Viikko kului eikä Hanna nähnyt uutta ihailijaansa. Hän ajatteli jo
kreivin poistuneen paikkakunnalta koettamatta lähestyä häntä, ja
hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei juuri siksi, että olisi tahtonut
rohkaista häntä, vaan siksi, että kreivi saattoi hänet niin pian
unohtaa... siksi, että päivän kestäneen unen hän oli ehkä yksinään
uneksinut. Kaikki tämä loukkasi häntä.
Kahdeksan päivää huviretken jälkeen Hanna istui kummitätinsä
kanssa kaupunginpuistossa, jonne joka viikko kaikki kokoontuivat
sotilassoittokunnan n.s. kävelykonserttiin. Molemmat naiset olivat
sillä haavaa yksin. Kenraalitar tarkasteli ohikulkevien pukuja, ja
Hanna istui ajatuksiinsa vaipuneena. Orkesteri soitti Brindisiä
Traviatasta.
Äkkiä hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Käytävän päässä hän oli
nähnyt kreivin. Tämä tuli, huomattuaan molemmat naiset, nopein askelin
heidän luokseen.
Kenraalitar osoitti lähellä olevaa vapaata tuolia, jolle kreivi
istuutui.
»Minä matkustin vierailunne jälkeisenä päivänä Edelbergistä», sanoi
hän. »Asiani kutsuivat minut takaisin Wieniin; mutta nyt aion viipyä
täällä jonkun aikaa.»
Hän silmäili tulisin katsein nuorta rouvaa.
»Täällä kaupungissako?» kysyi hän. »Vai linnassanneko?»
»En, täällä kaupungissa. Minusta tuntuu, kuin tämä kaupunki olisi
valtakunnan mielenkiintoisin kaupunki», jatkoi hän hiljaa.
»Teilläpä on ihmeellinen maku», vastasi Hanna hymyillen. »Teillehän
on koko maailma avoinna. Te voitte halunne mukaan lähteä pikajunassa
Pariisiin tai huvialuksella purjehtia valtameren poikki...»
»Taikka lentää kanuunankuulan matkassa kuuhun», naureskeli kreivi.
»Ei, niin pitkälle emme toki ole vielä tulleet.»
»Te huomaatte siis, ettei koko maailma ole avoinna minulle. Jokaista
ihmistä varten on olemassa ainoastaan pieni osa maata taikka unelmien
valtakuntaa, jota hän voi sanoa omaksi maailmakseen... nimittäin se
osa, jonka hänen rakkautensa käsittää.»
»Taikka hänen velvollisuutensa», jatkoi Hanna.
»Miten kukin tahtoo», arveli Edelberg.
»Miten kunkin tulee», jatkoi Hanna.
Pikku rouva raukka! Hän oli jo asettunut puolustuskuntoon, tuntien
siitä nautintoa. Hän ei tiennyt, että nainen on varmimmin turvassa
hyökkäyksiltä niin kauan, kun hän ei ole huomaavinaan olevansa vaarassa.
Tämän jälkeen hän tapasi usein kreivin. Kreivi toimeenpani juhlia ja
huvimatkoja; hän vieraili usein Hannan kummitädin luona; kävelyillä
ja teattereissa hän oli aina Hannan vierellä. Ballmannin kodissa hän
ei kuitenkaan käynyt, joten pian kaikki puhuivat nuoren, kauniin
professorinrouvan huomiota-herättävästä valloituksesta; Ewald yksin ei
siitä tiennyt mitään. Hanna vastaanotti kreivin kunnioituksenosoitukset
ilontuntein, mutta torjui rohkeasti kaiken tunkeilevaisuuden. Kreivi
rakasti häntä; hän ei tosin ollut sitä sanonut... eikä hän saakaan
sitä sanoa, ajatteli Hanna... mutta hän tiesi sen kuitenkin. Entä hän
itse? Oi, jospa hän olisi ollut vapaa, kuinka hän olisikaan rakastanut
tuota miellyttävää, hurmaavaa miestä! Mutta hän oli naimisissa ja —
kunniallinen vaimo. Tätä hän toisti itselleen kerran toisensa jälkeen.
Eräs asia olisi hänet voinut pelastaa. Jos hän olisi voinut sanoa
miehelleen:
»Sinä suojelijani, parhain ystäväni, anna minun avata sinulle
sydämeni... Minua seuraa miehen rakkaus, joka voi syöstä minut
turmioon. Koetan vastustaa vaaraa, mutta tunnen sen vetävän minua
puoleensa. Auta minua, tee vaara tehottomaksi, suojele minua
rakkaudellasi!»
Mies, joka on elänyt maailmassa tai ainakin tutkinut sellaisia
kirjoja, joissa maailma kuvastuu, hän tietää vaaran hetkiä olevan
kauniitten nuorten naisten elämässä; hän tuntee intohimon, heikkouden
ja sydämen ristiriidat ja hän on yhä suuremmalla hellyydellä sulkeva
apuatarvitsevan syliinsä ja voimakkaalla käsivarrellaan pidättävä
häntä kuiluun syöksymästä. Mutta Ewald Ballmann ei olisi ymmärtänyt
vaimoansa, jos hän olisi siten hänelle puhunut, sen Hanna tunsi, ja se
saattoi hänet vaikenemaan. Ewald olisi suuttunut ja halveksinut häntä
tai sanonut häntä »haaveelliseksi romaanienlukijaksi». Hän olisi yhtä
hyvin voinut puhua hänelle unkarinkielellä — jota hän ei ymmärtänyt —
kuin kertoa intohimojen lumoista.
Eräänä päivänä tai oikeammin sanoen iltana tuli kauan sanomatta ollut
ja kuitenkin jo niin kauan mieliä kalvanut sana sanotuksi.
Oltiin huvimatkalla. Seurue palasi jalkaisin voidakseen paremmin
nauttia kuutamoisesta kesäillasta. Edelberg oli tarjonnut Hannalle
käsivartensa. He kulkivat hiukan toisista edellä, eikä kukaan voinut
kuunnella heidän keskusteluaan.
»Eikö totta, Hanna, te olette tietänyt sen jo kauan», sanoi kreivi
äkkiä.
»Mitä minä olen tietänyt jo kauan?»
»Sen että rakastan teitä.»
Hanna tiesi sen kylläkin, mutta tämä ensimäinen julkilausuminen iski
häneen kuin salama. Hän pysähtyi, ja hänen käsivartensa vapisi hänen
kainalossaan.
»Älkää puhuko niin», pyysi hän hiljaa. »Se loukkaa minua...»
Mutta hänen äänensä ei ollut vihainen, ainoastaan kiihtynyt.
Kreivi veti hänet muassaan kauemmaksi.
»Älkäämme pysähtykö! Se voisi herättää huomiota. Miksi minun rakkauteni
loukkaisi teitä? Jos te olisitte vapaa, tarjoaisin teille käteni ja
nimeni. Te olette ihanin, jumalallisin, hurmaavin nainen, minkä olen
tavannut. Elämäni kuuluu teille... kuuluu sinulle... Tee minulle mitä
tahdot...»
Ensi kertaa lausuttu »sinä» iski häneen taas kuin salama.
»Kuinka te uskallatte sinutella minua?»
»Hanna, Hanna, älä kiellä sydämesi ääntä! Sinun täytyy tietää, että
minun tuntemani rakkaus, sellainen rakkaus on sinun arvoisesi. Sinähän
et tunne itseäsi, sinä ihana nainen, jos sinä...»
»Te olette mieletön! Laskekaa minut irti!»
Hanna tahtoi vetää kätensä pois, mutta kreivi ei hellittänyt.
»Hanna, älkää olko minulle vihainen! Jos tahdotte, olen puhumatta
rakkaudestani... minä vaikenen siksi, kunnes te itse sanotte: 'Elämä on
sentään ihanaa... vie minut pois!'»
»Sitä en sano koskaan. Kalleinta minulle on kunniani.»
»Uskokaa minua, Hanna, kun rakastaa, ei koko maailmassa ole mitään
'kalliimpaa kuin rakastettu olento.»
»Onpa kylläkin. Jospa rakastaisinkin, pitäisin aina velvollisuutta
kallisarvoisempana.»
»Mutta kun te ette rakasta, ette myöskään voi arvostella sitä asiaa...»
»Kukapa tietää?...»
»Hanna, rakastatko minua?»
Hanna ei vastannut. Kreivi ymmärsi hänen vaitiolonsa, ja he jatkoivat
matkaansa ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:
»Minä olen niin sanomattoman, niin äärettömän onnellinen, että se
vallan pelottaa minua. En tahdo toivoa mitään muuta kuin sitä, minkä jo
olen voittanut, tietoisuutta siitä, että te...»
»Hiljaa!» huudahti Hanna. »Sitä ei koskaan saa lausua.»
»Minä tottelen käskyjänne. Mitä teillä on vielä sanottavaa?»
»Te ette koskaan saa enää puhua tästä... tämä viimeinen neljännestunti
on pyyhittävä todellisuudesta... Ainoastaan sillä ehdolla annan teille
anteeksi», lisäsi hän hiljaa, »mutta _en_ unohda.»
Siten solmittiin vaarallinen liitto. Ensimäinen pysäkkihän
vaarallisella tiellä on juuri molemminpuolisen tunnustuksen
uusiutumisen kielto. Puhutaan jokapäiväisistä asioista. Katsellaan
toisiaan hellästi silmiin ja sanotaan: »Tänään on kaunis ilma.»
»Sanomalehdet kertovat ministerinvaihdoksesta.» Ja näihin sanoihin
sisältyy kuitenkin: »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua.»
Se kuuluu rakastetun äänestä, se soi alituiseen, vaikka se onkin
vain yhden ainoan kerran ilmilausuttu. Tämä on ehkä viehättävämpää,
salaisempaa, ihanampaa kuin sanoilla ilmituoden. Sydän värähtelee
silloin kuin ilmakanteleen kielet. Kun Hanna lausui vaarallisen
»kukapa tietää», sanoi hän oikeastaan enemmän kuin tunsi. Hänen
sydämensä ei ollut silloin vielä pauloissa; vasta tämä sana sitoi
hänet, eikä hänellä ollut enää voimia katkaista tätä sidettä. Hänen
puolustusmenettelynsä mukaan oli kunniakkaampaa vastustaa miestä,
jota rakasti, kuin sitä, joka oli ainoastaan vaarallinen; hän
tahtoi kohottaa siveyttään niin hyvin omissa kuin hänen silmissään
näyttämällä, että siveys voi kunniakkaasti vastustaa rakkautta.
Vielä olisi Hannalla ollut tilaisuus pyytää miehensä suojelusta. Mutta
hän katsoi olevansa kyllin vahva yksin kestämään kamppailunsa. Ketään
hän ei enää tahtonut uskotukseen... hänen salaisuutensa oli hänelle
kallis. Rikkauden, aarteen tavoin se oli kätkettynä hänen ahdistettuun
sydämeensä.
Palatessaan huvimatkalta vastasi hän Ewaldin tavanmukaiseen
kysymykseen: »Onko sinulla ollut hauskaa?» hyvin välinpitämättömästi,
haukotellen:
»Ei, siellä oli hyvin ikävää.»
»Sen kyllä uskon», vastasi Ewald.