Se väristen lensi mun luokseni,
kuin tuskassa turvaa anoin,
sen silmissä suru oli pohjaton,
jota ei voi sanoa sanoin.
Se oli niin sairas ja väsynyt
ja joutunut hätään suureen,
sen katse kuin armoa rukoili
kun kuoli se jalkaini juureen.
Mitä tunsi se, mitä kärsi se?
Ah, puhua voinut ei se!
Ja kärsimyksensä salaisen
sen kanssansa hautaan vei se.
Sa eksynyt, sairas lintunen,
niin samanlaiset on tiemme:
syvin surumme mykkä ja sanaton on
ja sen kanssamme hautaan viemme.