Ewald oli puhunut totta. Hän rakasti kaunista vaimoaan kaikesta
sydämestään, mutta hän ei ollut mikään kokenut rakastaja. Hän ei
kyennyt osoittamaan mitä sydämensä tunsi; hän oli arka, miltei ujo.
Rakkaudentunnustuksia ja -vakuutuksia hänen huulensa eivät koskaan
lausuneet. Hän oli sanonut vaimolleen, tämän astuessa ensi kerran
hänen kynnyksensä yli, rakastavansa häntä, ja se oli hänestä kylliksi.
Hänen vaimonsa tiesi sen. Hanna olisi mieheltään tahtonut kuulla
niitä rakkauden sanoja, joita oli oppinut lukemastaan draamallisesta
ja eepillisestä runoudesta, mutta semmoinen ei juolahtanut Ewaldin
mieleenkään. Hän oli tässä suhteessa niin lapsellinen, että hillitsi
sopimattomina palavan nuoruuden tulen vaatimat tunnepurkaukset.
Hän koetti seurustelussaan vaimonsa kanssa olla niin levollinen ja
jokapäiväinen kuin mahdollista. Hän ei koskaan laskenut leikkiä,
eikä keksinyt lempinimiä, vaan sanoi aina vain »rakas Hanna» tai
»rakas vaimo» ja puheli hänen kanssaan vähäpätöisistä asioista.
Kun Hanna laski leikkiä tai yritti hyväillä, ehkäisi hän sen; hän
ei antanut Hannan suudella, kun meni tai tuli. Jos Hanna halusi
antaa keskustelulle hauskan tai haaveellisen suunnan, niin hän ei
sitä tavallisesti ymmärtänyt, vaan johti sen jollakin kuivahkolla
huomautuksella entiseen uomaansa.
Professori Ballmann kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat eräiden
asiain tietämättömyyden osoittavan jonkinlaista etevämmyyttä. Heistä
ovat jotkut seura- ja sielunelämän puolet pintapuolisia, kevytmielisiä,
luonnottomia, ja he ovat ylpeitä siitä, etteivät itse tunne niitä. He
unohtavat, että tuntemattoman asian tuomitseminen on aina ennakkoluuloa
ja että mahdotonta on kohottautua semmoisen asian yläpuolelle,
jota ei tunne. Vaikka Ewald ylpeilikin siitä, ettei tuntenut
kaunokirjallisuutta, oli se kuitenkin suuri puute. Hänen olisi pitänyt
ajatella, että tietämättömyys joka suhteessa on paremmin häpeän kuin
ylpeilyn arvoinen. Luonnollisesti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea
— se ei olisi kenellekään edes mahdollista — mutta jokainen tieto ja
taito on eduksi. Kirjoissa, joita Ewald ei katsonut maksavan vaivaa
avata, koska ne hänestä olivat pelkkää kuvittelua ja epätodellisuutta,
ne kun eivät sisältäneet numeroita, karttoja tai tosiasioita, kuvastuu
yhteiskunta kokonaisuudessaan inhimillisine mielenliikutuksineen,
intohimoineen, tunteineen, kohtaloineen, ajatuksineen. Eikö se ole
todellisuutta?
Hanna oli lukemalla liiaksi romaaneja tullut haaveilevaksi. Kasvatus
oli siihen syynä. Ewaldin sielussa taas eivät kaikki kielet olleet
päässeet väräjämään, vaan muutamat olivat velttoina ja äänettöminä;
se oli sivistyksen puutetta. Jos Ewald olisi kyennyt johonkin määrään
seuraamaan vaimonsa ajatusten lentoa, olisi hänen varmaankin onnistunut
hillitä hänen haaveellisuuttaan ja palauttaa hänet järjellisyyden
ulkopuolelle ulottuvilta harhateiltä; mutta vieras kun oli hänen
unelmilleen, ei hän kyennyt häntä johtamaan ja tukemaan. Hanna tunsi,
ja syystä kyllä, että miehensä tässä suhteessa oli häntä alempana. Täten
kohoutui muuri heidän välilleen, mutta siitä oli Hanna yksin tietoinen.
Ewald ei sitä huomannut, sillä se, mikä Hannan mielestä osoitti
Ewaldissa tiedon puutetta, oli Ewaldista etuna pidettävä.
Tämän lisäksi oli Ewaldissa suurena puutteellisuutena hänen
seurusteluhaluttomuutensa. Tässäkin suhteessa hän halveksi sitä,
mitä ei tuntenut. Hänen vaimostaan näytti siltä, kuin hän olisi
pikemmin ollut maallisiin iloihin sopimaton kuin niiden yläpuolella.
Sillä häneltä puuttui seuramiehen siro varmuus ja vapaa käytös. Kun
hän joskus suostui seuraamaan Hannaa vierailuille tai olemaan läsnä
kenraalittaren keskiviikko-kutsuissa, istui hän tavallisesti jossain
nurkassa, ottamatta milloinkaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, vastaili
lyhyesti, ja saattoi selvästi huomata, miten ikävää hänellä oli sekä
miten hän kärsi seuraelämästä. Ja siten hävisi sekin luultu ansio, että
hän muka pani suuremman arvon kotielämän rauhalle ja tutkimuksilleen
kuin maallisille tyhjille huveille, sillä hän ei tuntenut sellaisia
iloja; hän ei kyennyt nauttimaan niistä. Hänellä ei ollut oikeutta
pitää salonkikeskusteluja itseään alentavina, sillä hän ei ollut
osoittanut kykenevänsä ottamaan niihin osaa.
Hanna raukka ei voinut tuntea itseään onnelliseksi. Hän ei ollut ylpeä
miehestään; hän ei katsonut häneen kuin etevämpäänsä; hän tiesi, ettei
miehensä ymmärtänyt häntä. Hän myönsi kylläkin, että hänen miehellään
oli hyvä sydän, tasainen ja lempeä luonne, että hän oli rehellinen
ja ennakkoluuloton, mutta häneltä puuttui jotain. Hyvää ymmärrystä,
joka oli tehnyt hänestä etevän matemaatikon, älykkään luonnontutkijan,
erinomaisen shakinpelaajan, tunnustetun tieteellisen kirjailijan (hän
oli avustajana arvokkaammissa tieteellisissä ja kasvatusopillisissa
aikakauslehdissä), ei Hanna pitänyt arvossa, osaksi siitä syystä,
ettei ollut siihen suuntaan kehittynyt, osaksi siksi, että miehensä
oli tässä suhteessa häntä kohtaan suljettu. Ewald piti pikku vaimoansa
kykenemättömänä ymmärtämään tämmöisiä asioita; se oli muuten hänestä
aivan luonnollista, eikä hän siksi koettanutkaan johtaa vaimoansa
ajatuspiiriinsä. Jospa hän kuitenkin olisi koettanut! Ellei Hanna
olisikaan ymmärtänyt häntä, olisi häntä kuitenkin riemastuttanut
miehensä etevämmyys siinä suhteessa. Hanna olisi mielellään myöntänyt
tämän olevan vastapainona niille henkisen kehityksen aloille, missä hän
itse tunsi olevansa etevämpi.
Vielä eräs seikka kiusasi Hannaa, ja se oli heidän miltei köyhyyttä
osoittava yksinkertainen taloutensa. Hän olisi helpommin kestänyt
sitä, jos miehensäkin olisi kärsinyt siitä, jos olisi saanut miehensä
sylissä kaivata puuttuvaa komeutta, jos hänen olisi ollut pakko
lohduttaa ja rohkaista miestään ja jos tämä sitten olisi ihaillut hänen
rohkeuttaan. Jos Ewald olisi ihmetellyt, että hänen pieni vaimonsa
mielellään hänen takiaan kieltäytyi komeuksista, olisi Hanna ilomielin
ollut niitä vailla, mutta Ewald ei edes huomannut, ettei kotinsa ollut
kyllin kaunis ja mukava. Hän ei ollut vanhempainsa kodissa muuhun
tottunut. Vaatimattomuus ja tyytyväisyys olivat hänen miellyttävimmät
ominaisuutensa; turhamaisuus oli hänelle vierasta — ja siksi hänen
pieni kotinsa, jota hänen nuoren vaimonsa kukoistava sulous kaunisti
ja jonka ylläpitämiseksi hänen tulonsa hyvästi riittivät, oli hänestä
ihanteellinen. Hän oli sanalla sanoen onnellinen.
Huomatessaan vaimonsa monasti olevan surullisen ja luullessaan syynä
siihen olevan seuraelämänkaipuun — Hanna kun ei voinut tuntea vakavien
tutkimusten tuottamaa iloa, mutta tarvitsi kuitenkin iloa — Ewald
päätti, että hänen piti saada mielin määrin huvitella. Itse hän ei
tosin aikonut ottaa osaa vihaamiinsa huveihin, vaan uskoi vaimonsa Dori
tädin huostaan. Tämän hilpeän vanhan rouvan seurassa Hanna saattoi
käydä teattereissa, tanssiaisissa, kävelyillä ja vierailuilla mielensä
mukaan, arveli Ewald. Vanhan, huvitteluhaluisen naisen paraimpana
keinona ihmisten kokoomiseksi ympärilleen on nuoren kaunottaren
läheisyys.
»Puvuistasi pidän kyllä huolen», sanoi kenraalitar Hannalle tämän
pudistaessa päätään miehensä esittäessä ehdotustaan.
»Ei, ei... pukujen takia en epäile... mutta jos Ewald ei ole mukana, on
kai sopimatonta...»
»Joutavia, Hanna! Jos miehesi hyväksyy sen, niin ei kai siinä mitään
sopimatonta ole, kun sinä olet minun siipieni suojassa... minun, joka
olen ollut sinulle kuin äiti... Sinunkaltaisesi nuoren naisen ei sovi
aina kotona kököttää.»
»Rouva kenraalitar on aivan oikeassa, rakas lapsi. Sinulta puuttuu
huveja, ne tulevat tekemään sinulle hyvää. Asia on siis päätetty.
Huomenna on keskiviikko, ja silloin Hanna nuorena rouvana astuu
seuraelämään ja tanssii katrillin majuri Schimmererin kanssa, koska se
on niin hauskaa.»
»Etkö sinä ole mustasukkainen, rakas Ewald?» härnäili kenraalitar.
»Majuri on Hannan entisiä ihailijoita.»
»Minä? Mustasukkainen? En, se tunne on minulle aivan outo. Luullakseni
sitä tavataan ainoastaan romaaneissa, eikä sillä saa ahdistaa
kunniallista vaimoa.»
»Hanna, sinun miehesi on enkeli, toistan sen vieläkin, etkä sinä voi
kyllin minua kiittää siitä, että saatoin teidät yhteen. Hyvästi nyt,
rakkaat lapset! Asia on siis päätetty; minä odotan sinua huomenna,
Hanna.»
Kun vastanaineet jäivät yksin, meni Hanna miehensä luo, pani kätensä
hänen olalleen ja katseli häntä suoraan silmiin sanoen vakavasti:
»Ewald, sydämestäni kiitän sinua hyvyydestäsi... mutta etkö luule
olevan parempi, ettet antaisi minun yksin joutua ihmisten pariin? Se
tulee näyttämään heistä kummalliselta. Ja minähän olen sinun vaimosi ja
tahdon jakaa kanssasi elämäsi semmoisenaan. Opeta minua löytämään oma
elämäni kodissamme, äläkä anna minun vaeltaa omia teitäni.»
»Rakas Hanna, sinulla on niin kummallisia liioiteltuja päähänpistoja»,
vastasi Ewald ottaen Hannan käden olkapäältään ja kääntyen pois. »Ethän
sinä voi alituisesti olla läheisyydessäni; antaessani esimerkiksi
tuntejani lukiossa et voi olla vierelläni. Ja minä taas tahtoisin
nähdä sinut iloisena ja tyytyväisenä; seuraelämä huvittaa sinua, siksi
sinun tulee nauttia siitä. Otat asian aivan yhtä surkeasti, kuin jos
lähettäisin sinut pohjoisnaparetkelle tai johonkin muuhun vaaraan, sen
sijaan että otat osaa joihinkin viattomiin iltamiin.»
»Etkö luule vaaroja väijyvän seuraelämässäkin?»
»Vaaroja? En tiennyt... Et kai tarkoittane ansoja viritettävän
uskollisuutesi tielle? Olipa sekin kummallinen päähänpisto. Mutta siinä
suhteessa minä olen aivan levollinen, ja silloin voit kai sinäkin olla.»