Muutaman pimeän talvipäivän iltahämärässä seurakunnan pastori
istuessaan yksinään virkahuoneessaan keinutuolissa ja lampun valossa
lukien muutamaa kirjaa yht'äkkiä kuuli kulkusten kilinää ja kohta sen
jälkeen jonkun kartanoon ajavan. Miettien, jotta lieneeköhän siellä nyt
joku parempi tulia, koska niin komeasti kartanoon ajaa, jatkaa hän
kuitenkin rauhallisesti lukuaan.
Siinä kun hän istui ja odotteli, jotta eikö sieltä kohta ala joku
sisälle tulla, tuli piika huoneeseen ja toi hänelle kahvea.
Tältä kysyi hän: "Kukahan lienee ollut se tulia, joka vasta kartanoon
ajoi?"
"Olihan niitä useampiakin tulioita, kolme henkeä", vastasi piika.
"Kuuluvat olevan kuulutuksen ottajia aivan tuolta tämän seurakunnan
pohjoisrajalta."
"Kaukalaisiapa ovatkin", virkkoi pastori ja piika poistui samassa.
Kohta sen jälkeen tuli sisään muuan keski-ikäinen mies, tervehti hyvin
tuttavallisesti ja meni kättelemään pastoria.
Kun oli ensin kuulumisista puheltu ja tulia pastorin kehoituksesta oli
istunut, sanoi tämä sitten: "Olisihan minulla kuulutuskirja
teetettävä."
"Vai niin? Te olette siis puhemies. No, ketä ne ovat ne kuulutuksille
pantavat?"
Puhemies mainitsi niitten nimet.
"Ovatko ne molemmat täällä saapuvilla?" kysyi sitten pastori.
"Kyllä ne ovat; tuonne jäivät pirttiin."
"Menkääpä niitä sisälle kutsumaan!"
Puhemies meni ja palasi kohta taas, nuori mies ja nainen muassaan.
"No, onko teillä tosi aie yhteen mennä?" kysyi pastori nuorilta, kun
nämä ensin olivat häntä tervehtineet.
"Ka, semmoinenhan se olisi aie", vastasi heti sulhasmies.
"No, mitä tyttö sanoo?"
"Minulla kyllä", vastasi tyttö, lennättäen katseensa ympäri huonetta ja
sen sisustusta silmäellen, "ei ole ollutkaan mitään semmoista aietta.
Nämä toiset aivan puoli väkisellä ottivat minun mukaansa, eivätkä aivan
selvään sanoneetkaan, missä asioissa tänne lähtivät; sanoivat vaan,
että lähdetään lystiä ajelemaan kirkolle. -- -- Minä en ole
kuulutuksille panoa ajatellutkaan, enkä kyllä aio tälle miehelle
mennä -- -- --"
"Mitä sinä tyhjää! Olethan sinä jo ennen luvannut", väitti kummastunut
puhemies ja sulhasmies seisoi yhä enemmän kummissaan ja katseli suurin
silmin tyttöön, jotta mitä se nyt ajattelee, kun noin puhuu.
"Enpähän. En minä ole vaimoksi luvannut mennä, enkä haluakaan hänelle
mennä."
"Niin, vaan minäpä voin hankkia todistajia siihen, että olet luvannut."
"Saa niitä hankkia vaikka kuinka paljon, vaan ei minua väkisellä
kuitenkaan kuulutuksille panna."
"No, mutta Anni, mitä Herran tähden sinä nyt hulluttelet!" sanoi
sulhasmies hämillään. "Miks'ei sinulla sovi minulle tulla?"
"Siksi kun ei haluta."
Pastori naurahti ja ajatteli, että sattuukin niitä somia tapauksia
näkemään virka-ajallaan, sanoi sitten: "Eihän siis asiasta voi tulla
mitään, kun ei tyttö anna suostumustaan."
Kun sekä puhemies että se, jonka puolesta hän puhui, näkivät, ett'eivät
he mitenkään voineet tyttöä tuumiinsa taivuttaa, ei heillä tullut muu
neuvoksi kuin tyhjin toimin lähteä pappilasta pois ajamaan.
Mutta he olivat tuolle tytölle, joka niin sitkeästi oli vastustanut
heidän tuumiaan, niin äkeissään, ett'eivät aikoneetkaan häntä rekeensä
enää ottaa. Kahden he vaan istahtivat kumpikin reen perään ja
peittelivät itseään hyvin veltien sisään.
"No, mihinkä minä?" kysyi silloin tyttö.
"Mene minne haluat!" vastasi puhemies. "Meidän rekeemme sinulla kyllä
ei enää asiaa ole."
"Hyvä ihme kuitenkin! Kun te olette kerran minun tänne tuoneetkin, niin
pitää teidän samalla lailla poiskin viedä."
"Sinähän olet pilannut koko meidän asiamme. Syytä siis itseäsi, ett'et
mukaan pääse! Sillä ehdollahan me sinun otimmekin, että lupautuisit
Matille. -- -- Hyvästi nyt!"
Sen sanottuaan nyhjäsi puhemies hevosta suitsista ja lähti ajamaan.
Anni käydä kaaloi jälessä, astui paksulumista tietä pitkin ja huusi
pian heille taas: "Älkää jättäkö! Ottakaa mukaan! En minä uskalla yksin
kulkea."
Puhemies pidätteli hevosta ja vastasi uhotellen: "Kulje nyt yksin.
Ethän tuota äsken kumppanista huolinut, vaikka oli tarjolla ja hyvä
olikin."
"Vielä ilkeätte pilkatakin! Ottakaa nyt mukaanne vaikka kannoillekaan.
Minua peloittaa pimeässä yksin kulkea ja pianhan se väsymyskin tulee,
kun on niin paksusti lunta tiellä. Kehtaatteko todella niin armottomia
olla, että jätätte minun tielle yksikseni aivan nääntymään!"
"Kukahan se meistä armottomin lienee!" sanoi silloin Matti. "Itsehän
äsken et tuntenut mitään armoa minua kohtaan. Koska sinä olet jäykkä,
niin mekin tahdomme olla yhtä jäykkiä. Turhaa on sinun pyytääkään
rekeen päästä, jos et vaan lupaa minulle morsiammeksi ruveta,
lupaatko?"
"En."
"Pysy sitten siellä! Koska sinä kiellät, niin mekin kiellämme", sanoi
puhemies ja kiirehti taas hevosta menemään.
Anni juoksi jälkeen itkussa silmin ja huusi taas, ett'eivät jättäisi ja
oikein rukoilemalla rukoili päästäksensä rekeen ja sanoi lupailevansa
melkein mitä tahansa, kun vaan pääsisi.
"Lupaatko minulle morsiammeksi ruveta, niin pääset", sanoi taas Matti
ja puhemies seisotteli hevosta.
"Mitä sinä minua kiusaat! Enhän minä sitä voi luvata."
"Mitä sinulla sitten on minua vastaan?"
"Mitä kaikkea lieneekin! -- -- -- Huononlainenpa se on sinun
asuinpaikkasikin, niin ikävän näköinen, että siellä minulla ei
haluttaisi päivääkään asua."
"Älä siitä ole milläsikään! Minä puratan maahan koko vanhan rakennuksen
ja laitan sijaan uuden ja paremman. Sen ehdon täytän mielellänikin, jos
vaan sinun saan. Mitä arvelet?"
"Niinpä sinua tarkaksikin sanotaan, että annat kaiken väkesi
petäjänsekaista leipää vaan syödä, vaikka olisi varoja paremmastikin
elää. Tokkopa antaisit minun selvää leipää nähdäkään?"
"Voi toki! Kaiken ikäsi saisit ihan sekoittamatonta leipää syödä, kun
vaan sitä lienee mistä ottaa, etkä muutenkaan tarvitseisi huonolla
ruu'alla olla. Saisit emäntänä aina ruu'aksi laittaa mitä vaan haluat.
Enhän minä toki hentoisi antaa sinun huonoilla päivillä olla."
"Niinpä tuota useinkin kulet huonosti puettuna ja likaisenakin, kun et
sinä pese itseäsi tuskin muulloin kuin saunassa käydessäsi, jotta
mikäpä semmoisen kanssa rupeaisi iän kaiken olemaan!"
"Sekinkö vielä! Vaan minäpä lupaankin tästä lähtien paremmin puettuna
kulkea ja pestä kasvoni joka Jumalan aamu niin puhtaiksi, että sinun
kyllä ei niitä tarvitse vähääkään hävetä."
"No, onko sinulla vielä muita ehtoja, vai joko suostut Matille
tulemaan?" kysyi puhemies. "Jos suostut, niin pääset heti rekeen."
"Kun ei tässä muuten rekeen pääsne", vastasi Anni, "niin täytynee tuota
suostua. En minä kyllä rupea yksinänikään tässä tiellä astelemaan. Vaan
onko se vissi, että Matti täyttää lupaamansa ehdot?"
"No, se on ihan vissi; sen minä takaan." Ja puhemies nousi jo pois reen
perästä, siirtyi itse reen keulaan ja tarjosi Annille tilaa Matin
viereen. "Jos vaan haluat Matille vaimoksi mennä, niin tule tähän
istumaan!"
Annin noustua rekeen, sanoi sitten taas puhemies: "No, nythän sitä
saadaankin lähteä takaisin pappilaan ajamaan kuulutuskirjaa teettämään,
koska sinä et aio enää kieltoa panna, vai miten, Anni!"
"Ka, mitäpähän asia enää muullakaan paranee!" vastasi Anni jotenkin
välinpitämättömästi. "Palataan vaan takaisin!"
Ja puhemies käänti hevosen takaisin päin ja ajoi toistamiseen pappilan
kartanoon.
Kun pastori näki taas samat henkilöt huoneessaan kysyi hän kummissaan:
"No, mikä se teidät nyt takaisin pakuutti?"
Puhemies selitti: "Tässä tytössä on tapahtunut mielen muutos. Nyt hän
suostuu jo kuulutuskirjan tekoon."
"Mikä sen niin äkillisen mielen muutoksen vaikutti?"
"No, se kun rupesi syvemmältä asiaa ajattelemaan, niin se tuli
havaitsemaan tämän sulhasmiehen paremmaksi mieheksi kuin oli
luullutkaan ja tämä sulhanen kun lupasi elämän tapansa paremmaksi
muuttaa ja suostui täyttämään, mitä tämä Anni vaan ehdoksi pani, niin
antoihan se Anni lopulta suostumuksensa."
Pastori istui hetken aikaa ääneti miettiväisenä ja sanoi sitten
morsiammelle. "Oletko sinä perinpohjin asiaa miettinyt? Ei sovi
edeltäpäin tarkoin ajattelematta avioliittoon mennä. Jos sinulla ei ole
totista rakkautta sitä miestä kohtaan, jonka kanssa kaikeksi elämäsi
ajaksi aiot sitoutua yhdessä elämään ja elämäsi vaiheet tasaamaan, niin
ei avioliitosta ole teille kummallekaan siunausta. Vastaa minulle siis,
onko sinulla tosiaan vahva aikomus yhdistyä iäksesi tämän miehen
kanssa!"
"Ka, niinhän se olisi", vastasi Anni. Olisi hänellä kyllä haluttanut
puhua siitäkin, kuinka toiset olivat häntä kiusanneet, kun eivät rekeen
ottaneet, vaan ei hän kuitenkaan kehannut siitä pastorille mainita.
Kun kaikki temput kuulutuskirjan valmistamista varten olivat tehdyt ja
puhemies oli todistanut, etteivät kuulutettavat olleet toisilleen
sukua, ja pannut puumerkkinsä kuulutuskirjan alle ja lopuksi
kuulutusrahat maksanut, niin poistui hän taas sulhasen ja morsiammen
kanssa pastorin virkahuoneesta ja Matti ja Anni, jotka siis vasta
olivat kumpikin tehneet kalliit lupaukset pyhään aviosäätyyn
mennäksensä ja vannoneet aina rakastavansa toisiansa myötä- ja
vastoinkäymisissä, istuivat rinnatusten reen perään, puhemies hyppäsi
etulaudalle, löi suitsiperillä hevosta ja niin lähdettiin ajamaan
pappilasta ja ja hevonen juoksi kiireesti ja reki vieri liukkaasti ja
kulkunen helähteli koreasti, eikä morsianta nyt peloittanut, eikä
sulhasta surettanut, eikä puhemiehellä ollut mitään moittimisen syytä.
Tyytyväisinä ja rauhallisina olivat he kaikki että oli käynyt niinkuin
oli käynyt.