Tämän illan oli Ewald Ballmann, itävaltalaisen maaseutukaupungin
kymnaasin professori, viettänyt juhlaseurassa. Oli johtajan
kaksikymmenviisivuotisjuhla, ja Ewaldin täytyi ottaa siihen osaa. Kotoa
lähtiessään hän oli sanonut vaimolleen:
»Älä valvo minua odotellen, Hanna. En varmaankaan voi tulla aikaisin
kotiin. Olet niin kalpeakin tänään; sinun on paras mennä aikaisin
levolle. Vaivaako sinua jokin?»
»Ei, ei mikään... Pidä hauskaa!»
»Oh, tiedäthän, etten yleensä ole huvien ja seuraelämän suosija!»
»Tiedän, sen pahempi... hyvinkin.»
»Miksi sanot 'sen pahempi', rakas lapsi? Enhän estä sinua
huvittelemasta mielin määrin. Ellen seuraakaan sinua huveihin ja
kävelyille, en myöskään koskaan ole kieltänyt sinua ottamasta niihin
osaa kummisi seurassa, vaikka itse asiassa en käsitä mitä huvia
tuollaiset väsyttävät, tyhjänpäiväiset ja meluavat ihmisjoukot
voivat tarjota. Tuntuu jo pahalta, kun täytyy ottaa hännystakki, tuo
pakkoröijy ylleen. Toivoisin, että tämänpäiväinen juhla olisi ohi.
Hyvästi, Hanna!»
Ewald Ballmann oli siihen aikaan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja oli
ollut kaksi vuotta naimisissa kauniin Hanna von Orfalvyn kanssa. He
eivät sopineet toisilleen. Ewald oli saksalaisen kansakoulunopettajan
poika, Hanna unkarilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisen
tanssijattaren tytär; Ewald oli käytökseltään yksinkertainen,
ujonlainen, miltei kömpelö, umpimielinen ja harvasanainen, — Hanna
viehättävä, vilkas ja voitonvarma; Ewald totinen, levollinen,
työteliäs, Hanna liioiteltu, nautinnonhaluinen ja työhön tottumaton.
Ewaldin sielu sai tyydytystä eksaktisista tiedoista, kuivista
tutkimuksista, — Hannan mieli taas oli täynnä runoja, romaaneja ja
liioiteltuja onnen utukuvia. Tämä avioliitto oli täydellinen erehdys.
Yhteistä molemmille oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja kykynsä
rakastaa; molemmilla oli rikkaat luonnonlahjat, mutta erilainen
kasvatus ja erilaiset olosuhteet olivat antaneet heidän ymmärrykselleen
ja tunteilleen aivan eri suunnan, niin etteivät heidän sielunsa
koskaan voineet sulautua toisiinsa, joten he koko tämän kaksivuotisen
avioliittonsa aikana olivat alati tunteneet jonkin heitä eroittavan.
Hanna oli kieltämättä saanut huonon kasvatuksen. Hänen isänsä, entinen
upporikas, kevytmielinen magyari, kuoli rappiolle joutuneena pelaajana,
tyttären ollessa kymmenen vuoden vanha. Hänen äitinsä, ennen niin
jumaloitu tanssijatar, joka aina oli elänyt ylellisyydessä ja jonka nyt
täytyi tulla toimeen pienellä eläkkeellä, ei voinut tyytyä niukkoihin
oloihinsa, vaan eli siinä toivossa, että tyttärensä, joka herätti
huomiota kauneudellaan, hankkisi loistavalla naimisella takaisin
entiset ihanat päivät. Näistä tulevaisuuden tuumistaan hän puheli aina
lapsensa kanssa; tuntimääriä hän saattoi Hannalle selvitellä, miten he
järjestäisivät elämänsä tultuaan jälleen rikkaiksi ja onnellisiksi,
kuten olivat olleet isän eläessä. Heidän mielissään väikkyi
huikaisevan komeita satulinnoja; he suunnittelivat pukuja, joita
Hannan oli käytettävä ulkomaisissa hoveissa esittelytilaisuuksissa;
he kuvailivat lakeijain arki- ja juhlapukuja, erilaatuisia vaunuja,
joita oli käytettävä maalla tai ajeluilla Praternilla, aarrelippaassa
olevia timanttidiademeja ja mustahelmisiä kaulakoruja; suurenmoiset
tanssiaiset, ihanat päivälliset, hurmaavat metsästysretket, huvittavat
kylpymatkat, kaikki, kaikki kuvailtiin mitä yksityiskohtaisimmin
ja niin usein, että Hanna vähitellen alkoi pitää luonnollisena
kehittymistään loistavaksi kuuluisuudeksi. Tätä tuki vielä hänen
aikaisin esiintyvä kauneutensa, joka hankki hänelle mielistelyjä
ja rakkaudentunnustuksia jo kolmentoista vuoden iässä. Mutta äiti
vartioi ankarasti tytärtään; hän ei laskenut Hannaa koskaan silmistään
ja opetti hänelle aina hyvien tapojen noudattamista ja naisellista
ylpeyttä. Minnie Orfalvyn mielestä Hanna oli enkeli, satuprinsessa.
Hänen siveyteensä ja kunniaansa ei koskaan saanut tulla tahraa; hänen
tuli saavuttaa rikkautta ja onnea, mutta ainoastaan avioliiton portin
kautta, ainoastaan arvossapidettynä ja kunnioitettuna vallasnaisena.
Hannalla oli loistavat luonnonlahjat ja ainainen halu oppia ja lukea.
Pianonsoittajana hän oli jo kaksitoistavuotiaana pieni taiteilija ja
saavutti eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa myrskyisää suosiota.
Tämä yllytti melkoisesti hänen turhamaisuuttaan; hän astui esiin ja
kumarsi yleisölle voitonhymy huulillaan, sulkien katseeseensa koko
salin, kuten konsanaan suosionosoituksiin tottunut primadonna. Tästä
hetkestä lähtien hän katsoi olevansa oikeutettu aina saamaan osakseen
huomiota. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset kadulla kääntyivät
katsomaan häntä. Hänen kauneutensa olikin hämmästyttävä. Äidiltään hän
oli perinyt hienon hipiän ja paksun, vaalean tukan, joka oli tuuhea ja
kihara eikä, kuten vaalea verisillä yleensä, pehmeä ja sileä. Tummat,
tuliset silmänsä, jalon profiilin ja komean vartalonsa hän oli perinyt
isältään.
Paitsi soitannollisia lahjoja oli Hannalla erinomainen
kieltenoppimis-taipumus. Lukuunottamatta englanninkieltä, jonka
hän oppi äidiltään ja jota hän osasi yhtä varmasti kuin saksan- ja
unkarinkieltä, hän tunsi myöskin ranskankielen kaikkine hienouksineen.
Hän luki suunnattoman paljon romaaneja. Kuusitoistavuotiaana hän
oli lukenut kaikki kaupunkinsa lainakirjastossa olevat ranskalaiset
romaanit; sitäpaitsi hän kaikeksi onneksi tutki myöskin englantilaista
kaunokirjallisuutta sekä joitakin saksalaisten kirjailijain teoksia.
Hanna rakasti runoutta, runoilipa joskus itsekin. Hänellä ei ollut
tapana seurustella samanikäisten lasten kanssa, hän ei ollut koskaan
pitänyt nukeista ja hän luki itsensä edellämainitun konsertin jälkeen
aikaihmisiin. Hänestä oli romaaneja lukiessaan hauskaa laskea,
montako vuotta häneltä puuttui, ennenkuin tuli yhdeksäntoista- tai
kaksikymmenvuotiaaksi, romaanien sankarittarien ikään.
Eräs vanha kaunosielu, eläkettä nauttiva rautatievirkailija, joka
oli Hannan äidin ystävä, tutustutti hänet kirjallisuuteen ja
tieteisiin. Hän ihmetteli alituiseen Hannan nopeata käsityskykyä,
hänen hyvää muistiansa, hänen sattuvia huomautuksiaan, ja niin tuotti
jokapäiväinen opiskelu sekä opettajalle että oppilaalle todellista
huvia. Lukusuunnitelmassa oli seuraavat aineet: historia, maantiede,
fysiikka, kansantarusto, estetiikka, saksalaiset, ranskalaiset ja
englantilaiset klassikot. Hanna opiskeli suurella ihastuksella. Se
oli hänen henkisen puolensa koristelua. Yhtä mielellään kuin hän
kietoi valkean kaulansa ympärille helminauhan tai kiinnitti vaaleihin
kiharoihinsa ruiskukkia, hän myös rikastutti henkistä elämäänsä
oppineisuuden jalokivillä, kultaisilla tiedoilla, runouden helmillä.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että saattoi harjoittaa opintoja
niiden itsensä vuoksi, ja siksi hän ei juonut tiedonmaljaa pohjaan.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä valoa, joka heijastuu tieteestä ja
jonka säteet valaisevat maailmankatsomusta. Liikaa olisikin vaatia,
että puolikasvuiset tytöt katselisivat maailmaa pitäen kokonaisuutta
silmällä. Hannan kuten niin monen muunkin maailma oli se piiri,
jossa hän itse ja hänen tulevat kohtalonsa olivat keskipisteenä.
Hän oli varma siitä, että jokin erikoinen kohtalo odotti häntä. Hän
tunsi olevansa poikkeusolento, sillä minne hän tuli, siellä ihmiset
tuijottivat häneen kuin ihmeeseen. Hanna oli herkkäluontoinen ja
lämminsydäminen. Hän ei saattanut nähdä kenenkään kärsivän ja olisi
ollut valmis mitä suurimpaan uhraukseen, tuottaakseen muille onnea.
Hän ajatteli ajoittain voivansa, vaikka olikin luotu loisteliaaseen
elämään — vaihtaa kohtalonsa »tupaan ja sydämeen» ja kulkea köyhän,
rakastetun miehen rinnalla elämänsä loppuun. Siinähän olisi ollut
jotain sankarillistakin.
Rakkaus... miten salaperäiseltä ja ihanalta tuo sana kaikuikaan hänen
korvissaan — se mahtoi olla elämän kruunu. Minkä näköinen lieneekään se
prinssi tai mökkiläinen, joka on tekevä hänet onnelliseksi? Näin hän
uneksi usein hiljaisuudessa. Äidilleen hän ei uskaltanut sellaisista
asioista puhua; äidistä kaikki rakkaushaaveilut olivat mielettömiä.
Paitsi äitiään oli Hannalla vielä eräs suojelija ja ihailija. Se
oli hänen kumminsa, hänen isävainajansa serkku, kenraaliluutnantti
von Orfalvyn viisissäkymmenissä oleva leski. Tämä vanha rouva ei
tosin ollut rikas, mutta melkoisen varakas ja äärettömästi mieltynyt
seuraelämään. Hänen keskiviikko-iltoihinsa, »_jour fixe_», kuten hän
niitä mielellään nimitti, oli rakas »pieni Ihme-Hanna» jo kahdentoista
ikäisenä kerta kaikkiaan kutsuttu. Kenraalitar Orfalvyn luona ei
käynyt n.s. »seurapiirin kerma» (tämäkin oli hänen mielisanojaan), se
kun itävaltalaisissa pikkukaupungeissa on paljon sulkeutuneempi kuin
Espanjan hovissa, niin ettei ylhäisimpään aateliin kuulumaton voi sen
seuroihin päästä. Mutta paitsi tätä »kermaa» eli »_haute voléeta_»,
jossa vain samanarvoiset seurustelevat, on tällaisessa pikkukaupungissa
toinenkin »seurapiiri», nimittäin korkeitten sotilasviranomaisten
ja virkamiesten perheet; näiden joukossa on joitakuita »kerman»
sukulaisia, joille »kerma» on kääntänyt selkänsä epäsäätyisten
avioliittojen tai köyhyyden takia. Nämä antavat kuitenkin jonkinlaisen
ylhäisyyden leiman »alakermalle.» »Oh, rakas kreivitär Lotti, miten
myöhään te tulette! Saanko esittää: majuri Schmidt... kreivitär
Thurn» (tai joku muu helisevä nimi). Tällainen kohottaa tunnelmaa
vastaanotoissa. Seurue tuntee ympärillään kerman tuoksua.
Kenraalitar Orfalvyn huoneistoon kokoontui mainittuina
keskiviikko-iltoina klo 8:n tienoissa suuri joukko vanhoja herroja
univormuissaan ja vanhoja naisia mustissa silkkileningeissä,
tyttäret valkeissa musliinipuvuissa ja heidän ilokseen joitakuita
nuoria luutnantteja ja hännystakkiin puettuja tohtoreja. Vanhempaa
herrasväkeä varten oli varattu pelipöytiä, nuoret huvittelivat itseään
leikeillä. Klo 10 siirryttiin ruokasaliin, jossa paitsi teetä ja olutta
(jälkimäinen nuorten tohtorien takia) tarjottiin yksi lämminruoka sekä
koko joukko leikkeleitä ja leivoksia. Illallisen jälkeen oli mieliala
vilkkaampi; vanhat jatkoivat peliään, nuoret soittelivat tai tanssivat
hiukan, jos joku osasi soittaa tanssimusiikkia. Klo 1 lähdettiin pois.
Salissa alotettu lepertely ja mielistely jatkui eteisessä, ja ilta
päättyi puoli tuntia kestävään päällysvaatteiden puentaan, liinojen
solmimiseen ja ystävälliseen hyvästelyyn, joka »tuhatkertaisesi»
kiiteltyyn emäntään jätti mieltälämmittävän voitontunteen.
Hanna oli näiden keskiviikkojen koristus. Hänen äitinsä salli hänen
kuitenkin ainoastaan kolme tai neljä kertaa talven kuluessa mennä
kummitäti Dorin iltakutsuihin, sillä rouva Minnie Orfalvy oli
mustasukkainen äiti eikä itse koskaan ottanut osaa seuraelämään.
Pikkukaupungin seurapiirin kylmäkiskoinen käytös entistä tanssijatarta
ja nykyistä köyhtynyttä aatelisnaista kohtaan sai hänet katkeroituneena
vetäytymään kokonaan syrjään ja kaipauksella odottamaan voiton
ja koston hetkeä, jolloin hänen tyttärensä joutuisi loistavaan
avioliittoon. — Tämän ei muuten ollut tarkoitus tapahtua vihatussa
pikkukaupungissa. Hänen aikomuksensa oli viedä tyttärensä suureen
maailmaan, Baden-Badeniin ja Nizzaan; siellä ei ollut puutetta
englantilaisista lordeista, venäläisistä ruhtinaista, amerikkalaisista
miljonääreistä. Tätä tarkoitusta varten hän vuosittain säästi puolet
tuloistaan, minkä summan hän laski riittävän tätä sotaretkeä varten
Hannan täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Sentakia hän ei mielellään
antanut tyttärensä käydä noissa vähäpätöisissä keskiviikko-illoissa,
joissa voisi sattua, että köyhät luutnantit tai poroporvarilliset
tohtorit viekoittelisivat Hannan oikealta tieltä. Mutta ei myöskään
sopinut syrjäyttää kummitätiä, joka oli kenraalitar, ja sentähden
Hanna sai kunnioittaa muutamia iltoja läsnäolollaan. Hannaa itseä
ne suuresti huvittivat. Tämä maailma oli tosin paljon alhaisempi
sitä, johon hän oli tutustunut kirjoissaan ja johon hän luuli
kuuluvansa, mutta voitontunne on aina suloinen. Hän oli aina nuorin
ja kaunein siellä olevista neitosista. »Mitä — vasta kolmen toista —
neljäntoista — se ei ole mahdollista! Hänhän on täydellinen kaunotar,
niin varma käytöksessään, niin viisas!» Tämä häntä miellytti. Hänen
pianonsoittonsa (tosin vailla taiteellista syventymistä, mutta
loistokkaasti esitetty) tuotti hänelle lukemattomia ylistelyjä.
Seuraleikeissä hän osoitti nopeaa käsitystä, monipuolisia tietojaan.
Tanssissa hän oli aina ensimäinen. Illallista syötäessä kosi häntä
tavallisesti joku oluen kiihottama nuori tohtori, ja eteisessä, missä
noutamaan tullut kamarineitsyt häntä odotti, kilpailivat luutnantit
kunniasta saada auttaa palttoota hänen ylleen. Pelkkiä hyviä takeita
tulevista Nizzan voitoista.
Mutta se tuuma — kuten niin monet muut pitkiä aikoja haudotut — ei
toteutunutkaan. Hannan ollessa kuusitoistavuotias kuoli rouva Minnie
Orfalvy ankaraan keuhkokuumeeseen. Tyttären suru oli suuri, miltei
toivoton. Hän oli kaikesta sydämestään rakastanut äitiään, josta ei
ollut koskaan ollut erossa ja joka puolestaan oli elänyt yksinomaan
ainoata lastansa varten, — ja hänen sydämensä pystyi todellakin
lämpimään kiintymykseen. Hanna oli murtunut, tulevaisuuden voittoja ja
nautintoja hän ei enää ajatellut, sillä ainoastaan äitinsä takia hän
olisi tahtonut voittaa rikkautta ja kunniaa... Miten hänellä voisi enää
olla hauskaa, kun hänen rakas äitiraukkansa oli poissa!
Dori täti otti orvon tytön luokseen. Säästyneen pääoman, joka oli
aiottu suurta matkaa varten, hän otti huostaansa; se oli käytettävä
Hannan myötäjäisiksi, sillä hän toivoi voivansa pian naittaa hänet.
Kummitäti ei ollut koskaan saanut kuulla heidän korkealentoisista
tuumistaan, eikä Hanna niistä mitään puhunut; hän eli vain surussaan.
Vuoden kuluttua muuttui alkuaan katkera suru hiljaiseksi haikeudeksi.
Nuoruus vaati osansa, ja Hannan katse suuntautui jälleen, vaikka
synkkämielisesti, niin kuitenkin toivorikkaasti tulevaisuuteen eikä
viipynyt yksinomaan menneissä murheissa.
Näihin aikoihin — oltiin kesäkuussa — Dori täti muutti maalle. Joka
vuosi hän vuokrasi läheisestä luonnonihanalla paikalla sijaitsevasta
kylästä pienen, sievän huvilan, jota ympäröi suuri hedelmäpuutarha.
Huvilan vieressä oli talonpoikaistalo, josta levisi voimakas
navetanhaju. Siellä oli liikettä aikaisesta aamusta alkaen; sieltä
kuului iloista puhelua, kukon kiekumista ja koiran haukuntaa. Tämä
maalaisympäristö oli vallan uutta Hannalle. Täällä hän heräsi kuin
uuteen eloon. Metsien tuoksu virkisti hänen mieltänsä, ja sydän
alkoi sykkiä oudosta rakkaudenkaipuusta. Miten tyhjältä tuntuikaan
salonkien, teatterien ja ajoneuvojen komeus tällaisen ihanuuden
rinnalla! Mitä merkitystä oli pompadourin-tyylisellä kammiolla, kun
sai täällä istua puupenkillä putoilevien kirsikankukkien alla — mitä
merkitystä konserttimusiikilla, kun puron lorina, lehtien suhina,
lintujen lemmensävelet, raikas kesätuulahdus sai mielen väräjämään
luonnonmusiikkia? Kaiken tulevan loiston hän tahtoi ilomielin uhrata?
— niin hänestä nyt tuntui — saadakseen tällaisessa ympäristössä elää
rakastetun miehen kanssa, joka olisi onnellinen hänen rinnallaan. Hän
ei ajatellut, että tuleva loisto oli oikeastaan vain saippuakupla,
jota tuskin saattoi tarjota uhriksi. Hänestä tuntui tekonsa aina
kuninkaalliselta alentuvaisuudelta, milloin hän ajatuksissaan suostui
tyytymään yksinkertaiseen elämään.