»Oi Jumala, hyvä Jumala, mitä minä kirjoitan... mitä voin sanoa
hänelle, onnettomalle miesparalle!»
Nyyhkyttäen hän nojasi pään käsiinsä. Hänen edessään pöydällä olevalle
kirjepaperille oli kirjoitettu vapisevin käsin vain viisi sanaa: »Kun
sinä löydät tämän, ei...»
»Oh, en tiedä...» vaikeroi hän taas, »kaikki on kuin unennäköä, olen
kuin mieletön!»
Hän nousi mennen päätään pidellen huoneen toisessa nurkkauksessa olevan
seinäpeilin ääreen. Tuskaisin katsein hän silmäili siinä näkyvää
kalpeata, mutta hurmaavan kaunista kuvaa. Kun on yksin rikoksineen,
yksin kauhistuttavine salaisuuksineen, vetää peili puoleensa. Syyllinen
hakee siitä vastauksen odottamattomiin kysymyksiin, todistajan, ainoan,
joka saa tietää kaiken. Jos vaimo on tekemäisillään syntiä, niin hänen
oma kauneutensa on tavallisesti hänen uskottu rikostoverinsa.
»Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua», sanoi hän hiljaa. »Hän
odottaa sinua, hän vie sinut satumaisen onnen syliin...»
Mutta vaikka huulet kuiskasivatkin sanan »onni», tiesi hän kuitenkin
valehtelevansa kauniille peilikuvalle. Hänestä tuntui, kuin
aavistamaton onnettomuus hiipisi hänen ympärillään. Mutta pyörryttävä
syvyys veti puoleensa; hänen jalkansa oli jo sen reunalla, ja
hänen täytyi syöksyä sinne. Päättävästi hän poistui peilin luota
kirjoituspöydän ääreen. Lattialla oli täytetty, vielä avonainen
matkalaukku. Hän oli kompastua siihen kumartuessaan sitä sulkemaan.
Sitten hän otti kirjoituspöydänlaatikosta kukkaron ja pani sen
palttoonsa taskuun. Hänestä tuntui, kuin joku muu kuin se, jonka hän
oli nähnyt peilistä, olisi toimittanut nämä koneelliset tehtävät.
Hän ei myöskään ollut se, joka kastoi kynän mustetolppoon ja lopetti
alotetun kirjeen.
Kirjoittaessaan hän tuli entiselleen; sanat pursuivat esiin hänen
sydämensä syvyyksistä:
»Kun sinä löydät tämän, ei sinulla enää ole vaimoa. Ajattele, että hän
on kuollut — hänelle ehkä olisi parempi niin. Älä sure minua, en sitä
ansaitse. Tule onnelliseksi, sinä hyvä, kylmä mies! Minua odottavat
taivaan hurmat... vai helvetinkö turmat! Sama se; en voi vastustaa
niitä. Siksi pakenen. Sinua olisi niin helppo pettää — mutta kunniani,
ylpeyteni sen estävät. Ei, suo anteeksi! Pyyhi pois nämä sanat;
minullahan ei ole enää kunniaa eikä ylpeyttä; minä olen langennut
vaimo raukka. Huuliani tosin eivät vielä synnilliset suudelmat ole
saastuttaneet, mutta eivät ne ole enää puhtaatkaan, koska ne ovat
lausuneet uskottoman myöntymyksen muukalaisen pakoehdotukseen.
Hyvästi! Ainoa lohdutukseni, ainoa puolustukseni on, ettet minua
rakasta. Rakkaimpasihan sinulle jää: kirjasi. Näihin sanoihin ei
sisälly moitetta. Kuinka uskaltaisin minä, rikoksellinen, joka
polvistuneena, pää kumarassa, viimeisen kerran puhun sinulle, vielä
yhdistää katkeria sanoja tähän katkeraan tekoon. Usko minua, tämä
viimeinen hetkeni hiljaisessa, kunniallisessa, rauhaisessa kodissasi
tuntuu minusta kuolinhetkeltä. Äsken sulkiessani matkalaukkuni oli
kuin olisin virittänyt murha-aseen. Ja nyt kirjoitan joukon turhia
asioita tälle paperille, vaikka aikomukseni oli vain lyhyin sanoin
ilmaista poistumiseni...mutta miksi kirjoittaa enempää? Kätesi vapisee
jo rypistääkseen vihamielin tämän kirjeen, jonka halveksien heität
liekkeihin. Sinä tunnet nyt vain vihaa, oikeutettua inhoa onnetonta,
mieletöntä kohtaan, joka ei enää ole sinun omasi!