Ennen kesää oli uusi mökki valmis ja sille pantiin nimeksi Syrjävaara,
kun se oli aivan syrjässä muitten ihmisten asuinpaikoista.
Laurin perhe muutti nyt sinne Jylhästä kaikkine kaluineen ja
elukoineen. Sinne muutettiin lehmä ja lampaat, vanhaksi käynyt kissa ja
Musti, Laurin uskollinen koira, joka jo ennestään tunsi paikan, kun oli
isäntänsä muassa jo monesti talvella siellä käynyt.
Kissa kyllä tuntui oudoksuvan uutta asuinpaikkaa, oli hyvin levoton,
kulki paikasta toiseen tietämättä oikein mitenkä olisi, ja lampaat
määkyivät, ikäänkuin olisivat murheissaan, ja lehmä ammoili ikävästä ja
kyyneleet heruivat sen silmistä ja huonommasti se rupesi lypsämäänkin,
jotta Elli kyynelsilmin katseli, mitenkä luontokappaleetkin tunsivat
koti-ikävää. Musti se vaan näytti olevan entisellään ja heilutteli
häntää yhtä iloisesti kuin ennenkin, kun sitä vaan nimeltä kutsuttiin.
Mutta aikaa myöten lehmä, lampaat ja kissa tottuivat oloonsa ja
alkoivat hyvin menestyä uudessa kodissaan, kun kuitenkin hoitajat
olivat samat ja hoito yhtä hellä kuin ennenkin.
Ellistä ensi alussa uusi kotipaikka tuntui kovin erämaalta ja lapset
muistelivat kaipauksella vanhaa kotiaan, vaan ajan oloon he kaikki
mieltyivät mieltymistään uuteen kotiinsa ja viihtyivät siellä
erinomaisen hyvin, iloitellen siitä, että siellä asuinpaikat olivat
väljemmät ja mukavammat kuin Jylhässä.
Ihan raivaamatta olivat seudut vielä Syrjävaaran ympärillä, jotta ei
minkäänlaista kevätkylvöä tehty, ja syksyksi aikoi Lauri jättää
pottumaan kuokkimisen, jotta sitten seuraavana kevännä, kun lantaa
alkaisi tarpeeksi karttua, kyhäyttäisiin vähän pottuja kylvämään.
Kesän pitkään kulki nyt Lauri kalalla läheisellä järvellä poikainsa
kanssa ja sai runsaasti haukia, ahventa, siikaa, jotta joka päivä
syötiin Syrjävaarassa tuoretta kalaa. Mutta kun näytti kaloja rupeavan
kovin paljon karttumaan, täytyi Laurin jättää vähemmälle kalan pyynti.
Tulipa Syrjävaaraan muutamana päivänä eräs perheen vanha tuttava,
Jousivaaran Janne, joka otettiin ystävällisesti vastaan.
Kun oli ensin kuulumisista puheltu, tuumasi Janne: "Minulla kun oli
täälläpäin kulkua, niin läksin katsomaan teitäkin täällä erämaassa,
jotta vielähän te elossa olette. Kovin te olette paenneet syrjään
ihmisten ilmoilta, jotta eihän tänne vähällä ollut osatakaan. Aivan
synkkäin sydänmaitten halki piti kulkea eikä ihmisasunnosta ollut
tietoakaan ennenkuin äkkiä korven sisästä uusi tuparakennus näkyviin
tuikahti. No, miltä tuntuu olo täällä?"
"Ka, mikäpähän olisi ollessa!" vastasi Lauri. "Kuluuhan se täällä aika
niinkuin muuallakin."
"Eikö ollut kuitenkin mukavampi siellä entisessä asunnossa?"
"Eipä tuosta tietänyt. Ennen minä täällä olen."
"Vai ennen. No, minkä puolesta täällä on parempi?"
"Kaiken puolesta. Täällä ovat paremmat kalavedet, paremmat lintumetsät,
väljemmät asunnot -- -- --"
"Kylläpä näkyy tupa olevan tukevista hirsistä veistetty. Onpa vainen
vaatinut tekiällä olla kuntoa ja voimia noita nostellessa."
"Se tuo Lauri", puuttui Elli puheeseen, "kun kerran rupeaa jotain
tekemään, niin tahtookin siitä hyvän saada. Sen vuoksi se tästäkin
tuvasta näin vankan ja hyvän teki, vaikka olisi kai huonompikin
välttänyt."
"Pitäähän toki oikean rakennuksen", arveli Lauri, "ollakin semmoisen,
ett'ei se heti luhistu."
"Onhan mahtanut Jannelle nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoi nyt
Elli ja laittoi padan tulelle ja vettä pataan. "Kenties haluttaisi
maistella tämänkin järven kaloja. Ne ovatkin hyvin lihavia ja
rasvaisia. -- Menkääpä Timo ja Martti noutamaan eläviä kaloja!"
"Noutamaan! Mistä?" kyseli Janne; kun samassa Timo ja Martti
poistuivat.
"Tuolta järvestähän", selitti Lauri, "niitä tarpeen tullessa käydään
hakemassa."
"No, saapiko niitä sitten joka kerta?"
"Saapihan niitä toki siksi. Käestämällä niitä toki saapi sen verran,
että yhdeksi kerraksi on syödä."
"Onpa vaan sitten kalanen järvi. -- Mutta peltomaatapa täällä ei näy
merkkiäkään."
"Eihän sitä ole, eikä tuota ole varsin tilaa mihin tehdäkään. Kovin on
karua maata. Aivanhan tämä on kalliota koko kunnas ja tuossa rinteessä
on maa kovin raakaa, melkein hiekkakangasta vaan. Kuitenkin olen
syksyksi aikonut jonkun alan pottumaaksi kuokkia."
"Hiekkaperäisessä maassahan ne potut tulevatkin parempia", selitti
Elli.
"No niinhän moniaat sanovat", vastasi Janne, "vaan siihenpä vaatii olla
lantaa enemmän. -- No, minkälaiset täällä ovat karjalaitumet?"
"Ka, ovatpahan tavalliset, jotta muuan lehmä täällä kyllä hyvin elää."
Pian joutuivat Timo ja Martti verkolta, perkkasivat tuota pikaa
saamansa kalat, jotka Elli heti heitti kiehuvaan veteen pataan sekä
ripisteli suoloja sekaan, eikä kau'an viipynyt ennenkuin keitto oli
valmis ja ruokaa pöydälle laitettu vieraalle syötäväksi.
Syödessään tuumasi Janne muun muassa: "Arvasit sinä Lauri johonkin
talon tehdä, ihan keskelle erämaata. Eiköhän käyne katumoiksi sitten
ainakin, kun metsän peto karjaan käsiksi pääsee! Nämä seuduthan ovat
aivan sen näköisiä, että niissä metsän kuningas hyvin voi viihtyä."
"En minä sitä petoa pelkää", tuumasi Lauri. "Tulkoonpa vaan näille
maille, niin kyllä pian tietää, kenen kanssa tekemisiin tulee. Olenhan
minä jo ennenkin metsän kuninkaan kaatanut enkä säälisi semmoista
otusta vieläkin hengiltä ottaa."
Jousivaaran Jannen mentyä ei pitkään aikaan kukaan vieras Syrjävaarassa
käynyt, eikä Syrjävaaran perhe liikkunut paljon muualla kuin
kotitöissään; kerran vaan koko kesänä kävi kirkolla ja kerran
kinkereillä; muuten vietti hiljaista ja rauhaista koti-elämää.
Koti-onni ei häiriytynyt mistään oudosta tapauksesta eikä
onnettomuudesta. Koti-eläimet viihtyivät hyvin, eikä niitä metsän peto
hätyytellyt. Säännöllisesti tuli lehmä kotia joka ilta kiertokulultaan
ja Elli lypsi sitä illoin aamuin ja se antoi runsaasti maitoa.
Syksystä lähtien rupesi Lauri ahkerasti linnustamaan ja sitten talven
tultua hän yhä innokkaammin metsän otuksia pyyteli, hiihteli ristiin
rastiin Syrjävaaran tiheässä metsissä ja sai kovasti lintuja ja oravia
sekä monta kettuakin.