Hän soitti.
»Vietiinkö kirjeeni?» kysyi hän sisääntulevalta palvelijalta.
»Vietiin, rouva kreivitär, lähetti jätti kirjeen Edelbergin palatsin
portinvartialle. Mutta herra kreivi ei ollut kotona.»
»Hyvä on.»
»Onko teillä, rouva kreivitär, muuta käskettävää?»
»Ei, kiitos.» Palvelija poistui.
Tämä »rouva kreivitär» kuulosti hänestä vastenmieliseltä. Tämä
anastettu arvonimi muistutti häntä hänen asemansa heikoimmasta
kohdasta. Mikä hän olikaan enää? »Rouva kreivitär» arvonimi ei ollut
hänen, eikä hän myöskään voinut nimittää itseään rouva Ballmanniksi,
siitä nimestä hän oli vapautunut kuten pölyttyneestä matkapuvustaankin,
ja nimiraiska oli heitetty nurkkaan tahrattuna, pirstottuna,
halveksittuna. »Kauneuden kuningatar» — sen arvon Edelberg oli antanut
hänelle. Oi, hän tiesi liiankin hyvin, että myyty, laittomasti
lahjoitettu kauneus saa kantaa arvotonta paperikruunua... Nyt hänen
ajatuksensa kiersivät jälleen synkkiä polkuja... »Onko hän osaava antaa
arvoa sille lahjalle, jonka hänelle kannan», kyseli hän itseltään;
»osanneeko hän pitää kunniassa kunniani suurta, arvioimatonta
uhria?» Hanna ajatteli kaikkia hänen vakuutuksiaan, hänen myrskyisiä
rukouksiaan, hänen tulisia valojaan, ja hän vastasi pelkäämäänsä
kysymykseen — myöntävästi. Mutta jos hän olisi kysynyt elämääkokeneelta
ystävältä, olisi tämän täytynyt vastata: »Ei, Hanna, ei; kukaan mies
ei voi antaa arvoa uhratulle naisenkunnialle, sillä sellaista ei ole.
Uhrattu kunnia ei ole mikään kunnia.»
Tunnit kuluivat. Jonkun ajan hän uneksi flyygelin ääressä, jonkun ajan
hän taas kulutti katselemalla katuliikettä. Jokainen hänen oveansa
lähenevä askel, jokaiset portin eteen pysähtyvät ajoneuvot saivat
hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi.
»Kellon täytyy jo olla paljon», hän ajatteli ja soitti uudelleen. Sama
palvelija näyttäytyi taas.
»Paljonko kello jo on?»
»Kolme, rouva kreivitär. Tavallisesti kreivi Edelberg tulee tänne
viiden tienoissa», jatkoi hän itsestään, »ja useimmiten kreivi syökin
täällä päivällisensä. Mihinkä aikaan haluatte syödä päivällistä, rouva
kreivitär?»
»Kattakaa kahdelle tänne heti viiden jälkeen.»
»Kyllä.»
Hanna tuli yhä levottomammaksi. Siis vielä kaksi tuntia, ellei hän
tulisi aikaisemmin. — — — Mutta nämäkin tunnit kuluivat. Kyyppari
kulki edestakaisin kattaen pöytää. Hän veti paksut verhot ikkunain
eteen estääkseen laskeutuvaa hämärää tunkeutumasta huoneeseen ja
sytytti sitten kahdet kuusihaaraiset kynttilänjalat. Sivupöydälle
hän oli käskemättä asettanut samppanjapulloja jäähdytysmaljaan.
Keskelle kahdelle hengelle katettua pöytää hän asetti kukkaruukun sekä
molemmille puolille kynttilänjalat, avasi viinipulloja ja erilaisia
säilykkeitä. Valmistukset olivat tehdyt.
»Rouva kreivitär suvainnee soittaa, kun saamme tarjota päivällisen.»
Hanna taivutti hyväksyen päätään.
»Paljonko kello on?» kysyi hän vielä kerran.
Tarjoilija katsoi kelloaan.
»Kymmentä minuuttia vailla viisi», vastasi hän poistuen.
Hanna hengähti syvään. — Nyt — nyt, kohta hän on täällä! — Valaistu
huone katettuine pöytineen näytti vieläkin ylellisemmältä kuin
päivänvalossa. Myöskin hänen kauneutensa — hän katsahti jälleen peiliin
— näytti tulenvalolla vieläkin hurmaavammalta. Mutta häntä pelotti,
pelotti suunnattomasti. Hän kaatoi itselleen lasillisen Rheinin viiniä
ja joi sen äkkiä. »Se antaa rohkeutta!» Sitten hän istuutui uunin
vieressä olevaan nojatuoliin odottamaan tähdäten katseensa oveen. Jo
seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastetun syvä, värähtävä ääni
kuiskaava hänen nimensä, heidän huulillaan asuva suudelma, jota ei oltu
vielä otettu eikä annettu, tuli nyt polttavaksi todellisuudeksi...
Hän olisi voinut laskea sydämensä lyönnit. Äkkiä tuntui kuin se olisi
lakannut sykkimästä; hän kuuli askelien lähestyvän. Nyt koskettiin
ovenripaan. Ei epäilystä enää, ovi aukeaa ja sisään astuu pitkä
mieshenkilö.
Tulija oli sulkenut oven. Hanna ei katso häneen. Mitä hän nyt tuntee,
on liian voimakasta. Hän ei tiedä itsekään, onko se onnea vai tuskaa.
Vielä hetkinen ja hän on lepäävä hänen sylissään...
»Armollinen rouva...»
Ääni on vieras. Kauhistuneena Hanna kohottaa katseensa ja näkee oudon
herran seisovan edessään.
»Armollinen rouva — pyydän kohteliaimmin anteeksi. Olen hotellin
omistaja. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille eräs asia.»
»Ilmoittaa?» kysyi Hanna hämmästyneenä ja levottomana. Hänen asemassaan
oleva nainen pelkää jokaista ihmistä. Kun odottaa rakastettuaan, ei
tahdo nähdä ketään muuta koko maailmassa.
»Te odotitte kreivi Edelbergiä?»
»Niin, entä sitten?»
»Hän tilasi nämä huoneet teille, armollinen rouva, te olette
kaiketi joku kreivin sukulainen, joka tapauksessa olitte hänelle
hyvin läheinen; sentakia olen pakoitettu ilmoittamaan teille erään
tapauksen... onnettomuuden...»
»Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?»
»Rauhoittukaa, armollinen rouva. On todella tapahtunut onnettomuus.
Tieto siitä on levinnyt kaupungissa. Kreivillä oli tapana joka aamu
joko ratsastaa tai ajella Praternilla. Tänä aamuna, kun teidän
kirjeenne jätettiin kreivin palatsiin, oli hän lähtenyt ajelemaan.
Hän ajoi itse koetellakseen paria uutta hevosta. Nämä pelästyivät —
ja pillastuivat — kreivi putosi kuskipukilta ja satutti itsensä niin
pahoin katukivitykseen, että jäi siihen liikkumattomana...»
»Pahoin haavoittuneena?» kysyi Hanna hiljaa. Hän hillitsi itsensä
saadakseen kuulla pahimman. »Jatkakaa, en ole kreivin sukulainen.»
»Kun kreivi nostettiin ylös», jatkoi mies, »oli hän kuin kuollut. Hänet
vietiin lähimpään apteekkiin. Kutsuttiin lääkäri, mutta tämä totesi
vain kreivin kuolleen ja että hän oli kuollut heti.»
Hanna mykistyi. Kuolonviestin tuoja jatkoi:
»Kreivi Edelberg, joka oli Wienin rikkain ja tunnetuin jalosukuinen,
tunnettiin heti ja vietiin palatsiinsa. Lähetettiin heti tieto hänen
äidilleen ja sisarelleen, ruhtinatar Hochsteinille. Ehkä armollinen
rouvakin haluaa lähteä sinne... käskenkö vaunujen ajaa esiin?»
Hanna pudisti kieltäen päätään ja viittasi kädellään haluten olla
yksin. Hotellinomistaja kumarsi äänetönnä ja poistui huoneesta. Hanna
syöksyi ovelle ja lukitsi sen. Taas hän tahtoi olla yksin, aivan yksin
— tällä kertaa äärettömine suruineen.