Kello oli yhdeksän vaiheilla illalla Johanna Ballmannin lopettaessa
kirjettä. Huone, jossa hän oli, oli sisustettu porvarillisen
yksinkertaisesti, ja sitä valaisi kirjoituspöydällä oleva lamppu.
Takassa paloi hiipuva tuli. Vaatekaapin ovi oli auki, ja avoimet,
epäjärjestyksessä olevat laatikot osoittivat jonkun kiireisesti
niissä penkoneen. Lattialla kirjoituspöydän luona oli paperipalasia
— revittyjä kirjeitä, laskuja ynnä muuta, kuten aina matkalle
lähdettäessä.
Johannan sulkiessa epätoivoista kirjettään tuli hänen mieleensä ajatus:
»Vielä on aikaa — vielä voin hävittää tämän kirjeen ja jäädä...» Mutta
sitten hänen katseensa osui huoneessa vallitsevaan sekasortoon. Hänen
miehensä voisi millä hetkellä hyvänsä tulla kotiin, ja miten hän
selittäisi tämän epäjärjestyksen ja oman kiihtymyksensä? Sitäpaitsi
oli tämä vaatimattomasti, melkein köyhästi sisustettu huone kuvana
proosallisesta, arkipäiväisestä tulevaisuudesta, joka oli hänen osansa
täällä, kun taas tulevaisuus siellä, minne hän aikoi paeta, kuvastui
hänen mieleensä satumaisessa komeudessa; siellä kutsuivat häntä
romanttisen, intohimoisen elämän yllätykset. Ja hän, tuo ihana mies
tulisine katseineen ja sointuisine äänineen, mies, joka oli maansa
loistavimpia, jalosukuisimpia, odotti häntä luottavana. »Ei, ei, liian
myöhäistä... minun täytyy lähteä!»
Hän sulki äkkiä kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen: »Ewald
Ballmann.» Sitten hän painoi jäähyväissuudelman nimen alle. Vielä
kerran hän astui peilin luo; hänestä tuntui, kuin hänen pitäisi ottaa
jäähyväiset myöskin tältä kuvalta — siveän vaimon kuvalta, joka
viimeisen kerran katseli häntä peilistä. Sidottuaan tiheän harson
hattunsa ympäri hän otti matkalaukun ja kiiruhti nopein askelin
portaita alas.