Ewald Ballmann ei itse asiassa ajatellut panevansa nuorta, kaunista
vaimoaan alttiiksi vaaroille lähettäessään hänen ilman suojaansa
maallisten ilojen pyörteeseen. Hän tunsi, kuten niin monet muut, jotka
eivät pitäneet maallista huvittelua muuna kuin mitättömänä ajanhukkana,
seuraelämän pintapuolisesti ja piti salonkikeskustelua ainoastaan
kuluneiden korulauseiden vaihtamisena ja tanssia musiikin tahdin mukaan
hyppimisenä, naamiohuvia pilapukujen näyttelemisenä. Hän ei tiennyt,
että Eros on näiden huvien näkymättömänä johtajana. Ewald Ballmannin
kaltaisilla miehillä ei ollut aavistustakaan hehkuvista, toisiaan
hakevista katseista, viuhkojen takaisista hymyilyistä, aavistetuista
ajatuksista, sydänten nopeista lyönneistä, kiemailun ja intohimojen
leikistä, valloituksista, vastarinnasta, joka lopulta herpaantuu, —
koko tuosta tanssiaisten herkästä rakkaushengestä.
Mutta tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi
yhtä tietämätön. Jo tanssisalin kynnyksellä kiehtoo hänet lämmin,
rakkautta uhkuva ilma. Valssin sävelissä, valojen hohteessa, hänen
omien kukkiensa tuoksussa se väräjää huumaavana. Silloin hänen silmänsä
loistavat ilosta, hänen huulensa raottuvat voitolliseen hymyilyyn;
kuten tuulen kannattamana liitelee kevyt olento tanssin pyörteissä...
ja oven suussa seisova isä tai vanhanpuoleinen aviomies seuraa häntä
ylpein mielin ja sanoo:
»Katsokaas, miten hyvin hän tanssii ja miten hauskaa hänellä on. Huomaa
sen selvästi, sehän on niin luonnollista, sillä hän on siinä iässä; se
on viatonta iloa... Pelaammeko uudelleen!»
Viiden ajoissa aamulla saa whistiin väsynyt, uninen vanha herra
pienokaisensa taivutetuksi lähtemään kotiin.
»Oh, miten ikävä ilta!» hän huokaa. »Miten olet nyt huvitellut lapsi?»
»Kuninkaallisesti!»
Niin, kuninkaallisesti. Hän tuntee kukoistavansa nuoruuden
kuninkaallisessa loistossa; kukkakiehkura tukassa on kruunu, ja
leningin laahus kuninkaallinen mantteli. Hän tuntee olevansa
valtiatar, suosionosoitusten jakaja, ja hänestä melkein tuntuu, kuin
elämä ja kuolema olisivat hänen tahdostaan riippuvaisia; eikö hänen
kavaljeerinsa kotiljongin aikana ollut uhannut ampua itsensä, ellei
hän olisi hänelle suosiollinen?... Sanalla sanoen, hän oli huvitellut
kuninkaallisesti.
Kenraalittaren keskiviikkokutsut eivät olleet likimainkaan niin
vaarallisia. Ja muutkaan iltamat ja tanssiaiset, joihin Hanna
suojelijansa kanssa otti osaa, eivät vaikuttaneet ensinkään niin
hurmaavasti nuoreen rouvaan, kuin tämä oli luullut. Maailma, mihin
hän näin oli joutunut, ei vastannutkaan hänen loistavaa, komeaa
unimaailmaansa. Ajatuksissaan hän oli ollut läsnä hovitanssiaisissa ja
lähetyskuntain palatseissa, seurustellut ruhtinaitten, miljonäärien ja
valtiomiesten kanssa; porvarillinen pikkukaupunkimaisuus, joka vallitsi
siinä piirissä, missä hän nykyään liikkui, tuntui hänestä kaikkea
muuta kuin »hienoston» ilmakehältä. Hänen liialliset odotuksensa,
hänen vallan toisaanne suuntautuvat mielikuvansa synkistyttivät
häntä ympäröivän maailman, joten hän ei elämästään löytänyt sitä
hurmausta, joka saattoi hänen seurapiirinsä nuoret rouvat ja neitoset
huvittelemaan »kuninkaallisesti».
Suostuessaan Ewaldin ehdotukseen, Hanna oli vakaasti päättänyt olla
miehensä luottamuksen arvoinen, päättävästi estää ihailunosoituksia
sekä varjella mainettaan ja miehensä kunniaa. Ylpein tyydytyksen
tuntein hän teki tämän lupauksen. Ja hän piti sanansa. Se tuntui
hänestä vain liiankin helpolta; hän oli kuvitellut taistelua
vaikeammaksi ja mielenlujuutta kysyvämmäksi. Useat nuoret herrat tosin
hakivat hänen suosiotaan, mutta heidän intohimoa ja runollisuutta
puuttuvat lähentelynsä eivät panneet hänen voimiaan vähääkään
koetukselle.
Hannasta tuntui, kuin hän olisi kunnianhimoinen, kunnostautumista
janoava upseeri, joka lähetetään sotaan, mutta saa aina jäädä
jälkijoukkoon, pääsemättä taistelun tuoksinaan. Hänellä ei ollut
luotituiskua kestettävänä, lippua pelastettavana, linnoitusta
puolustettavana.
Viimein oli taistelu edessä. Mutta kunnianhimon sokaisema raukka ei
ollut saapa siinä urhoollisuuspalkintoa — hän sai kuolettavan haavan.
Se tapahtui keväällä. Keskiviikkokutsujen osanottajat panivat usein
toimeen huvimatkoja. Eräänä päivänä oli huvimatkan päämääränä kreivi
Edelbergin tilukset, joissa sekä puisto että linna olivat katsomisen
arvoiset.
Vaunut pysähtyivät kyläravintolan edustalle, missä aiottiin syödä
päivällinen hiukan myöhemmin. Sitä ennen oli määrä jalan kulkea
linnaan, tarkastaa puistot, huoneet, kokoelmat ja tallit. Mutta seuraa
odottikin katkera pettymys. Huvimatkailijat, kahdeksan luvultaan,
olivat jo astuneet suuresta portista sisään ja majuri Schimmerer
silmäili joka taholle löytääkseen oppaan, kun samassa linnanvartia
kiiruhti heidän luokseen.
»Herrasväki haluaisi kaiketi käydä linnassa? Se on mahdotonta; kreivi
saapui tänne eilen.»
»Sepä vahinko. Emmekö saa nähdä edes kokoelmia ja kappelia?»
Samassa pysähtyi ratsastaja portille. Hän hyppäsi hevosen selästä,
heitti ohjakset ratsupalvelijalle ja astui sisään. Ratsastaja oli
tilusten omistaja. Kreivi Edelberg, joka oli noin kolmenkymmenen
ikäinen, oli pitkä ja solakka, itävaltalaisen aatelismiehen perikuva.
Huomatessaan vieraat, jotka hänen tullessaan aikoivat vetäytyä pois,
hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja meni, ottaen hatun päästään,
heidän luokseen.
»Herrasväki kai haluaa nähdä taloani? Älkää antako minun häiritä
itseänne.»
Hän viittasi linnanvartiaa opastamaan seuruetta.
Itse hän aikoi poistua, mutta samassa hänen katseensa osui Hannaan.
Tämä oli juuri luonut tummat silmänsä häneen, mutta käänsi ne punastuen
heti pois. Hanna oli sinä hetkenä hurmaavan kaunis. Kreivi tarkasti
häntä yllätettynä... ja Hanna tunsi sen.
»Hyvin mielelläni näytän itse herrasväelle kokoelmani», sanoi hän.
Hanna ymmärsi syyn hänen äkkinäiseen päätökseensä ja katsahti häneen
hymyillen. Toiset kumarsivat, mutisten kiitoksiaan. Hanna kiitti
kreiviä ainoastaan katseellaan ja se olikin ainoa, minkä tämä huomasi.
Samassa oli kreivi jo Hannan vierellä.
»Te saatte nähdä erästä esiäitiäni kuvaavan taulun, jolla on onni olla
teidän näköisenne, arvoisa neiti», sanoi hän.
»Ehkä heidän joukossaan on joku Orfalvy», vastasi Hanna.
Tällä nimellä oli hyvä kaiku, ja itse teossa olikin avioliittoja
solmittu Edelberg- ja Orfalvy-sukujen jäsenten kesken.
»Olette siis Orfalvy... ehkäpä minun serkkuni?»
Nyt yhtyi kenraalitar keskusteluun. Hän sanoi Hannan olevan nuoren
rouvan, syntyisin Orfalvy, eikä neidin, sekä esitti itsensä saman nimen
kantajana. Kreivi kumarsi; tuttavuus oli tehty. Sitten kenraalitar
esitti seurueen muut jäsenet.
Kreivi suoritti isännänvelvollisuutensa linnassaan mitä suurimmalla
rakastettavuudella. Hän oli melkein koko ajan Hannan lähettyvillä,
ja Hanna esiintyi edukseen. Hän oli päättänyt valloittaa tämän
mieltäkiinnittävän miehen, olisihan se kuitenkin voitto, ja sitten
olisi suurenmoista hyljätä tällainen valloitus.
Kun huoneet, kokoelma ja varuskamarit olivat nähdyt, halusi seurue
tuhansin kiitoksin palata ravintolaan. Mutta kreivi ei sitä sallinut.
»Tehän olette huvimatkalla», sanoi hän. »Sallikaa minun ottaa siihen
osaa 'huvitusmestarina'. Ennen kaikkea syömme nyt aamiaista; kello on
kaksitoista. Sitten valjastutan hevoset ja ajamme metsästyslinnaani,
jonka asekokoelman luulisin huvittavan herroja; sitten pieni souturetki
järvellä ja vasta päivällisen jälkeen, jonka toivon teidän syövän
luonani, sallin teidän palata kotiin.»
Kaikki olivat ihastuneet, mutta Hanna tiesi kenen takia kreivi tämän
teki. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Tämähän oli jo elämisen arvoista.
Päivän ohjelmaa seurattiin uskollisesti, ja kun seurue kello yhdeksän
tienoissa sanoi jäähyväiset — kreivi itse auttoi naisia vaunuihin ja
puristi intohimoisesti Hannan kättä — oli nuori maailmanmies korviaan
myöten rakastunut.
»Tämän viehättävän pikku-rouvan tahdon voittaa», hän ajatteli.
Hanna nojasi vaunun selustaan vaipuen sanomattomaan onnenhuumeeseen.
»Tätä viehättävää miestä tahdon vastustaa», paloi hänen mielessään.
Dori täti, joka istui hänen vieressään, ei voinut kyllin ylistää nuoren
linnanherran rakastettavaisuutta sekä kuluneen päivän huveja. Mutta
Hanna ei vastannut tähän mitään.
»Suo minun levätä hiukan; minulla on päänsärkyä», sanoi hän tahtoen
olla rauhassa ajatuksineen.
Kun hän saapui kotiin, istui Ewald kirjoituspöytänsä edessä.
»Oh, vihdoinkin sinä tulet», sanoi hän. »On jo myöhä... Mennään
levolle. No, onko sinulla ollut hauskaa?»
»Oi, kuninkaallisen hauskaa», vastasi Hanna.