Asiat kehittyivät kuten saattoi aavistaakin. Yhä kiihkeämmin, yhä
huimaavammin veti kuilu puoleensa. Hanna koetti ajatella kunniaansa,
omanarvon-tunnettaan, velvollisuuttaan, mitään pahaa aavistamatonta,
luottavaa miestään, jonka kunnia oli hänenkin kunniansa. Hän piti
siveyttään suuressa arvossa... mutta eikö ihminen rakasta myöskin
elämää, jos hän korkean tornin huipusta katselee alas ja haluaa
auttamattomasti suistua syvyyteen?
Jo aikoja sitten he olivat rikkoneet sopimuksensa olla puhumatta
rakkaudestaan. Sata kertaa oli kreivi intohimoisesti rukoillut Hannaa
omakseen. Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa hän vastasi »ei».
»Paetkaamme, Hanna!» kysyi hän sadannen kerran. »Me emme tahdo
valehdella, emme pettää; julkisesti tahdomme asettaa rakkauden elämämme
päämääräksi. Sinulle omistan koko tulevaisuuteni. Minä kannan surut
puolestasi, minä jaksan kestää moitteet; lähtekäämme vieraaseen
maahan, jossa ei kukaan meitä tunne, missä sinä vallitset kauneuden
kuningattarena. Ellet sinä tule omakseni, täytyy minun kuolla... Hanna,
tule — tule — meitä odottaa taivaan autuudet...»
Hanna sulki silmänsä.
»Minä olen hukassa», sanoi hän.
Kreivi tukahutti riemuhuutonsa.
»Sinä tulet siis?»
»Tulen.»
Paosta sovittiin seuraavalla tavalla: kreivi matkustaa ensin yksin
Wieniin. Hannan tulee, otollisen hetken ilmaantuessa, lähteä
iltajunassa jälkeen. Väliasemalta hän sähköttää kreiville, joka on
sitten häntä vastassa asemalla. Ellei kreivi saa ajoissa sähkösanomaa
eikä niin ollen saavu asemalle, ottaa Hanna vaunut ja ajaa »Hotel
Imperial'iin, jossa on asunto varattuna »kreivitär Edelbergille».
Tuskin oli Hanna myöntynyt, ennenkuin hän jo tunsi tällaisen askeleen
tuottamaa tuskaa. Mutta arpa oli heitetty. Siitä hetkestä aina
lähtöpäivän iltaan saakka hän eli kuin unessa. Hänen rakastettunsa
puolesta antamansa uhri oli todellakin suuri. Ewaldin näkeminen oli
murtaa hänen sydämensä. Oli hetkiä, jolloin hän todella rakasti
miestään tuota hyvää, levollista, lapsellisen onnellista miestä,
joka nyt oli tuleva onnettomaksi — rakasti enemmän kuin loistavaa,
hemmoteltua kreiviä, johon ei oikein luottanut.
Edelberg oli jo ollut viikon Wienissä, kun lukion johtajan
kaksikymmenviisivuotisjuhla soi Hannalle tilaisuuden Ewaldin
poissaollessa ryhtyä matkavalmistuksiin ja lähteä kotoa. Hän päätti
käyttää tätä hyväkseen, mutta oli kuin joku muu Hanna olisi tehnyt
tämän päätöksen ja toimeenpannut sen ja kuin oikea Hanna olisi vavisten
ollut katsojana. Ja sitten näimme hänen viimeisen kerran astuvan peilin
ääreen sanomaan jäähyväisiä kyyneleiselle kuvalleen.
* * * * *
Neljä tuntia myöhemmin Ballmann palasi kotiin. Hän avasi äänettömästi
oven omalla avaimellaan ja meni suoraa päätä makuukamariin. Siellä hän
sytytti kynttilän ja hämmästyi suuresti, kun vaimonsa ei ollut mennyt
levolle.
»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli
pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran
sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen
lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.
»Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut?» kysyi hän ääneen.
Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje.
Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän
ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä
tyhjässä kodissa.
Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti
ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran.
Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki
kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa.
Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä
olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!»
Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.
Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä
istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.