IV.

Kuluipa aikaa monioita vuosia, niin Lauri sai kuulla, että muuan

autioksi joutunut kruununmaa tarjottiin vapaavuosia vastaan

viljeltäväksi sille, joka haluaisi maan haltuunsa ottaa. Lauri silloin

arvelematta haki ja pääsi asukkaaksi sille maalle ja sai sen monioita

vapaavuosia vastaan viljeltäväksi, joitten kuluttua maan niin hyvin

rakennusten kuin tilusten puolesta pitäisi olla laillisessa kunnossa.

Hän möi taas aivan halvasta entisen tilansa ja rupesi taas uudelle

tilalleen asuinhuoneita vahvoista hirsistä rakentamaan, sillä vanhoista

rakennuksista ei ollut mitään jälillä, ja sitten muutti hän sinne

perheineen asumaan, vaikka se ei olisi ollut ollenkaan halukas

entisestä kodistaan luopumaan, jossa sillä oli ollut kaikin puolin hyvä

elellä.

Uudessa kodissa olivat kaikki vanhat pellot kentittyneet ja

nurmettuneet sekä osaksi metsittyneet ja ojat umpeen menneet ja

luonnolliset niityt paljon huononneet. Mutta vaikka asukasoikeuden

ehtona oli vuosittain raivata peltoa ja niittyä ja ojia kaivaa, niin ei

Laurilla kuitenkaan tullut maan hyväksi paljon työtä tehdyksi. Hän vaan

kulutti enimmästi aikansa metsästämällä ja linnustamalla niinkuin

ennenkin ja niin jäivät ojat kaivamatta ja niityt raivaamatta, ja

ketojen hän antoi olla melkein semmoisinaan, kuokki vaan vähäisen alan

pottumaaksi ja ohramaaksi, paljoa huolehtimatta siitä, että nimismies

kävi jo muistuttamassa, että maa oli parempaan kuntoon saatava.

Lauri eleli perheineen uudessa kodissaan monet vuodet, tullen jotenkin

hyvin aikaan, ja sillä ajalla joutui häneltä tytär naimisiin ja

molemmat pojat erosivat kodista, lähtien maailmalle.

Kesällä ennenkuin maa ensi kerran verolle joutui tapahtui Laurille iso

vahinko sen kautta, että karhu kaatoi melkein koko hänen karjansa, ja

vaikka hän sitten koko kesän ajeli sitä karhua, niin ei hän kuitenkaan

saanut sitä kaadetuksi, vaan se pääsi pakenemaan seurakunnan rajan

ulkopuolelle.

Eipä ollut Laurista verotalon isännäksi. Hänellä ei tullut sitä

hoidetuksi ollenkaan niinkuin olisi pitänyt, eikä hän kyennyt veroja

maksamaan vapaavuosien kuluttua. Sen vuoksi nimismies, ensin hänelle

varoituksia ja muistutuksia annettuaan, viimmein kävi ajamassa hänen

pois koko tilalta, kun hänestä kuitenkaan ei ollut sen viljeliäksi.

Tuntuipa Laurin vaimosta kovin pahalta, kun ajamalla pois ajettiin.

Sitä ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, ja kyynelsilmin sanoi hän

miehelleen: "Voi meitä poloisia, minkälaisia aikoja olemme jääneet

elämään, kun pitää jättää talo ihan omasta eestään ja hyvät

asuinhuoneemme jäivät aivan toisien hyväksi! Mikä nyt tuumaksi tulee?"

"Älähän ole milläsikään! Emme me taivasalle kuitenkaan jää. Lieneehän

minussa sen verran kuntoa vielä, että kykenen taas mökin tekoon

ruveta."

Ja Lauri etsi mökin sijaa ja luuli semmoisen löytävänsäkin muutaman

järven lahden rannalla korkean törmän päällä palokankaalla.

Siihen hän rupesi taas vahvoista hirsistä asuinhuoneita rakentamaan,

arvellen, ett'eihän mahtane siitä kukaan tulla pois ajamaan, ja

yrittäköönpä tulla, niin hän kyllä näyttää, että on sitä sanan mahtia

hänelläkin, eikä hän rupea enää muuttamaan.

Kun Lauri oli saanut uuden asuinpaikkansa valmiiksi, nimitti hän sen

Loppulaksi, arvellen, että hän on jo osalleen tarpeeksi monta taloa

eläessään tehnyt; nyt hän ei enää halua asuinpaikkaansa muuttaa, vaan

asuu Loppulassa loppu-ikänsä.

Sattuipa nimismies joskus Loppulassa käymään, vaan ei hän tullut

asukkaita pois häätämään, antoi heidän ihan rauhassa asunnossaan olla,

ja kulki vaan siellä levähtelemässä, kun matkansa sattui sieltä kautta.

Ja rauhassa eleli Lauri eukkoineen Loppulassa monet vuodet, kirveineen

työssä kulkien ja metsän otuksia ja kaloja pyydellen sekä vielä

muutaman metsän kuninkaankin kaataen.

Mutta viimmein hän alkoi vanhaksi käydä ja hänen voimansa rupesivat

riukenemaan, ja kun hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja alkoi

tutista vanhuuden heikkoudesta, niin hänen sielunsa erosi lakastuneesta

ruumiista ja kiiti avaruuteen, vaan ruumis laskettiin maan poveen.

Laurin pojat, kun olivat saaneet kuulla isänsä kuolemasta, lähtivät

kotoseudulleen käymään, ottaakseen selkoa, kuinka suuri perintö heille

olisi jäänyt, vaan kun he tultuaan Loppulaan näkivät, ettei heidän

isänsä paitsi mökkiä ollut jättänyt jälkeensä isosti muuta kuin kirveen

ja puukon sekä vanhoja vaatteita jonkun vähän, palasivat he kohta taas

sinne, mistä olivat tulleetkin, jättäen vanhan äitinsä yksikseen

mökissä asumaan.

Vuosikymmeniä ovat Lumivaaran Laurin rakentamat tuvat säilyneet ja

ihmetellen katselevat niitä sekä nuoret että vanhat, kummastellen

hirsien vahvuutta ja rakennusten lujuutta, ja kun vanhat kertovat,

kuinka moneen paikkaan Lauri on uusia rakennuksia tehnyt, koskaan työn

raskautta säikähtymättä, niin nuorten täytyy tunnustaa, että harva

heidän joukossaan viitsii ruveta tai pystyykään semmoiseen

vaivannäköön.

Esko Virtalan esittämiä kertomuksia · 第 18 / 18 题