Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa.
Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään
muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän
karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta.
Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki
siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti
ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja
värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa
ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!
Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä
osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä,
yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen
mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka
ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla
häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he
saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel
Imperialiin... rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli
vain jokapäiväinen elämä edessä!
Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin —
rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä
tulevaisuutensa.
Junailija herätti hänet.
»Saisinko piletin?»
Hanna otti käsineestään pienen keltaisen lipun.
»Olemmeko pian perillä?» kysyi hän.
»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja
meni seuraavaan vaunuun.
Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna
katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti
kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat
ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja,
ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit
ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä
tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän
katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota
matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat
olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja,
kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä,
siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan
lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan
maailmaan... Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan,
milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna
hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle... Wien!
Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla
vilisi ihmisiä.
Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon
elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän
oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta
ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen
tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän
olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on
täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan
ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän
rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»
Kantaja kulki hänen jäljessään tuoden hänen matkalaukkuaan.
»Haluatteko vaunut?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Hanna.
»Onko armollisella rouvalla muita tavaroita?»
»Ei; viekää minut vaunuihin.»
»Olkaa hyvä, tännepäin!»
Hanna seurasi kantajaa kadulle, missä vaunuja ja muita ajopelejä oli
pitkässä rivissä. Hiukan kauempana olivat raitiotievaunut. Kantaja
avasi vaunujen oven ja asetti matkalaukun niihin. Hanna nousi vaunuihin.
»Entä juomarahat!»
Hanna avasi kukkaronsa. Hänellä ei ollut pikkurahoja, joten hän antoi
miehelle guldenin.
»Kiitoksia, armollinen rouva. Minne kuski saa ajaa?»
»Hotel Imperialiin.»
»Hotel Imperialiin!» huusi kantaja kuskille ja sulki oven.
Matka sujui wieniläisvaunuille ominaisella nopeudella; kuljettiin
etukaupungin läpi ja saavuttiin keskikaupungin kautta Ring'ille.
Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla
vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.
»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen
kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään?
Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin
saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo
uusi, tuntematon maailma... en ole niin onneton kuin eilen illalla...
minä olen... ei, onnellinen en ole... mutta niin utelias, niin
äärettömässä jännityksessä.»
Vaunut pysähtyivät hotellin eteen.
»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan
epävarmalla äänellä ovenvartialta.
»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja
auttoi nuoren rouvan vaunuista.
»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan
minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»
Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha
herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine
käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen.
Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki
kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa
palatseissa.
Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven
sekä sanoi:
»Tässä ovat tilatut huoneet. Haluaako teidän armonne syödä aamiaista?»
Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone,
suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen
teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja
pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna
riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät
matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa
kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.
Senjälkeen hän siirtyi parvekkeelle. Hänen edessään oli kaunis
Ring-katu. Leuto syksyilma väreili plataanien latvoissa. Vaunujen
tärinä ja omituinen suurkaupungin tuoksu, jonka hän muisti
aikaisemmilta käynneiltään Wienissä, tunkeutui hänen luokseen.
Sillä aikaa oli palvelija asettanut hopeatarjottimelle katetun
aamiaisen pöydälle. Hanna palasi saliin ja kaatoi itselleen teetä.
Hän oli nälissään ja hiukan väsynyt. Komea aamiainen erinomaisine
wieniläisleipineen, tuoreine voineen, vaahtoavine kermoineen, munineen,
kinkkuineen ja piirakaisineen maistui erinomaisen hyvältä ja antoi
hänelle uusia voimia. Hän soitti. Palvelija saapui.
»Milloin nämä huoneet tilattiin?» kysyi hän.
»Kahdeksan päivää sitten. Kreivi Edelberg käy kahdesti päivässä
kysymässä, onko hänen rouva serkkunsa jo saapunut. Ilmoitammeko herra
kreiville?»
»Minä kirjoitan lipun. Asuuko hän kaukana täältä?
»Edelbergien palatsi sijaitsee Oopperan luona, aivan lähellä.»
»Hyvä, antakaa minulle paperia ja mustetta, niin kirjoitan.»
»Tässä, teidän armonne. Odotanko.»
»Ei, soitan sitten kun olen kirjoittanut.»
»Hyvä.»
Ennenkuin Hanna istuutui kirjoittamaan, kulki hän huoneissa vielä
kerran. Hän huomasi silloin vasta, että siellä oli sellaisia tavaroita,
joita hotellihuoneissa ei juuri tapaa. Salissa oli flyygeli ja
nuotteja. Eräällä pöydällä oli sanomalehtiä, kirjoja ja albumi.
Kukkaspöytiä oli nurkissa, ja uuninreunalla ja peilipöydillä olevat
maljakot olivat täynnään kukkia. Miten hellästi ja huomaavaisesti hänen
rakastettunsa olikaan ajatellut häntä!
Ja kuitenkaan hän ei tuntenut jälleennäkemisen iloa; päinvastoin hän
ajatteli vavisten tapaamista. Tuskainen puna peitti hänen poskiaan
hänen ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen voittajansa astuisi kynnyksen
yli. Hän halusi siirtää sitä hetkeä vielä hiukan. Ja siksi hän istuutui
pöydän ääreen kirjoittamaan:
»Olen juuri saapunut. Olen väsynyt ja tarvitsen parin tunnin levon.
Odotan teitä — ei, sinua — kello viiden tienoissa. H.»
Hän soitti ja jätti kirjeen palvelijalle.
»Viekää tämä heti Edelbergien palatsiin.»
»Toimitetaan.»
Sitten hän lukitsi ovet voidakseen rauhassa katsella kauniita ja
mieltäkiinnittäviä tavaroita. Hän tarkasti kaikkia erikseen. Ensin hän
avasi flyygelin. Se oli Streich. Hän soitti muutamia akordeja: oi,
miten täyteläiset, pehmeät ja kirkkaat ne olivat. Nuottien joukosta hän
löysi uusimpien, suurten oopperain sekä Karl- ja Wiedener-teattereissa
juuri myrskyisintä suosiota herättäneiden operettien partituurit,
muutamia Straussin valsseja, Chopinin nocturneja sekä Verdin messun.
Pöydällä oli ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia kuvalehtiä;
Wienin pilalehtiä, muotilehtiä sekä Octave Feuillet'n »Camorsin
kreivi»; joku Disraelin romaani Tauchnitz-painoksena; valokuvakokoelma
Belvedere-näyttelystä sekä toinen, jossa oli eurooppalaisten
hallitsijain ja taidepiirin kuuluisuuksien kuvat.
Hanna silmäili kaikkea tätä pintapuolisesti. Hän päätti myöhemmin
kiinnittää niihin enemmän huomiota. Kun oman romaanin tapahtumat
seuraavat toisiaan niin nopeasti kuin tässä, ei saata syventyä
mielikuviin. Salista hän meni makuu- ja pukeutumishuoneeseen.
Vasta nyt hän huomasi täälläkin häntä odottavan yllätyksiä.
Peilipöydän viereisellä tuolilla oli avonainen, noin puolilleen
täytetty matkalaukku. Peilipöydälle posliinikehyksisen peilin
ympärille oli asetettu norsunluuharjoja, kilpikonnanluisia kampoja
sekä kultatulppaisia pulloja, hajuvesiä, puuterirasia tuoksuvine
riisijauheineen ja pehmeine jauhehuiskuineen. Pieni samettikotelo
oli hopeisella lautasella. Hanna avasi kotelon, ja hänen silmiään
huikaisi ohueen kultaketjuun kiinnitetyn sydämenmuotoisen medaljongin
loisto, sillä se oli kokonaan timanttien peitossa; siihen oli
kätketty Edelbergin kuva. Pesupöydällä oli mitä hienoimpia sieniä,
tuoksuvia saippuoita, erilaisia pesuvesiä, kuten Vinaigre à la
violette de Parme y.m. Sängyllä — taaskin yllätys — oli aamunuttu
kullalla kirjaillusta, kirkkaanpunaisesta silkistä. Sen vieressä
valencienne-pitseillä koristeltu musliinialushame, täydellinen
pitsipilvi. Ja tuossa oli mitä somimmat kullanloistavat tohvelit.
Hannan valtasi täydellinen pukeutumisinto: näissä tuoksuvissa vesissä
hänen täytyi kylpeä, noihin satumaisiin vaatteisiin hän tahtoi pukeutua
voidakseen kokonaan upota häntä ympäröivään komeuteen. Hän heitti
yltään mustan villapukunsa ja kaikki rautatiepölyn ja noen likaamat
vaatteensa; hän kaatoi kaatamistaan tuoksuvia vesiä pesuvatiin ja
valeli hentoja jäseniään siinä; hän hajoitti paksun tukkansa ja
kampasi sen palmikkokruunuksi päälaelle; puuteroi ilmankin jo valkean
ihonsa pehmeämmän valkeaksi; pisti jalkansa pieniin kultakenkiin;
verhosi ruumiinsa batisti- ja pitsipilvellä sekä pukeutui lopuksi
avokaulaiseen raskaaseen, pitkään aamunuttuun. Vihdoin kiinnitettyään
medaljongin kaulaansa hän oli valmis. Hän astui peilin ääreen, jossa
hän näytti kuninkaalliselta, ihanalta ilmestykseltä, ja hän tyhjensi
inhimillisten ilojen hurmaavimman riemupikarin: nuoren, rakastetun
naisen kauneustietoisuuden. Hän viipyi kauan peilin ääressä. Hänen
silmänsä eivät koskaan olleet niin loistaneet kuin nyt, hänen huulensa
olleet niin purppuraiset, hänen valkeat hampaansa niin helmenkirkkaat
kuin nyt. Ja miten komealta näyttikään hänen pitkä, solakka vartalonsa
poimutetussa leningissä, miten plastillisen kaunis olikaan hänen
säännöllisesti muodostunut kätensä, hänen pyöreä, pitsihihasta pistävä
käsivartensa.
Hitain askelin hän palasi saliin, vaipui pehmeään nojatuoliin ja
nojasi päänsä selustaan, antaen ajatusten viipyä tässä uudessa,
nautintorikkaassa, mutta kuitenkin pelottavassa asemassa. Hän
ahmi vaatteittensa sulotuoksua ja kukkasten lemua; hän tarkasteli
peilinkehysten ja uudintankojen kultaloistoa, hänen silmänsä viipyivät
lattiamaton kirjavassa mallissa ja damastiverhojen poimujen varjoissa.
Hän kuunteli ajoneuvojen ratinaa, kaukaisen sotilassoittokunnan
säveliä, tänne saakka tunkeutuvaa suurkaupungin hälinää; hän ajatteli
heidän lähestyvää jälleennäkemistään, ja kukkaintuoksu, värileikki,
sävelet ja odotus tuudittivat hänet sellaiseen mielentilaan, kuin hän
keinuisi leppeillä elämänaalloilla.
Hienous ja ylellisyys vaikuttavat herkkiin mieliin kauniin maiseman
tavoin, toisiin luonteisiin taas runollisen luonnon tavoin. Samaten
saavat tuoksu, värit ja sävelet luonnon ihanuutta ymmärtävän sielun
väräjämään. En ymmärrä, miksi luonnon ihailemista kaikkialla pidetään
jalona, viattomana ja ihanteellisena, kun sitävastoin rikkaudesta
ja loistosta nauttiminen leimataan synnilliseksi, proosalliseksi
ja aineelliseksi. Ei siinä mieltä hivele joku erikoinen huonekalu,
määrätynlaiset vaatteet tai suloiset tuoksut, vaan keinotekoinen
kauneus kokonaisuudessaan. Ylellisyydellä on sille ominainen tuoksunsa
— siinä on jotain pehmeää, kiehtovaa, onnensekaista; ylhäisessä
loistossa on ominainen suuntansa, se on etevää, mahtavaa, ylpeää.
Lyhyesti sanoen, yhtä vähän tässä kuin siinäkään, auringonpaahtamassa
maisemassa tai valaistussa salissa — ruusuntuoksuisissa lehtimajoissa
tai hajuvesien kyllästämissä huoneissa, yksilöt aikaansaavat
nautinnontunteen, vaan jokin niistä virtaava kokonaisuus. Tietenkään
jokainen ei voi tuntea ylellisyyden tuottamaa runollisuutta.
Rikkaudessa kasvaneelle se on yhtä tuntematon kuin vuoristolaiselle
hänen vuorimaisemiensa mahtavuus. Mutta Hannan kaltaiseen ihmiseen,
joka koko nuoruutensa on uneksinut komeutta ja rikkautta, jonka
esteettisesti kehittynyt maku kaipaa kaikkea elämän ihanuutta, joka
niin kauan on ollut pakotettu kitumaan sen puutteessa, täytyy näin
äkkiä avautuvan ylellisyysmaailman vaikuttaa huumaavasti.
Ja tästä johtui, että Hanna tunnin ajaksi unohti tekonsa kauheuden,
mikä vielä eilen — hänen ollessaan tavallisissa olosuhteissa — sai
hänen poskilleen vierimään katkeria ja vilpittömiä kyyneliä.