Dori kummi antoi pian suostumuksensa. Kuultuaan nuoren tytön jo
antaneen myöntävän vastauksen ei hän tahtonut joutua puretun kihlauksen
herättämän huomion alaiseksi, vaan tuli siihen lopputulokseen, ettei
Hanna ollut hänestä riippuvainen, vaan oli oikeutettu antamaan kätensä
kenelle tahtoi ja että hänellä oli edellytyksiä tulla onnelliseksi
seuratessaan sydämensä ääntä, ehkä onnellisemmaksi kuin paroni
Schimmererin kolmikerroksisessa talossa.
Ewald Ballmann kuului olevan erinomaisen »mallikelpoinen» mies, minkä
lisäksi hänellä oli paitsi professorinpalkkaansa myöskin pienen
omaisuuden useaan sataan guldeniin nousevat korot käytettävänään.
Sitäpaitsi tuli hän perimään rikkaan sedän. Tämä avioliitto oli
köyhälle, orvolle tytölle käytännölliseltäkin kannalta katsoen
edullinen. Kaiken miettimisen jälkeen kenraalitar katsoi parhaimmaksi
liikutettuna sanoa:
»Koska te niin välttämättä tahdotte toisenne, täytynee minun antaa
siunaukseni, lapset.»
Hannasta kaikki oli aivan toisenlaista, kuin mitä hän oli ajatellut.
Kihlausaika ei vastannut hänen toiveitaan. Ewaldin onni tuntui hänestä
liian rauhalliselta; oli kuin Ewald ei ensinkään olisi osannut panna
arvoa hänen suostumuksensa osoittamaan uhrautuvaan jalomielisyyteen.
Hän oli rakkauden alttarille uhrannut tulevaisuuden hänelle sylissään
kantamat kruunut, jalokivet ja helmet, ja Ewaldista se oli luonnollisin
seikka maailmassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan näistä uhratuista
haavetimanteista.
Ewald puhui kenraalittaren kanssa heidän tulevan pienen asuntonsa
sisustamisesta. Kolme huonetta ja keittiö. Suuri, valoisa keittiö.
Makuuhuoneessa pähkinäpuiset huonekalut, salissa mahonkiset. Hänen
kirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa ja Hannan ompelupöytä olisivat
salissa. Kolmannessa huoneessa olisi kaappeja ja laatikoita ja sitä
voitaisiin ehkä myöhemmin käyttää lastenkamarina. Palvelustyttö voisi
asua keittiössä.
Tällaiset keskustelut saattoivat Hannan alakuloiseksi. Jos Ewald
olisi sanonut tämän olevan vallan liian huonoa hänen kuninkaalliselle
morsiamelleen, jos hän olisi kauhistunut sellaista kotia ajatellessaan,
olisi Hanna ilomielin huudahtanut olevansa valmis seuraamaan sydämensä
valitsemaa miestä vaikka vuorenluolaan ja urheasti kärsimään punaista
huonekalukangasta; mutta kauheinta oli, että Ewald esitti nämä
pöyristyttävät asiat joinakin hauskoina ja miellyttävinä. Koko hänen
käytöksensä oli samalla kylmä ja jäykkä; ei hän koskaan päästänyt
tunteitansa vallalle; hän puheli mitä joutavimmista asioista;
opinnoistaan, oppilaistaan, lapsuudestaan, tulevaisuuden tuumistaan.
Ellei hän niin usein olisi ihaillen ja hellästi katsonut morsiameensa,
ei olisi ensinkään voinut luulla häntä rakastuneeksi. Hannan alottamat
keskustelut lempikirjailijoistaan, ulkomaisesta kirjallisuudesta,
hän katkaisi vakuuttaen, ettei ollut koskaan lukenut romaaneja tai
sentapaisia teoksia eikä koskaan aikonut tuhlata aikaansa semmoisiin;
sellaiset mielikuvat eivät ensinkään viehättäneet häntä.
»Etkö sinä siis myöskään suosi teattereita?» kysyi kenraalitar kerran.
»Minä en koskaan käy teatterissa enkä iltamissa; en ole vielä
milloinkaan ollut tanssiaisissa.»
»Hanna, sinusta tulee kadehdittava vaimo!» huudahti Dori täti, »niin
vakava aviomies, joka paraiten viihtyy kotonaan, on harvinainen. Sinä
olet selkäni takana todellakin valinnut viisaasti, rakas onnenlapsi.»
Hanna huokasi.
Ewaldin virkaloma loppui pian, ja hänen täytyi palata kaupunkiin.
Hän tuli nyt vain sunnuntaisin viettämään pari kolme tuntia
molempien naisten luona. Häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla.
Hannan pieni pääoma hupeni yksinkertaisten myynien ja muutamien
talouskapineiden ostoon. Hankittiin kaksi ompelijatarta, ja kaikilla
oli kyllin työtä leikatessa ja neuloessa. Hanna ei tuntenut itseään
onnelliseksi. Toisinaan hän saattoi, ajatellessaan sulhastaan, vaipua
runolliseen haaveiluun, kuten ensi aikoina hänen tuntemattomana
osoittaessaan ihailuaan, ja sellaisina hetkinä hän ajatteli: »Niin,
minä rakastan Ewaldia; me tulemme onnellisiksi», mutta toisinaan
taas, varsinkin sunnuntaisin, jolloin Ewald niin rauhallisena saapui
ja taas lähti, hänestä tuntui, kuin hän olisi allekirjoittanut
elinkautisvanki-tuomionsa. Purkamista hän ei ajatellut; arpa oli
heitetty. Ja avioliitossa, joka nuoren tytön mielessä väikkyy niin
salaperäisenä, muuttui kai Ewald häntä kohtaan toisenlaiseksi; hän oli
löytävä hänessä ensimäisen rakkausunelmansa sankarin.
Häät vietettiin Dori kummin luona tavallisten keskiviikko-vieraiden
läsnäollessa. Myöskin kehuttu paroni Schimmerer oli läsnä ja kuiskasi
ihanalle morsiamelle: »Te olette kuin sulotar.» — Hanna silmäili
majuria hyvillään, ensinnäkin koska hän oli imarrellut häntä ja
toiseksi, koska hänen läsnäolonsa oli hänelle lohdutuksena. »Tuollaisen
kaljupäisen ukon kanssa olisi Dori kummi tahtonut minut naittaa»?
— hän ajatteli. — »Minä voin toki ylpein mielin katsella solakkaa,
vaaleakiharaista nuorta sulhastani!» Alttarin edessä sulhanen, joka oli
hyvin liikutettu, lausui »tahdon» väräjävällä äänellä. Hanna vastasi
varmasti ja päättävästi, ikäänkuin sillä vahvistaakseen sankarillisen
uhrin.
Häämatkaa ei Ewaldin virka sallinut, ja nuorikot lähtivät
hääpäivällisten jälkeen uuteen kotiinsa. Äänettöminä he olivat istuneet
vaunuissa, vaiteliaina nousseet kolmannessa kerroksessa olevaan
asuntoonsa. He astuivat sisään. Sali oli täynnä tuoreita kukkia.
Palvelustyttö, joka oli avannut heille oven, otti Hannan hatun ja
palttoon ja poistui. Ewald meni vaimonsa luo, syleili häntä hellästi ja
sanoi:
»Nyt olet kotona, rakas lapsi... Nyt olet vaimoni, toverini, kaikkeni.»
Hanna nojasi päänsä hänen olkaansa vasten, ja liikutuksen kyyneleet
vuotivat pitkin hänen poskiaan.
»Rakastatko sinä minua todellakin, Ewald?»
»Kaikesta sydämestäni, Hanna.»