Näihin aikoihin Ewald Ballmann vietti kuusiviikkoisen lomansa samassa
kylässä. Hän oli niin rasittunut liiallisesta työstä, että lääkäri
voimien palauttamiseksi määräsi hänet maalle lepäämään. Nuoren
professorin tulot eivät riittäneet kylpymatkaan tai vuoristossa
oleskeluun, ja siksi hän vuokrasi pienen huoneen lähimmästä kylästä,
jatkaen siellä kaikessa hiljaisuudessa kasvitieteellisiä tutkimuksiaan.
Hän ei ollut maailmanmies eikä mikään romanttinen haaveilija, häntä
eivät juorut ja maalaiset rakkausseikkailut viehättäneet, ja kuitenkin
tuli hänestä Hannan romaanin sankari.
Tähän saakka Ewald ei koskaan ollut uskaltanut liittyä naisseuraan.
Hänen sydämensä oli yhtä neitseellisen puhdas kuin naapurinsakin, ehkä
puhtaampikin, sillä hän ei koskaan ollut antautunut rakkaushaaveiluun.
Sitä valtavammin vaikutti Hannan kauneus häneen. Tuskin kahta
viikkoa sen jälkeen, kun hän ensi kerran näki tytön, hän kirjoitti
jo kenraalittarelle kirjeen pyytäen neiti Orfalvya omakseen. Hän oli
saanut kuulla valittunsa olevan köyhän, orvon tytön, joka ei kuulunut
korkeimpaan seurapiiriin, ja siksi hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
ettei hänen naimatarjouksensa — hyvinvoivan professorin, jolla oli
edellytykset kerran päästä yliopiston rehtoriksi, — tyydyttäisi
molempia naisia.
Hanna oli puolestaan jo aikoja sitten huomannut professorin ja hänen
ihailevat katseensa. Hannakin haaveili hänestä. Kalpea, kasveja keräävä
oppinut — mikä mieltäkiinnittävä olento! Sitäpaitsi tämä mies riutui
toivottomassa rakkaudessaan häneen... sen Hanna tiesi varsin hyvin.
Professori hiipi tuntikausia heidän asuntonsa ympärillä saadakseen
nähdä hänet ja lensi tulipunaiseksi huomatessaan hänen tulevan.
»Mutta miksi hänen rakkautensa pitäisi olla toivoton?» ajatteli
Hanna jalomielisenä. »Jos rakastaisin, rakastaisin elinikäni.» (Hän
luulotteli joka ihmistä varten olevan olemassa määrätyn rakkauden,
joka yksin saattoi olla totinen ja ikuinen.) »Jos minä rakastaisin
häntä, miten antautuisinkaan sydämeni valitulle, olipa hänellä sitten
miten vaatimaton yhteiskunnallinen asema tahansa!... Rakastankohan
minä häntä?... Miksi sydämeni tykyttää niin kovasti, nähdessäni hänet
kaukaa?... Miksi hänen kuvansa seuraa minua iltaisin unien maailmaan?
Miksi se aamuisin väikkyy edessäni? Onko se rakkautta?... Rakastanko
todellakin?... Onko tämä kohtaloni?...»
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena Hanna istui eräänä aamuna
lempipaikallaan kirsikkapuun juurella. Kummitädin ääni herätti hänet
äkkiä.
»Hanna, tule huoneeseeni; tahdon puhua kanssasi.»
Hanna kiiruhti kenraalittaren jäljessä sisään. Hän astui matalaan,
kodikkaaseen tupaan, joka oli kenraalittaren asuinhuoneena. Valkeita
seiniä vasten erottuivat kaupungista tuodut huonekalut, kirjavat
uutimet, komea ompelupöytä ja messinkinen papukaijan häkki.
»Tässä olen, Dori täti. Mistä tahdot puhua kanssani?»
Vanha rouva asettui tavalliselle paikalleen ikkunan luona olevan
ompelupöydän ääreen; mutta tällä kertaa hän ei ottanut esille
tavanmukaista reikäompelustaan tai virkkuutaan, vaan kääri auki
kirjeen. Hänellä oli samalla kummallisen juhlallinen ilme. Hannan
sydäntä kouristi; hän aavisti jotain erikoista tapahtuneen.
»Rakas lapsi, ota tuo palli ja istuudu tänne ja kuuntele mitä minulla
on sinulle sanottavaa. Kuten tiedät, olen minä sinun suhteesi äidin
asemassa. Minun täytyy valvoa etuasi ja suojella sinua. Pelkään sinun
olevan... liian kiemailevan... Sinun ikäisenäsi olin tosin minäkin
kiemaileva, mutta ainoastaan sellaisille ihmisille, joille äitini
luvalla sain kiemailla. Olen vakuutettu, että sinulla ensi talvena on
tilaisuus keskiviikkokutsuissani tehdä sopivia valloituksia. Siellä on
esimerkiksi majuri, paroni Schimmerer, joka on leskimies ja omistaa
kolmikerroksisen talon jossain Wienin esikaupungissa...»
Hanna kävi kärsimättömäksi.
»Onko tuo kirje paroni Schimmereriltä vai ehkä hänen kolmikerroksisen
talonsa porttivahdilta?» kysyi hän.
»Hanna, sinulla on jo jonkun aikaa ollut hyvin nenäkäs käytös. Anna
minun puhua. Tämä kirje on naimatarjous, mutta se ei valitettavasti ole
paronin.»
Hanna tunsi kalpenevansa, mutta syynä siihen oli suloinen kauhun tunne.
Nuoren tytön elämän tärkeimmät tapaukset ovat juuri naimatarjoukset.
»Kenen, Dori kummi... kenen? Näytä minulle kirje!» hän huudahti.
»Anna minun ensin puhua loppuun. Sitäpaitsi tiedät varsin hyvin,
keneltä se on. Etkö luule minun nähneen hänen kulkevan tästä ohi joka
päivä... ja huomanneen, miten sinä aina pälyilet hänen jälkeensä
ikkunassa?... Mutta kuten näet, olet antanut hänelle liiaksi toivomisen
aihetta. Nyt täytyy meidän antaa miesparalle rukkaset ja siten hankimme
itsellemme vihollisia.»
»Ja miksi rukkaset?»
»Miksi? Tämä ei ole sinulle mikään sopiva naimiskauppa, Hanna.
Ei suinkaan sinun, joka tuskin olet täysi-ikäinen, sovi myöntyä
ensimäiseen tarjoukseen? Koulunopettaja! Ja neiti von Orfalvy, vielä
niin kaunis ja etevä kuin sinä! Sinä et tosin kuulu kermaan... tiedän
hyvin, ettet voi joutua kaikkein hienoimpiin naimisiin...»
»Ja miksi en! Äiti sanoi aina, että minusta on tuleva kreivitär tai
miljoonain omistaja...»
»Äiti parkasi oli liian haaveileva...»
»Mutta avioliiton ei pidä perustua maallisiin etuihin, Dori kummi...
sehän on sydämen asia. Minä antaisin aina käteni miehelle, jota
rakastan, olkoon hän sitten jalosukuinen tai porvari, kerjäläinen tai
pohatta.»
»Nyt haaveilet vain. Onneksi on sinulla viisas, käytännöllinen
kummitäti, joka ei anna sinun heittäytyä kenelle tahansa.»
»Anna minun lukea kirje! Anna minulle se!»
»En, tekisin sinut vielä haaveellisemmaksi», vastasi rouva von Orfalvy
katkeroituneena ja pisti kirjeen taskuun.
Ovi avautui.
»Tahtoisiko kenraalitar antaa tarpeet taikinaa varten? Se tarvitsee
pitkän ajan noustakseen.»
»Tulen heti.» Kenraalitar otti avainkimpun pöytälaatikosta. »Siis,
Hanna kultaseni, pois tuhmat haaveet.»
Näin sanoen hän lähti huoneesta seuratakseen keittäjätärtä
ruokakammioon.
Hanna oli tuskin jäänyt yksin, kun jo suli kyyneliin. Nyt hän vasta
selvästi tunsi rakastavansa nuorta tiedemiestä. Ja tämä... tämä
oli pyytänyt häntä vaimokseen; varmaankin riippui hänen elämänsä
vastauksesta... ja kummitäti aikoi musertaa hänen sydämensä rukkasilla.
Ei, tapahtukoon mitä hyvänsä, hän vastaa myöntyvästi.
Jos kenraalitar olisi tälle nuorelle tytölle näyttänyt Ballmannin
kirjeen, jossa tämä kylmin, liian varmoin sanoin pyysi neiti von
Orfalvyn kättä, jos hän vielä käytännöllisistä syistä olisi kehottanut
suostumaan tarjoukseen ja lisännyt: »Sinä et ole rikas, sinä et kuulu
'kermaan', herra Ballmann on kyllin hyvä sinulle ja hän pitää sinusta
huolta», niin olisi Hanna varmaan ruvennut luulemaan olevansa luotu
komeampaa tarjousta varten. Koko avioliitto ja kuiva kosinta olisivat
tuntuneet hänestä kovin arkipäiväisiltä, ja hän olisi varmaankin
vastannut »ei». Mutta Dori täti ei näyttänyt hänelle kirjettä, »jottei
tekisi häntä vieläkin haaveellisemmaksi»; siinä oli siis runollinen
rakkaudentunnustus, ja hänestä tuntui, kuin nuori mies olisi joutuva
kurjien »käytännöllisten» syiden takia onnettomuuteen. Hän ei voisi
elää ilman Hannaa; hän tiesi varmaankin, miten paljon korkeammalla
häntä Hanna oli, mutta rakkaus uskaltaa kaiken ja hän piti Hannaa
sellaisena ihanteena, että luuli hänen uhraavan maalliset edut,
lahjoittaakseen hänelle sydämensä.
»Hän ei saa pettyä!» huudahti Hanna jatkoksi omille ajatuksilleen.
Samassa joku koputti oveen. Hanna hypähti pystyyn, pyyhki nopeasti
silmänsä ja sanoi hiljaa:
»Sisään!»
Ovi avautui, ja kynnykselle ilmaantui Ewald Ballmann. Nuoren tytön
sydän sykki kiivaasti; hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin
kiihtyneeksi. Nuori mieskin oli nähtävästi liikutettu; hän oli luullut
saavansa nähdä kenraalittaren ja seisoikin rakastettunsa edessä...
Hän rakastikin ensi kertaa elämässään, ja tämä kaunis tyttö sai hänet
vapisemaan. Mitäpä hän olisikaan antanut, jos kihlausmuodollisuudet
olisivat ohi, jos tämä vieras neitonen, jota hän rakasti, jo olisi
hänen vaimonsa! Rakkaudesta ja avioliitosta hän ei tiennyt muuta
kuin että ne olivat välttämättömiä tapahtumia ihmiselämässä; ja kun
naisellinen sulous ensi kerran teki häneen valtavan vaikutuksen, arveli
hän hetken tulleen ja rohkaisten mielensä teki mahdollisimman pian
avioliittotarjouksensa.
Nyt hän seisoi kynnyksellä kalpeana ja ahdistetuin mielin. Yhtä
kalpeana ja tuskaisena oli Hanna ikkunakomerossa nojaten ompelupöytään.
Ballmann puhui ensin.
»Suokaa anteeksi, neiti; luulin rouva von Orfalvyn olevan täällä.»
Hänen äänensä, jonka Hanna nyt kuuli ensimäisen kerran, oli matala
ja kaunissointuinen ja se sai Hannan värisemään. Miten ihanalta
kuuluisikaan tämän äänen kiihkeä »minä rakastan»...
»Dori kummi tulee kohta», vastasi hän tuskin kuuluvasti.
»Te sallitte siis?» sanoi hän ja astui sisään sulkien oven.
Hanna seisoi aivan hiljaa. Lyhyt vaitiolo.
»Neiti Hanna, olen tänään kirjoittanut kummitädillenne ja... olen
tullut kuulemaan vastausta.»
»Mitä riippuu vastauksesta?» kysyi Hanna ja odotti hänen vastaavan:
»Elämäni».
Ballmann vastasi siihen suuntaan:
»Tulevaisuuteni.»
Uusi vaitiolo. Nuorten sydämet sykkivät yhä kiivaammin.
»Tunnetteko kirjeeni sisällyksen?» kysyi Ballmann sitten, astuen
askeleen eteenpäin.
»Tunnen, kyllä tunnen.»
Ewald lähestyi yhä.
»Silloinhan voin kuulla vastauksen heti teiltä itseltänne, Hanna...
Onko se kieltävä? Onko se myöntävä?»
Hetki oli ratkaiseva. Hanna ymmärsi kahden ihmisen tulevaisuuden
riippuvan hänen huultensa liikkeestä... Hän sulki silmänsä kuin
suinpäin veteen syöksyvä ja sanoi:
»Vastaus on myöntävä.»
Hanna luuli onnellisen kosijan huudahtavan riemusta, syöksyvän hänen
jalkainsa juureen tai sulkevan hänet tuliseen syleilyyn, mutta mitään
sellaista ei tapahtunut. Ewald tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli
sitä ja lausui sydämellisesti:
»Kiitos, neiti Hanna! Koetan tehdä teidät onnelliseksi.»