseen ja
halpaan.»
»Ehkäpä 'Kultaiseen omenaan'?» ehdotti kuski.
Hanna suostui. Äkkiä hän sai tuuman.
»Tiedättekö missä Edelbergien palatsi on?»
»Kreivi Edelbergin? Hänen, joka kuoli tapaturmaisesti eilen?»
»Niin.»
»Kyllä tiedän: oopperan luona.»
»Ajakaa sen ohi ja näyttäkää minulle talo.»
»Hyvä.» Kuski nousi istuimelleen. Hanna nojautui vaununnurkkaan ja
sulki silmänsä. Noin neljännestunnin kuluttua ajuri pysäytti ja koputti
ikkunaan.
»Tuolla, missä on niin paljon vaunuja, on Edelbergin palatsi.»
Hanna katsahti ulos ja näki suuren, komean rakennuksen, jonka pääoven
edessä seisoi useita vaunuja.
»Tahdotteko nousta vaunuista?» kysyi kuski. »Herra raukka makaa kai
kuolinpaareilla, jos te haluaisitte nähdä hänet...»
Hanna taisteli hetkisen. Ei, se olisi liian kauheaa, eikä hänellä olisi
siihen voimia. Hän pidätti kyyneleensä ja sanoi:
»En, en; ajakaa eteenpäin.»
»Kultaiseen omenaan?»
»Niin.»
Yhä edelleen Hanna hillitsi itkuaan, vaikka tunsi, että katkeran tuskan
täyttämä sydämensä olisi saanut siitä lievitystä. Vaunut, jotka olivat
jättäneet Ring-kadun ja kulkeneet yli Elisabet-sillan, jatkoivat
matkaansa Wiedenin esikaupungin sivukaduilla ja pysähtyivät lopuksi
erään yksinkertaisen, kaksikerroksisen talon avoimen portin eteen.
Paitahihasillaan oleva renki avasi vaununoven.
»Voinko saada huoneen?» kysyi Hanna.
»Vai niin, tahdotte huoneen? Minäpä kysyn. — Schani!» huusi hän pihalle
päin, »onko huonetta vapaana?»
»Luulisin olevan», vastasi ääni.
Palvelija, jolla oli likainen lautasliina kainalossa, otti hänen
tavaransa.
»Kas niin, neiti, olkaa hyvä, tätä tietä. Ajuri maksaa kaksi guldenia.»
Hanna maksoi. Sitten hän seurasi edellä kulkevaa palvelijaa eteisen
läpi. Tallin, kyökin ja viinin haju löi häntä vastaan. Opas vei hänet
kapeita rappusia matalan oven luo, jonka hän työnsi auki.
»No — sopiiko tämä huone teille? Meillä ei ole muuta huonetta.»
Huone oli yksi-ikkunainen, ilman mattoa ja verhoja; siellä oli
sänky, sohva, piironki, kaksi pöytää ja vaatenaulakko; kaikki oli
köyhää ja ikävännäköistä, kuten aina kolmannen tai neljännen luokan
hotelleissa. Mutta Hanna ei välittänyt siitä; hän halusi vain rauhaa ja
yksinäisyyttä.
»Kyllä, kyllä se on hyvä. Jos jotain tarvitsen, niin soitan.»
Sitten hän sulki oven ja heittäytyi sohvalle, antaen kauan pidätettyjen
kyynelten vapaasti tulvia.