Lumivaaran Lauri oli muuan niitä vanhan kansan miehiä, joita voimiltaan
ja rohkeudeltaan on sanottu nykyistä sukupolvea etevämmiksi ja jotka
johonkin työhön ryhtyessään eivät sätkykään ensimmäisistä vastuksista
ja esteistä.
Hän oli syntynyt ja kasvanut Lumivaaran mökissä ja sen vuoksi hän
kutsuttiinkin Lumivaaran Lauriksi; vaan jo aikuisin olivat hänen
vanhempansa kuolleet; sitten oli velkojen maksuksi myyty pieni tila
sekä irtain omaisuus -- jota ei toki paljon ollutkaan -- niin tarkkaan,
ett'ei Laurille ollut perinnöksi jäänyt muuta kuin vanha hyväteräinen
kirves ja iso puukko.
Köyhänä ja koditonna oli hän sitten kulkenut työn haussa ja viimmein
osunut rengiksi vankkaan Kotilan taloon. Siellä olikin hän oikein aimo
miehen lailla ruvennut työtä tekemään ja kohta oli hänestä alettu
hokea, että siinä sitä on miestä, jonka rinnalle ei kenen tahansa
olekaan meneminen.
Siellä Kotilassa ollessaan oli hän rakastunut muutamaan sievään ja
rotevaan tyttöön, joka siellä piikana palveli ja jota Elliksi
kutsuttiin. Tämä Elli oli kerran ollut aivan hengen hätään joutumassa,
kun tavattoman iso karhu oli synkässä metsässä sen ehättänyt ja aivan
kohti ruvennut käymään, vaan Lauripa oli samalla hätään joutunut ja
tytön karhun kynsistä pelastanut, sekä kaatanut sen metsän pedon.
Sitten oli Kotilassa mitä komeimmasti karhun peijaita ja samalla
myöskin Laurin ja Ellin kihlajaisia vietetty, ja vielä samana vuonna
olivat he häänsäkin pitäneet.
Yhä he palvelivat molemmat nytkin samassa talossa, vaikka heillä jo oli
kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö, joiden nimet olivat: Timo,
Martti ja Eeva. Näitten jälkeen ei enää heille lapsia syntynytkään.
Kuluihan tuo aika tälläkin lailla, toisen palveluksessa ollessa, ja
ruu'assa ja vaatteissa pysyttiin, vaan kumminkin alkoi niin hyvin
Lauria kuin Elliä haluttaa saada omituinen asunto, jossa saisivat
rauhallista perhe-elämää viettää, olematta kenellekään vastukseksi.
Nämä heidän mietteensä sattui kerran Kotilan isäntä kuulemaan ja kun
hänestä alkoi tuntua hankalalta pitää perheellistä palkkaväkeä alinomaa
talon työssä ja ruu'assa, tuumasi hän Laurille:
"Jos haluat omituista asuntoa saada, niin tee talo itsellesi! Minulta
saat maata sen verran, että mökin paikaksi riittää Jylhän korvessa
Jylhän järven rannalla. Sieltä saat hirsiäkin ottaa rakennustarpeiksi;
jääpi sinne metsää sittenkin. Sinne kun vaan rupeat talon hommaamaan,
niin saat siellä olla isäntänä, raivata peltoa ja niittyä itsellesi ja
mielesi mukaan maata viljellä, kun vaan minulle vuosittain päivätöitä
teet, joista kyllä sovitaan."
Arvelematta suostui Lauri esitykseen; isäntä tuli hänelle näyttämään
talon paikan; ja sitten sovittiin mökin tilusten rajoista.
Jylhän korpeen korkealle kunnaalle synkän metsän keskelle, niinkuin
puhe oli ollut, rupesi Lauri nyt heti mökkiä tekemään, ja ennen pitkää
se olikin valmis; ja silloin hän sinne perheineen muutti asumaan.
Vähäisen alan hän Jylhän mökin ympärillä kuokki ohra- ja pottumaaksi,
ja järven rannalla oli luonnostaan pieni palanen niittyä, jotta lehtien
ja jäkäläin avulla kykenivät yhden lehmän elättämään, jonka Lauri
aluksi sai ruokolle, vaan sitten kykeni omaksi ostamaan.
Paitsi lehmää oli Jylhässä kotieläimiä kaksi lammasta, kirjava kissa ja
hyvä lintukoira, jonka kanssa Lauri ahkerasti kulki metsässä metsän
otuksia pyytämässä. Hän olikin luonnostaan ahkerampi metsämies ja
kalastaja kuin maanviljeliä, jotta eivätpä vuosikausiin jylhän pienet
viljelystilukset ollenkaan laajentuneet, vaan sen sijaan kaikuivat
korvet Jylhän mökin ympärillä alinomaa pyssyn paukkeesta ja koiran
haukunnasta.
Kerran vuodessa kävi Lauri aina talvimarkkinoilla ja möi silloin
saamansa linnut, joista karttui sen verran tuloja, että ne yksistään
riittivät koko perheen elatustarpeitten hankkimiseksi melkein koko
vuodeksi. Sen vuoksi hän ei huolinut ruvetakaan maata muokkaamaan,
koska muutenkin tuli toimeen.
Jylhän järvessä, jonka varrella ei löytynyt muuta ihmisasuntoa kuin
Laurin mökki, oli erinomaisen hyviä rysäpaikkoja, ja niihin laski Lauri
aina keväisin rysänsä, joista sitten sai summattoman suuria haukia.
Kesällä hän taas verkkopyynnissä sai niin paljon ahvenia ja siikoja
kuin vaan ilkesi ottaa.
Niin oli Jylhän perheellä kaikin puolin hyvä toimeentulo, eikä puute
hätyytellyt sitä. Jos tulikin joskus hallavuosi, niin ei se Jylhäläisiä
paljon vahingoittanut. Tosinhan silloin aina elon hinta kohosi, vaan
kun löytyi millä sitä ostaa, niin ei hädästä mitään tietty. Eivät he
kuitenkaan rikastuneet, sillä ei Laurilla eikä hänen emännällään ollut
sitä luontoa, että olisivat panneet talteen tavarata tulevaisten
päivien varalle. Sitä paitsi he olivat helläluontoisia, avustivat
köyhiä, antaen apua puutteenalaisille, kun oli mistä antaa.
Lauri oli kerran mennyt muutaman köyhän kumppaninsa edestä takuuseen
parista sadasta markasta, kun tämä oli ollut hyvin rahan tarpeessa,
vaan sitten tämä aivan äkkiä kuoli ja silloin velka haettiin ulos
takuumieheltä suoraan, kun ei velalliselta itseltään ollut mainittavaa
omaisuutta jäänyt.
Silloin joutui Lauri pulaan. Rahoja hänellä ei ollut eikä irtainta
omaisuuttakaan enemmän kuin että ne hädin tuskin olisivat saattaneet
riittää velan maksuksi, eikä Elli suinkaan mielellään olisi lehmästään
ja lampaistaan luopua tahtonut. Tämän kanssa kun oli asiasta puhe sanoi
Elli:
"Se siitä tuli, kun et minun puheistani perustanut. Varoitinhan minä
sinua takuuseen menemästä ja sanoin, että auta lähimmäistäsi, kun vaan
voit, suoranaisella avulla, vaan älä sitou lupauksiin, sillä ne voivat
olla vaarallisia. Nyt näet seurauksen. Olisit aikoinasi minua uskonut,
niin olisi tämä paha seikka jäänyt tapahtumatta. Mikä tässä nyt muu
neuvoksi tulee kuin ota keppi käteen ja lähde tielle kulkemaan!"
"Ei sitä toki vielä tielle kuitenkaan jouduta", arveli Lauri. "Jos ei
muu auta, niin minä myön mökkini ja teen toiseen paikkaan uuden.
Kotilan isäntähän tuo kuuluu jo halunneen omakseen saada tämän Jylhän,
kun pelkää, että minä täällä liiaksi hyödyn."
"Ikäväpä olisi tämä paikka jättää, kun tähän on päässyt niin hyvin jo
tottumaan ja kun täällä tähän asti on ollut huoleton toimeentulo."
"Mikäpä siinä auttaa, jos et tahdo, että kaikki omaisuus joutuu
ryöstömiehen käsiin ja vasarakaupassa polkuhintaan myytäväksi!"
"Minnekkä sitä sitten täältä sorruttaisiin?"
"Sama se minnekkä! Yhtähän tuo on, kunhan vaan saa kattoa päänsä
päälle. Mäntyniemellähän on aivan laajalta maata. Ehkä tuolla sielläkin
saisi jossain korvessa maata sen verran edes, että tuvan asemaksi
riittäisi."
"Siellähän on kovin isoja erämaita ja siellähän oltaisiin aivan poissa
ihmisten ilmoilta."
"Sitä etuisampi. Minä tiedän siellä muutaman ison järven, joka on niin
kalanen, että siitä saapi kaloja niin paljon kuin vaan tahtoo ottaa,
isoja, lihavia ja niin rasvaisia, että kun niitä kiehumaan panee, niin
aivan kokoontuu rasvaa veden pinnalle."
"Saapihan tuota kalaa täälläkin aivan asiaksi asti."
"Mutta siellä saapi vähemmällä vaivalla paljon enemmän ja paljon
parempia. Ja sen järven seudulla olevissa metsissä löytyy niin
runsaasti lintuja ja muita otuksia, että niissäkin meillä olisi melkein
loppumattomat rikkaudet tiedossa."
Lauri möi kun möikin mökkinsä entiselle isännälleen, vieläpä aivan
halvasta, ja sai siten takuun maksetuksi siitä saaduilla rahoilla sekä
niillä, joita hänellä oli ennestään.
Nyt oli hän siis taloton taas, niinkuin ennen Jylhään tuloansakin, vaan
sai kuitenkin luvan asua paikoillaan talven loppuun saakka.
Hän ei kuitenkaan säikähtänyt ja huolehtinut, minne perhe sitten
muuttaa; sillä heti Jylhän myytyään hiihti hän Mäntyniemelle ja sai
siellä isännältä luvan tehdä mökin aivan talon tilusten äärimmäiselle
perukalle juuri sen järven varrelle, josta hän oli Ellilleen maininnut.
Siinä ei asemapaikaksi sattunut mitään hedelmällistä maata, sillä
aivanhan se oli kalliota, mutta lujempipahan silloin perustus tulee,
arveli Lauri, eikä välittänyt siitä, löytyikö peltomaata vai ei, kunhan
vaan sai kattoa päänsä päälle ja asunnon, jota saattoi omakseen sanoa.
Sen vuoksi rupesi hän heti rakennuspuuhiin.
Hän kolusi nyt päivät pitkään vahvimmassa hongikossa ja kaatoi suuria
honkia, joista veisteli vahvoja hirsiä, ja sai hän nyt kerrankin
heilautella kirvestään ennenkuin rakennustarpeita alkoi olla riittävä
määrä. Mutta hän teki innolla työtään. Olihan hän jo ennenkin
tämmöisessä työssä ollut, kun oli Jylhän vahvat rakennukset
valmistanut, ja nyt hän aikoi tehdä vielä vahvemmat ja suuremmat
rakennukset.
Ennenkuin rupesi salvutöihin otti hän kasakankin, jolle tietysti maksoi
palkan.
Näin tavoin kului hänellä rakennushommissa paljon aikaa ja varoja ja
kun perheelle piti elatustarpeita hankkia, niin hän lopulta
velkaantuikin. Mutta ei hän siitä säikähtänyt; jatkoi vaan uupumatta
työtään, heilutteli rivakasti kirvestään ja liikutteli voimakkaasti
hirsiä.