Kihlakunnan lautamies Rantalehon Juho istuu pullo kourassa huoneessaan
sängyn laidalla ja tuon tuostakin viinakultaa maistellen muistelee
velallisiaan ja mitä hänellä on heiltä saada. Varsinkin suututtaa
häntä, ettei Kuuselan Aappo ole vielä tehnyt mitään asiaa velkansa
maksusta.
"Sepä nyt kumma", miettii hän ja nousee äkkiä kävelemään, vilkkaasti
liikutellen silmiään ja silmäkulmiaan rypistäen, "ettei Aappo maksa
minulle velkaansa milloin minä vaan tahdon! Minä tahdon sen häneltä
vielä tänä päivänä ja hänen täytyy maksaa; siinä ei auta mikään. Onpa
täytynyt muittenkin mukautua tahtoni mukaan, eikä Aaponkaan auta
vastaan ponnistella."
Mielihyvällä hän sitten ajattelee, kuinka hän usein on saanut tahtonsa
toteentumaan ja kuinka suuri hänen vaikutusvoimansa on; ja tyytyväisenä
hän istahtaa taas entiselle paikalleen.
Hän muistelee, kuinka hän käräjissä monesti on voittanut asiansa,
vaikk'ei se ole aina ollut oikeakaan, ainoastaan oman taitonsa ja
toisen taitamattomuuden tähden.
"Minä olen tottunut käskemään ja vallitsemaan kylässäni", miettii hän
itseensä tyytyväisenä, "ja kyläläiset, siivoja ja hyvänluontoisia kun
ovat, antavat minun menetellä itsensä kanssa melkein miten tahansa.
Minun sanani on melkein sama kuin kylän päätös. Minä olen kylän
mahtavin mies, eikä olekaan ilman syytä minua ruvettu kutsumaan
liikanimeltä 'kuvernööriksi'. Mutta vielä mahtavampi olen ennen ollut,
silloin kun tulin isännäksi tähän Rantalehon taloon. Silloin kelpasi
elellä, kun metsä tuotti runsaasti rahoja ja pellot antoivat hyvin
viljaa. Tämä maahan onkin kylän paraimpia. Mutta eipä se enää paljoa
tuota, sillä metsää on tullut liiaksi haaskatuksi ja niin hyvin
maatilukset kuin rakennukset ovat päässeet rappeutumaan. Varallisuus on
siis melkoisesti vähentynyt. -- Vaan senpä vuoksi juuri on syytä olla
kova velallisia kohtaan. Minä lähden hetikohta Aapon luokse itse
ulosottamaan saatavani, kun hän ei hyvällä ruvenne maksamaan."
Aapon luokse tultuaan lautamies, kun ei voi tältä rahaa saada, vaatii
lehmän.
"Minä en rupea lehmääni antamaan velasta, jonka määrä tuskin vastaa
puoltakaan lehmän hintaa", väittää velallinen vastaan.
"Ei siinä auta mikään", vastaa silloin lautamies, silmäkulmiaan
rypistäen ja katsoen tuimasti silmiin. "Kun et hyvällä antane, minä
vien väkisellä."
"Siihen ei sinulla liene oikeutta. Eipä ole ennenkään kuultu, että
kukaan ilman laillista tuomiota saapi toisen omaa ottaa."
"Minäpä tunnen lain ja asetukset ja niissä sanotaan, että ellei
velallinen voi hankkia velkojalle samanlaista rahaa tai tavaraa kuin
tältä velaksi sai, niin on velkojan vallassa ottaa muuta lajia
palkkioksi. Sillä perustuksella minä sinulta nyt tahdon ottaa lehmän,
koska sinulla kuitenkaan ei rahaa ole."
"En tiedä, mitä mahtanee laki sanoa, vaan kyllä se on sillä puheella,
että minä en lehmää anna, ennenkuin vallesmanni tulee sen myymään. Kun
vuotat moniaita kuukausia, niin kyllä sitten rahassa maksan velkani."
"Vai niin, sinä olet niin itsepintainen. Mutta tiedä, että jos minua
kovin vastustelet, siitä tulee sinulle pahat seuraukset."
Sen sanottuaan poistuu lautamies, menee suoraan navettaan, ottaa sieltä
lehmän ja lähtee sitä kotiaan viemään.
Lehmän oikea omistaja ei voi muuta kuin karvain mielin katsella
lautamiehen omavaltaista menettelyä. Hänen tekisi mieli kyllä alkaa
käräjäjuttu tätä vastaan, mutta pelkää kuitenkin, että tämä tottuneena
käräjänkäviänä, kaikenlaisia verukkeita ja mutkia käyttämällä, voisi
vierittää kaiken syyn päältään. Ei ole hyvä tulla tekemisiin niin
mahtavan miehen kuin Rantalehon Juhon kanssa.
Lautamies kotia tultuaan viepi tuomansa lehmän navettaan ja käypi
sitten sisälle huoneeseensa. Sieltä hän hakee esille täysinäisen
viinapullon, ainoan, joka vielä on jälillä, ja rupeaa itsekseen
ryypiskelemään. Saatuaan tulen piippuunsa, vetelee hän tyytyväisenä
savuja ja muutamia ryyppyjä juotuaan heittäypi hän pitkäkseen sängyn
kannelle. Mutta yht'äkkiä johtuu joku ikävä asia hänelle mieleen, hän
nousee äkkiä ylös ja rupeaa levottomana kävelemään edestakasin
lattialla. Pian kuitenkin hänen mielensä taas muuttuu ja rauhoittuneena
hän istahtaa sängyn laidalle.
Silloin pistää hänelle päähän lähteä kylpemään. Hän laittaa sanan piika
Anna Liisalle, että tämän pitää hetikohta panna sauna lämpiämään.
Kylpyä odotellessaan hän tyydyttelee viinahimoaan tiheään pullosta
maistelemalla, koettaen siten tyydyttää rauhattomia ajatuksiaan, vaan
nepä ovat meren aaltojen kaltaiset, jotka milloin, äkkimyrskyn
synnyttyä, raivoisesti pauhaavat ja vimmatusti eteenpäin syöksyvät,
milloin taasen, myrskyn ohi mentyä, rauhallisesti vierivät ja
vähitellen tyyntyvät.
Rantalehon Juho toisinaan tuskautuneena ajattelee, kuinka jotkut
tohtivat sitkeästi häntä vastustaa ja aikaansaavat sen, ettei hän voi
toteuttaa kaikkia aikeitaan; toisinaan hän taas mielihyvällä miettii,
kuinka toiset pitkittä mutkitta suostuvat hänen tuumiinsa ja kuinka hän
on saanut jonkun asian onnistumaan aivan mielensä mukaisesti ainoastaan
joitakin pieniä verukkeita käyttämällä.
Toisinaan tuntuu häntä omatunto hiukan vaivaavan jostakin vääryydestä
ja hän alkaa jo vähän katua tekojaan. Mutta silmänräpäyksen ajan
kuluttua on hänen mielensä taas muuttunut ja hän miettii ajatuksissaan
taas jotakin uutta omavaltaista tekoa.
Hän alkaa jo olla vähän viinoissa, kun Anna Liisa huoneeseen tultuaan
sanoo hänelle: "Nyt saisi lautamies tulla kylpemään."
"Minä tulen aivan paikalla", vastaa lautamies ja rupeaa vaatteitaan
riisumaan.
"Tarvitaanko siellä minua?"
"Kyllä; sinä saat tulla kylvettäjäksi. Menehän jo ennakolta!"
Riisuttuaan hän sitten alastonna kävelee pihan poikki ja tulee,
hoiperrellen astuen, törmän rinteessä olevaan pienenlaiseen saunaan.
Lavolle tultuaan ja vastan käteensä saatuaan käskee hän Anna Liisan
lyödä löylyä ja rupeaa sitten ihoaan pieksämään.
"Etkö sinä, sen tyttö lepakko, älyä tarpeeksi löylyä lyödä!" huudahtaa
hän silloin tyytymätönnä Anna Liisalle, kun ei mielestään lavolla ollut
tarpeeksi kuuma.
"Kyllä kai. Minä pelkään vaan, että kivet ovat kovin kuumat", vastaa
Anna Liisa ja hoilauttaa hyväsesti vettä kuumalle kiukaalle. "Mutta
kyllä kai täältä löylyä lähtee. Saanko paljonkin lyödä?"
"Lyö häntä niin, että sitä asiaksi asti tulee!"
Ja Anna Liisa syytää monta kertaa kiululla vettä kuumille kiville, ja
äkkiä tuleekin kuuma lavolle, tulee kovasti löylyä, jotta lautamiehelle
alkaa hätä tulla.
"Voi sen tyttöä! Aivanhan sinä poltat minun!" ärjähtää hän silloin.
"Itsehän te löylyä paljon tahdoitte."
"En minä liiaksi tahtonut. Voi sinua, minkä työn olet tehnyt! Aivan
tahdot hengen ottaa isännältäsi."
"Tulkaa alas, jos siellä liiaksi kuuma lienee!"
"Niin, jos enää täältä hengissä pääsenkään -- Minä kohta pyörryn
-- -- -- Voi hirmuista, minkälainen kuumuus täällä on!" sanoo lautamies
ja laskeupi alas lavolta. "Tiedä sinä, kuule Anna Liisa, että minä en
suvaitse sinua talossani enää. Ennen huomisiltaa pitää sinun olla
poissa talostani. Se on vissi se!"
"Ettehän nyt niin kova liene. Eihän se ollut minun syyni, että liiaksi
tuli löylyä."
"Vai ei ollut! Vielä sinä tohdit minua vastustaakin! Tiedä, että mitä
minä kerran sanon, sen pitää tapahtua. Siinä ei sinun eikä kenenkään
muun vastustus auta mitään."
"En kyllä lähde pois, ennenkuin saan täyden palkan koko vuodelta."
"Sepä nyt ihme! Sinä lähdet aivan koreasti, kun minä sinun ajan pois,
etkä kyllä saa palkkaa ihan mitään. Sinä et ole sitä ansainnut."
"Sepä nyt nähdään! Minä manuutan teidät käräjiin, niin lautamies kun
olettekin", vastaa Anna Liisa suuttuneena ja lähtee pois saunasta.
"Tuommoinen lautamies joutaisi hirteen."
"Sinä olisit hirteen vietävä noitten häijyjen puheittesi tähden",
huudahtaa lautamies jälkeen ja kiroilee itsekseen Anna Liisan
häijyyttä.
Sitten hän, vähän aikaa itseään jähdytettyään ja kiukkuisen mielensä
vähän tyynnyttyä, lähtee uudestaan lavolle kylpemään.
Yksinään hän nyt hoitaa itsensä, kylpee, pesee ja valelee itseään sekä
lähtee sitten saunasta alastonna, ruumis puhtaana, vaan mieli mustana.
Hän ei tunne mitään katumusta käytöksestään Anna Liisaa kohtaan.
Päinvastoin, häntä suututtaa vaan kaikki vähimmätkin vastustukset,
joita joku palkollinen on uskaltanut tehdä hänen käskyjään ja
menettelyään vastaan. Häntä ei saisi kukaan vastustaa, hän kun on aina
tottunut tekemään oman mielensä mukaan ja saamaan tahtonsa
toteentumaan. Eipä häntä kukaan muu tohdikaan niin sitkeästi vastustaa
kuin tuo itsepäinen Kivivaaran Matti, joka on yhtä suuri käräjänkäviä
kuin hänkin. Siitä miehestä on hänellä ollut vastusta enemmän kuin
kerran.
Juho katsahtaa ulos huoneensa akkunasta ja näkee rantapolkua pitkin
lähenevän yksinäisen miehen, jonka hän kohta tuntee juuri Kivivaaran
Matiksi.
"Enpä liioin ihastu tuon miehen käynnistä", miettii Juho, vaan käypi
kuitenkin kättä antamaan Matille, kun tämä sisälle saapuu, ja kyselee
kuulumisia sekä käskee istumaan.
"Mistä sinä nyt tulet?" kysyy hän sitten tältä.
"Tuolta tulen kirkonkylän puolelta", vastaa Matti. "Siellä oli asioita
vähän toimitettavia."
"Mikä potelli sinulla tuolla povessa pullottaa?"
"Onpahan lamppuöljypotelli. Meiltä kun öljy on loppunut, niin ostin
kauppamiehestä uutta."
"Vai niin. Minä luulin, että siinä sinulla olisi jotakin parempaa
ainetta."
"Mitä parempaa?"
"Esimerkiksi viinaa."
"Eihän toki. Kukapa sitä siellä olisi myynyt! Mutta sinulla näyttää
tuossa pöydällä olevan sitä parempaa ainetta."
"Eipä sitä paljon enää ole. Mutta tulee siitä muuan ryyppy vielä."
Ja Juho kaataa yhteen pikariin viinaa vieraalleen ja toiseen itselleen,
ja kumpikin juopi kerralla pikarinsa tyhjäksi, jotka Juho täyttää vielä
uudestaan moniaan kerran, kunnes pullosta aine loppuu.
"Minä tulin tuumille niistä tavaroista, jotka minä tuonnottain sinulta
ostin", sanoo Matti muun ohessa. "Minä olen ajatellut, että täältä saan
veneen, jolla lähden niitä kotirantaani viemään."
"Mitä sinä nyt enää!..." vastaa Juho, silmäkulmiaan rypistäen. "Kun et
ole käynyt ajoissa niitä perimässä, niin minä olen ruvennut katsomaan
niitä omikseni ja osaksi niitä jo käyttänyt omiin tarpeisiini."
"Mitä sinä, kuule, nyt puhut! Mitä olet uskaltanut tehdä minun
tavaroitteni kanssa, joista olen täyden hinnan maksanut!"
"Mitä sitä on niin hullu, että menee etukäteen maksamaan!"
"Minähän sillä maksoin, ettet niitä muille möisi. En saattanut arvata
että sinä tohtisit olla niin omavaltainen ja hävytön minuakin kohtaan,
jospa muita kohtaan menetteletkin miten tahdot vaan ja useinkin ihan
laittomasti. Tiedä se, että sinun pitää heti antaa minulle minun
tavarani, ja jos olet niistä mitään kuluttanut, täytyy sinun korvata
kaikki vahinko. Muuten tästä paha asia tulee."
"Älä tyhjää porpata! Ei se asia kuitenkaan enää parane."
"Anna sitten rahat minulle takaisin heti paikalla."
"Niitä minulla ei enää ole."
"Voi sinua, kuinka väärin olet tehnyt! Tästä tulee sinulle kovin ruma
asia, kun minä lain voimalla itselleni oikeutta haen. Minä turvaudun
lakiin, enkä heitäkään asiaani kesken, vaikka sinulta menisikin maat ja
mannut. Ei ole ollenkaan säälittävä, että sinäkin joskus saat
rangaistuksen pahoista töistäsi. Muistatko, kuinka väärin teit
silloinkin, kun et rengillesi maksanut palkkaa ainoastaan sen syyn
nojalla, että hänen oli täytynyt muuan viikko olla poissa laillisen
syyn vuoksi? Muistatko sitä asiaa, hä? Eikö sinua omatuntosi siitä
vähääkään nuhtele?"
"Jos kovin paljon tuolla lailla puhut, niin minä näytän nyrkilläni,
kuinka paljon sinulla on sananvaltaa."
Ja Juho ja Matti väittelevät kiivaasti keskenään, kinastelevat ja
inttävät sekä haukkuvat toisiaan, kunnes he vihdoin niin riitaantuvat,
että ryntäävät vastakkain ja rupeavat tappelemaan.
Hyvän aikaa he lykkivät ja retuuttavat toisiaan, kummankaan voitolle
pääsemättä ja siinä mylläkässä huonekaluja kaadellen. Monesti on Juho
saamaisillaan Matin allensa, vaan tämä kuitenkin ponnistelee kovasti
vastaan eikä anna kaataa itseään. Vihdoin, kun Juho taas yrittää
paiskata Matin allensa, kaatuvat molemmat pitkäkseen lattialle, vaan
Juhopa silloin sortuukin allepäin.
Samalla irtaupi korkki pullon suulta Matin povilakkarissa ja pullon
sisällys valuu Juhon kasvojen ja vaatteitten päälle ja tunkeupi hänelle
silmiin ja sieramiin.
"Tähän asti sinä olet ollut vaan kuvernööri", sanoo silloin piloillaan
Matti. "Mutta koska sinä näyt rupeavan uusia oikeuksia itsellesi
anastamaan ja suurempaa valtaa haluamaan, niin minä nyt voitelen sinun
kuninkaaksi."
"Voi sinua, sinä ilkeä pilkkaaja!" huudahtaa Juho suuttuneena ja rupeaa
raivostuneena Matin päälle uudestaan ryntäämään. "Minä sanon sinulle
sen, että kohta sinulle käypi hyvin huonosti, kun uskallat niin
raa'asti minua pilkata."
Mutta Matti, nähdessään Juhon silmittömästi suuttuneen ja kovin
hirmuisen näköisenä kohti käyvän, ei antaudukaan enää tappeluun, vaan
lähtee kiireimmän kautta, Juho jälissä, rantaan päin juoksemaan, lykkää
sieltä heti vesille veneen ja hypättyään siihen lähtee kiireesti
kotirantaansa päin soutelemaan; eikä Juho kerkiä häntä tavottaa, vaan
jääpi rannalle seisomaan ja kiroillen katselee poistuvaa Mattia.
* * * * *
Sen tapauksen jälkeen alkaa Rantalehon Juhon mahtavuus ja valta vähetä.
Kun yksi alkaa häntä ahdistella, niin moni muu seuraa esimerkkiä, ja
hän saapi haasteen haasteen perästä ja joutuupi käräjissä vastaajaksi
mitä rumimmista asioista. Eivät auta enää hänen koukuttelemisensa ja
mutkittelemisensa, vaan hän menettää jutun jutun perästä, tuomitaan
maksamaan isoja sakkoja ja kulunkeja ja viimmein julistetaan
menettäneeksi lautamiehen virankin. Sen jälkeen hänen omaisuutensa
väleen hupenee alituisten ulosottojen kautta; hän menettää kaiken
irtaimen omaisuutensa vasaramiehen käden kautta, ja hänen maansa joutuu
ihan rappioon, sekä myydään vihdoin sekin julkisessa pakkohuutokaupassa
ihan polkuhinnasta.
Silloin on hän kerrassaan hävinnyt mies, ilman omaisuutta, ilman
luottamusta, ilman ystäviä. Ei kukaan usko häntä enää, ei kukaan tahdo
antautua tekemisiin hänen kanssansa, eikä auttaa häntä. Ei kukaan sääli
hänen onnetonta tilaansa, sillä yleinen mielipide on, että se on hyvin
ansaittu rangaistus hänen tekemistään vääryyksistä.