On lämmin kesäilta. Taivas on pilvetön ja ilma kirkas. Aurinko paistaa
vielä korkealla lännen puolella taivasta ja levittää kirkasta valoaan
kaunisten maisemien yli ja kuvastuu kauniisti järven kimaltelevia
aaltoja vasten.
Tuuli vierittelee laineita, jotka vierivät vierimistään vastarantaa
kohti, kunnes viimmein loiskahtelevat rantakivejä vasten. Mutta iltaa
myöten tuulen voima raukenee ja aallot pienenevät pienenemistään.
Siellä täällä järven pinnalla kelluilee veneitä, mikä minnekin päin
kulkien, mikä vastatuulta soutaen, mikä purjeessa myötätuulta laskien.
Näkyypä muuankin Ouluun meniä pitkä tervavene kohti joen niskaa
tuleskelevan. Tuuli kun on raukea, ei vene isosti mene, vaikka siinä
onkin iso purje, mutta menee se kuitenkin niin että saapuu viimmein
kosken niskaan ja laskee rantaan niemen nenään.
Veneestä astuu maalle kaksi miestä ja muuan nainen tiedustellakseen
laskumiestä. Mutta eipä näy likitienoilla ketään. Heille on puhuttu,
että hän tähän aikaan oleskelee kosken niskan varrella eikä kotonaan,
jottei olisi Ouluun meniöitten haettavissa, joita tähän aikaan on
liikkunut tavallista enemmin. Luultavasti hän lienee nytkin jotakin
venettä alas viemässä, koskapa häntä ei näy.
He miettivät mennäkseen likimmäiseen taloon, josta niemen metsän takaa
kattoa vaan vähän näkyy, vaan samalla he havaitsevat muutaman kosken
vartta ylöspäin hitaasti nousevan tervaveneen, jota muuan mies köydestä
raskaasti vetää, kulkien hyvin etukumarassa kivimöljän päällä, ja
toinen rompsisauvomella perästä työntää. Niitä he aikovatkin odottaa,
saadakseen kuulla, eivätkö ne olisi mahtaneet laskumiestä nähdä.
Onpa vaan niillä kova työ tuossa nousuhommassa, varsinkin kun on vähän
painoa veneessä! Toisinaan vene kovimmassa kuohussa pysähtyy siihen
paikkaan, yritteleepä joskus alaspäinkin painumaan, mutta nostajat,
ponnistaen kovasti voimiaan, saavat sen kuitenkin siitä kohoamaan ja
ehtivät viimmein kosken niskaan, jossa jäävät rannalle vähäksi aikaa
levähtämään.
Menevät Oulumiehet tuntevat tuliat Mäntylän miehiksi, jotka ovat heille
vanhastaan hyviä tuttuja, sekä käyvät heitä tervehtimään ja kättelevät
kukin heitä erikseen.
"No, mitä kuuluu Oulumatkalle?" kysyy vanhempi mies niistä, jotka
olivat tulleet laskumiestä hakemaan.
"Eipä sinne sanottavia kuulu", vastaa Mäntylän miehistä se, joka oli
venettä vetänyt. "Mitä kuuluu Korkeavaaran puolelle?"
"Eipä mainittavia sinnekään. -- Hyvä tuli matkailma nyt."
"Jopa vaan. Teille tuo onkin varsin suotuisa, jotka alaspäin olette
menossa, kun saatte komeasti myötävirtaa ja myötätuulta laskea."
"Eipä nyt tuulesta tällä kertaa ole isoa apua."
"Vähän kuitenkin ja parempihan se on kuin souto kovassa vastatuulessa.
-- -- -- Tuota, ottakaapa tästä, Matti ja Eera, -- -- -- tässä olisi
putellin pohjassa vähäsen -- -- --"
"Kiitoksia!" vastaa Matiksi puhuteltu, ryyppää pullon suulta ja antaa
sen sitten Eeralle. "Sepä hyvältä maistui."
"Hyvää viinaa!" arvelee Eerakin ja antaa pullon sen omistajalle, joka
siitä itsekin ryyppää ja antaa sitten kumppanilleen, sanoen: "He,
Vilppo, ota... vielä tässä on sinullekin."
Vilppo, hänkin vähän maistettuaan ja annettuaan pullon takaisin
tarpojalle, kääntyy Korkeavaaran naisen puoleen ja kysyy tältä:
"No, Ouluunko se Hilmakin nyt on menossa?"
"Ka, Ouluun", vastaa Hilma lyhyesti, katsahtaen Eeraa silmiin
naurusuin, vaan kohta taas kääntyen poispäin ja niemen polkua kohti
katsahtaen. "Tuolta on joku Rantalasta tännepäin tulossa."
"Niinpä näkyy olevan. Taitaa ollakin juuri Rantalan komea Elsa. Se
luulee vissiin tapaavansa Saarelan Laurin, joka kuitenkin on vielä
jälilläpäin."
"Näkyikö laskumiestä missään?" kysyy Korkeavaaran Matti Mäntylän
Heikiltä, Vilpon veljeltä, kun pullo uudestaan oli kiertänyt miehestä
mieheen.
"Se tuli vastaan koskella", vastaa puhuteltu. "Siinä kun me Pystyä
nousimme, näkyi hän sivu menevän, laski Aholan venettä, ja kiireesti
menikin, jotta yhdessä vilauksessa hän jo oli kaukana meistä. Kohta kai
hän ehtii tänne."
Hymyhuulin, punoittavin poskin ja silmissä lempeä, kirkas loiste tulee
Rantalan Elsa saapuville ja tervehtii ystävällisesti kummankin veneen
väkeä, iloissaan varsinkin Hilman tavatessaan, vaikkei kohtaakaan sitä,
jota varten oikeastaan on tänne tullut. Eera katselee oikein
mielihyvällä ja ihastuksella Elsaa, kun tämä Hilman kanssa puhelee,
ajatellen, että onpa se kaunis ja sievä tyttö tuo Elsa.
"Eikö ole näkynyt Saarelaisia tuleviksi?" kysyy hetkisen kuluttua Elsa
Mäntyläisiltä.
"Ne ovat vielä jälilläpäin", selittää Vilppo. "Ne eivät ennättäneet
meidän kanssamme yhteen matkaan. Mutta samana päivänä oli niillä kyllä
aie Oulusta lähteä. Eipä luulisi heidän kaukana enää olevan."
"Oulussako te viimmeksi olette heitä tavanneet?"
"Ka, Oulussa. Aika pulskan näköisenä ja pystypäisenä näkyi Lauri
astelevan katuja pitkin. Se käski minun sanoa sinulle, siinä
tapauksessa että me ennen kotia kerkeämme ja sattuisimme sinun
näkemään, jotta hän on tervennä ja hyvissä voimissa kaupunkiin saapunut
ja toivoo samanlaisena kohta sinun taas näkevänsä."
"Miksikä se Elsa noin tarkkaan Saarelaisista kyselee?" kysyy Eera. "Ja
mitä hänellä on Laurin kanssa asioita?"
"Mitäkö!... Eikö morsiammella ole aina asioita sulhonsa kanssa?"
"Morsiammella!... Vai on se Elsa Laurin morsian!... ja minä tässä äsken
rupesin arvelemaan, että tuossapa olisi minulla tarjona kaunis morsian,
vaan mitenkään nyt käynee?"
"Mitenhän käynee!" vastaa Elsa naurusuin. "Eipä se taida enää olla
toista kertaa tarjolla, joka kerran on toiselle luvattu."
"Niinkö lienee hullusti asia! Häätynee minun sitten muualta lempilintu
itselleni hakea, kun en täältä saanut."
"Ka, tuoltapa tuo näkyy laskumies tulevan!" huomaa samassa Matti.
Elsa käypi ensiksi laskumiestä vastaan ja kysyy tältä: "Eikö sattunut
Saarelaisia vielä näkymään?"
"Nyt et tarvitse enää kau'an vuottaa", vastaa laskumies ja käypi
Mäntyläisille ja Korkeavaaralaisille kättä antamaan. "Tuonne tulivat he
Aiton alle juuri kun minä läksin sieltä tännepäin astumaan; sinne
jäivät vielä levähtelemään."
Elsa tulee tietenkin hyvin iloiseksi tästä uutisesta ja riemuitsee
mielessään, kun tietää kohta saavansa nähdä Laurin. Lämpimästi sykähtää
hänen nuori sydämmensä, suu vetäytyy iloisempaan hymyilyyn, silmiin
ilmaantuu kirkkaampi ja lempeämpi loiste ja poskille nousee heleämpi
puna tuon odotetun sydämmen esineen kohta tapahtuvan tulon johdosta.
Mäntyläiset ja Korkeavaaralaiset hyvästelevät toisiaan sekä Elsaa ja
lähtevät matkaan kumpikin eri suunnille, Mäntyläiset järven poikki
soutelemaan ja Korkeavaaralaiset koskea alas menemään, laskumies
vakavana perässä.
Elsa jääpi paikoilleen ja katselee heidän jälkeensä, katselee miten
vene mukavasti hyppelehtää kosken kovissa laineissa, jotka nopeasti
sitä eteenpäin työntävät, ja miten paljon hitaammasti Mäntylän vene
etenee nyt jo tyyntynyttä järven selkää pitkin.
Nojautuen muutamaa koivua vasten, jonka lehdet vielä hiljalleen
värähtelevät, seisoo Elsa niemen nenässä ja silmäilee lapsuutensa
tuttuja seutuja ja varsinkin usein sattuu hänen katseensa koskelle
päin. Sieltähän ne Saarelaisetkin kohta tulevat. Mahtavina vierivät
korkeat aallot, syöksyvät rajusti eteenpäin hyrskyten ja vaahdoten;
rynnistävät toisinaan kallioita vasten ja syytävät silloin vesisateita
korkealle ilmaan.
Kosken rannoille rakennettujen kivimöljäin takana kohoavat korkeat
jokitörmät, joitten rinteitä kaunistavat tiheässä kasvavat pensaikot,
lehtevät koivut ja korkeat petäjät, ja miellyttävä tuore tuoksu leviää
metsästä. Monet lintuset visertelevät iloisesti iltalaulujaan vaalean
vihreillä puitten oksilla, toiset iloisina lentää lehahtavat puusta
puuhun, hyppelevät oksalta toiselle, riemuiten illan ihanuudesta. Muuan
onkimies seisoo tanakkana kivimöljän päällä, pitkä onkivapa kädessään,
ja pyytää koskesta kaloja sekä katselee vesissä suin, miten iso komea
lohi palavimmassa kosken kuohussa koholle hypähtää, miten kohta sen
jälkeen vähän pienempi taimen saman tempun tekee ja miten harri sieppaa
perhon muutamassa vähän tyyneemmässä paikassa... Käypipä muuan kilttu
onkeenkin ja onkimies nakkaa sen sievästi maalle. Huvitettuna työstään
ja tuntematta muusta vastusta kuin sääskistä hän onkiessaan siirtyy
kosken kuvetta alaspäin, kulkien möljää pitkin, kunnes viimmein saapuu
sen päähän. Silloin käyvät törmät jyrkemmiksi ja muuttuvat viimmein
kymmenen sylen korkuisiksi äkkijyrkiksi, pystysuoriksi kallioseiniksi,
joitten päällä siellä täällä kallion kolosta iänikuiset petäjät
juhlallisina ylentelevät latvojaan taivasta kohti. Noita jyrkkiä
kalliorantoja ei mikään ihminen voisi ylös kamuta ja sen vuoksi
onkimies onkineen heti möljän päähän tultuaan kiipeää törmän päälle ja
katoaa vihdoin näkymättömiin puitten taakse. Onpa varsin juhlallista ja
mieluista katsella kaikkea tuota, jokea ja sen mahtavia rantoja,
kuohuvaa koskea ja sen hyrskyviä laineita kesäisen ilta-auringon
hohteessa.
Sattuupa Elsa silmäelemään järvelle päinkin ja antaa katseensa kiitää
pitkin rasvatyyntä pintaa, yli suurten selkäin, rannasta toiseen,
niemestä niemeen, saaresta saareen. Varsin kauniilta näyttää vaalean
punainen kirkko järven takana tuolla niemen nenässä koivujen keskellä
ja punamullattu talo siellä likellä korkean vaaran huipulla sekä pitkän
välimatkan päästä siitä pari kolme muutakin taloa kukin korkealla
mäellä. Etäällä niitten takana siintää pienenä joku yksinäinen kartano
ja siellä täällä metsästä nousee hyvin sakea savu joistakin vasta
paloon pannuista tervahaudoista.
Jommoinenkin liike on järvellä. Vene toisensa perästä kiitää yli selän,
mikä mennen kirkon puolelle järveä, mikä sieltä tännepäin soutaen, mikä
muuten järvellä kulkien. Näkyy siellä muutamia nuottaveneitäkin, joista
toiset yhdessä kohti kelluilevat rinnakkain, toiset taas kiireesti
etenevät toisistaan ja sitten taas yhtyvät, kun niiden nuottamiehet
par'aikaa parvea potkevat. Tuolla niemen kupeella mies ja vaimo ovat
verkon laskussa. Tuolla selkäkarin ja niemen väliä kulkee hiljoksellen
vene, jossa istuu tyytyväisen ja rauhallisen näköisinä pari henkeä,
toinen laskien reimiä järveen, toinen soutaen. Tuolla lahden perällä
uiskentelee rauhallisesti parvi vesilintuja, emä poikineen, kenenkään
niitä ahdistamatta. Rantamatalikolla telmivät ahvenet ja siiat
iloissaan, muikkuparvet pitävät värettä ja hotit ja husut pirahtelevat
somasti, tuhansittain tuikahtaen koholle; pitkin tyyntä selkää
värähtääpi veden kalvo usein kalojen liikkeistä. Kalalokki lentää
liitelee korkealla ilmassa, vaanien järvestä kaloja, ja äkkiä tuikahtaa
nuolena sieltä alas sekä lentää sitten pois siian poika kynsissään.
Elsa on sangen huvitettu katselemisestaan, tuntee, kuinka sydämmensä
lämpenee kauniin kesäillan ja tuttujen seutujen näkemisen
vaikutuksesta, tuntee olevansa erinomaisen tyytyväisellä ja
rauhallisella mielellä sekä ajattelee, kuinka silloin on tuntuva
hupaiselta, kun Saarelaiset ilmaantuvat näille kotoisille vesille ja
Lauri reippaana ja uljaana laskee veneensä tänne niemen nenään.
Samalla huomaa hän vieressään Rantalehon karjan, joka palaa pitkältä
kiertokulultaan ja on menossa kotia kohti. Hän silittelee Kellokasta,
joka sattuu lähinnä olemaan, taputtelee sitä ystävällisesti kaulalle ja
hyväilee, niinkuin oli monesti ennenkin tehnyt, sekä ajattelee, kuinka
hupaiselta on silloin tuntuva, kun hän emäntänä Laurin kodissa saapi
lypsää ja hoitaa omia lehmiään.
Silloin luopi hän katseensa taas joelle päin ja kummastelee, kun ei
Saarelaisia jo ala näkyä. Mutta samalla näkyy kaukana kosken alla vene
hitaasti lähenevän, korkean kallioseinän vierite kulkien. Elsa tuntee
kohta tuliat Saarelaisiksi ja silloin sykähtää hänen nuori sydämmensä
ilosta ja hänen ennestään punoittavat poskensa tulevat yhä
punaisemmiksi. Hän näkee, kuinka Lauri rivakasti soutaa ja Saarelan
Matti perässä voimakkaasti huopailee. Heillä on varsin vaikeata nousu
siinä kalliotörmäin kohalla, kun siinä on niin syvä, ettei sauvotakaan
saata, ja souto taas väkevän virran vuoksi käypi kovin raskaaksi. Mutta
tottuneet kun ovat sellaiset luonnon vastukset voittamaan, pääsevät he
pääsemistään ylemmäksi, ja möljän varrelle tultuaan, kun Lauri paksusta
köydestä venettä vetää, hyvin etukumarassa astuen, ja Matti jälempänä
rompsiana astelee, joutuu heillä matka tavallisen jalkamiehen
nopeudella, vaikka ärjyvä koski kovasti koettaa riuhtoella venettä
alaspäin.
Elsa rientää iloisesti tulioita vastaan ja huutaa jo matkan päästä
heille "hyvää iltaa". Nämä vastaavat tervehdykseen, mutta jatkavat
kulkuaan pysähtymättä siihen asti kuin tulevat tyyneempään paikkaan
joen niskassa. Maalle noustuaan ja pantuaan veneensä kiinni, käyvät he
kättelemään Elsaa, sanovat terveisiä Oulusta ja sitten kysytään
kuulumisia kummaltakin puolen.
Elsan ja Laurin tapautuminen on varsin sydämmellinen. Ilo ja
tyytyväisyys loistaa heidän kasvoistaan, kun he jälleen ovat kohdanneet
toisensa. Elsa, terveyden puna poskillaan ja lempeä hymy huulillaan,
katselee mielihyvällä rakasta sulhoaan, joka vastaa yhtä ystävällisillä
silmäyksillä, ja silmäyksilläpä he ilmaisevätkin ilonsa ja ihastuksensa
tunteita enemmän kuin sanoilla.
"No, oliko sinulla hupainen matka?" kyselee Elsa.
"Ka, eihän tuo niin ikäväkään ollut", vastaa Lauri. "Vaan paljon
lystimmältä tuntui kuitenkin päästä takaisin kotipuoleen."
"Kyllä sillä tällä Laurilla olikin kiire paluumatkalla", lisää Matti.
"Ei ruvennutkaan pitkiä leväyksiä pitämään, koskia ylös hän veti
venettä niinkuin hevonen."
"Minä tässä jo äsken", selittää Elsa, "rupesin pitkästymään, kun teitä
ei alkanut kuulua. Ajattelin, että mikähän niille on mahtanut tulla.
Vaan sitten minä kuulin laskumieheltä teidän olevan tulossa ja silloin
rupesin hyvässä toivossa odottamaan. Ja nyt on se toivo toteutunut. --
Lähdetäänpä nyt taloon, niin siellä saamme enemmän puhella!"
Kaikki kolme lähtevät silloin kaitaista polkua myöten peräkanaa
astumaan ja sinne he poistuvat niemen metsän takaista taloa kohti
auringon juuri laskuaan lähetessä.
Vielä hetkisen kuuluu leivosten liverryksiä ja pienten lintuin
viserryksiä, vaan pian vaikenevat eläväin äänet. Sen sijaan kohisevan
kosken pauhina kuuluu aina yhtä mahtavana, yhtä kovana.