Talvi oli kulunut, pitkä, luminen, ankara talvi, ja oli taas päästy
kesään.
Nyt oli Syrjävaarassa pieni ala pottumaata. Elli oli saanut lainaksi
potun siemeniä, jotka hän kylvi maahansa ja ennen pitkää ne rupesivat
vankkaa vartta kasvamaan.
Lehmä, joka oli vasikan saanut, kulki taas rauhallisesti ruokamaillaan
ja lampaat kuljeksivat siinä lähiseuduilla ja näyttivät iloitsevan
vapaudestaan.
Mutta eipä Elli tänä kesänä saanutkaan hyvin kau'an iloita elukoistaan,
sillä kun lehmä eräänä iltana ei tullutkaan kotia, lähti Lauri pyssy
olalla sitä hakemaan, vaan löysi sen vasta pitkän etsimisen jälkeen
kuolleena, karhun kaatamana.
Se oli iso vahinko tuo lehmän kohta, päälle päätteeksi kun se oli
ainoa, ja perheelle tulivat nyt huonot asiat särpimen puolesta.
Lauri kolusi nyt joka päivä metsässä ja uhkasi kostaa lehmän surman,
kulkipa monioita öitä haaskalla vahtuussakin, mutta eipä ruvennut
metsän kuningasta näkymäänkään.
Olipa hän kerran taas puolen päivää metsää risteillyt pyssy olalla ja
tuli iltapuoleen kotia palavissa päin, ripusti pyssyn naulaan ja
istahti lavitsalle miettimään.
"Mikä kumma siinä lieneekin", tuumasi hän vaimolleen, "ett'ei tuota
metsän petoa näy vilaukseltakaan, vaikka minä sitä mistä tahansa
etsisin! Ja kuitenkin se oleksii täällä jossain lähellä."
"Entäpä jos ei olekaan!" arveli Elli. "Mikäpä sen tiet niin tarkkaan
tietää!"
"Ei se kaukana ole; se on ihan vissi. Tänäkin päivänä olen ihan tuoreet
jäljet nähnyt. Eikä se toki, kun on kerran lehmän kaatanut, sitä jätä
niin, ett'ei toiste kävisi katsomassa. Mitäpä varten se sen niin hyvin
peitteleisi sammalilla, jos ei itseään varten! Täällä se on lähellä
jossain ihan varmaan, vaan se on niin tuiki varuisa ja sillä on niin
ihmeen tarkka vainu, jotta se tuntee jo kau'as, kun ihminen kulkee,
eikä tahdo tulla näkösälle --"
"Isä, hoi, voi kuulkaapa isä!" sanoi samassa nuori Eeva läähättäen,
ulkoa tupaan juosten.
"No, mitä nyt, lapseni? Mistä sinä nyt noin hengästyneenä tulet?"
"Rannasta. Sieltä minä näin, kuinka hirmuisen iso koira -- -- --"
"Iso koira! Mistäpä niitä tänne isoja koiria olisi ilmaantunut!"
"Iso koira se oli, vai mikähän sitten lie ollut; vaan iso se oli ja
mustakarvainen, ja se lähti järven yli uimaan --"
"Mistä?"
"Toiselta rannalta tuolta kaukaa järven päässä. Se lähti sieltä
kiireesti tälle puolelle uimaan. -- Tulkaapa isä katsomaan sitä
koiraa."
"Tuskinpa se koira onkaan. Minua vähän aavistuttaa, että se on joku
parempi eläjä. -- Missä ovat Timo ja Martti?"
"Missä Martti lienee, vaan Timo on rannalla veneen luona."
"Hyvä! Minä lähden hänen kanssaan sitä uimakoiraa katsomaan."
Näin sanottuaan riensi Lauri, pyssy olallaan, rantaan, tähysteli sieltä
järvelle, näkyisikkö siellä missään uivaa eläintä. Aivan oikein, järven
päässä näkyi aallokossa pörhökarvainen pää.
Lauri lykkäsi veneen vesille, käski Timon tulla mukaan ja ruveta
soutamaan ja itse hän alkoi voimakkaasti huopaella. Lähemmäs tultuaan
huomasi hän arvelunsa todeksi, näki, että se nopeasti uiva pörhöpäinen
elävä ei ollutkaan koira, vaan vankka karhu. Siitä ihastuneena hän
rupesi yhä kiivaammin huopaelemaan ja käski Timon panna parastaan,
aivan tarmonsa takaa soutaa, jotta saavuttaisivat karhun ennenkuin se
maalle ennättää. Mutta tämä huomasi pian vaaransa, muutti suuntansa ja
lähti veneen edestä pakenemaan. Nopea se oli uimaan, jotta oikein
ihmetytti, vaan kuitenkin vene kulki yhä nopeammin ja läheni
lähenemistään sitä.
Kun karhu jo oli maalle aivan pääsemäisillään ja vene alkoi olla ihan
sen lähellä, nousi Lauri seisalleen veneessä, ojensi pyssynsä sitä
kohti ja laukaisi, ja silloin tuon voimakkaan metsän eläjän voimat
tuossa tuokiossa loppuivat; se ei päässyt enää eteenpäin, vaan upposi
järven pohjaan juuri rannan lähellä.
Kun Lauri poikansa avulla oli sen sieltä maalle saanut, oli siltä jo
henki lähtenyt, ja tyytyväisenä ja sen komeata turkkia ihaellen nosti
hän mesikämmenen veneeseen ja lähti sitä kotia soutamaan.
Nousipa kohta ilo Syrjävaarassa, jossa laitettiin hyvät kemut
mesikämmenen kunniaksi, eikä nyt enää surtu lehmän kaatumista, kun
kuitenkin metsän kuninkaan kuolema sen täysin korjasi, ja Lauri arveli,
että varsin mielellään hän vastakin antaisi lehmänsä karhun
kaadettavaksi, kun vaan sitten vuorostaan saisi kaatajan kaadetuksi.