Ei koskaan päivän valoa he nähneet,
ei koskaan ihanuutta ilman, maan,
ei koskaan kasvojakaan toisiensa —
kaikk' kuitenkin he näkee sieluissaan.
»Kas kuinka taivas tänään onkin seijas»,
näin virkkaa toinen, »nuorta nurmi, maa,
kas, päivä paistaa aamun kastehelmiin,
kas, tuuli kukkasia huojuttaa.»
Ja toinen nyökkää: »Näänhän, nään sen kyllä»,
hän kättä toisen hiljaa silittää,
»oi kuinka ihanaa on sentään elää! —
sa mitä luulet, muut ei tätä nää!»
He hymyilevät salaisuudellensa,
näin käsityksin tietä vaeltain
ja kuiskaellen korvaan toisiensa:
»Sa kuinka olet kaunis, armahain!»