Talvi oli kulunut loppupuolelleen, pakkaset poistuneet ja ilmat
paranneet. Talvikeliä oli vielä, vaan sitä ei voinut enää kau'an
kestää. Ihmiset olivat hyvillään, kun toivoivat kesän pian tulevan ja
sen muassa parempien aikojen.
Mutta Murhelassa ei oltu kovinkaan hyvillään. Siellä eivät olleet asiat
paranneet, päinvastoin vaan huononneet, ja synkein mielin huomattiin,
ettei heidän tilansa voisi parata kesänkään tultua.
Nimismies oli käynyt talossa kirjoituksella. Kaikki lypsävät lehmät ja
joukko muutakin irtaimistoa oli pantattu Kylmäläisen saamisesta.
Tänään oli huutokauppapäivä.
Levottomana asteli Jaakko pihalla, katsellen, alkaako toimitusmiehiä
näkyä, ja alakuloisena miettien, miten oli huutokaupassa käyvä.
Emäntäkin, kun sattui pihalle tulemaan, näytti hyvin surulliselta,
seisoi ja katseli vesissä silmin, ajatellessaan, että häneltä kenties
jo tänään lehmät riistetään, ellei semmoista pelastusta tule, että
muusta tavarasta tarjotaan niin korkeaa hintaa, jotta lehmät säästyvät.
Mutta eipä sitä tähän aikaan monella rahaa ole, ja jos onkin jollakin
harvalla, joka huutamaan tulee, niin onpa nähty jo ennenkin, että
semmoinen huutaja kehtaa ottaa tavaraa melkein ilmaiseksi.
Nimismies saapui paikalle, tuli myöskin Kylmäläinen ja joku muukin.
"No, onko sinulla nyt rahaa?" kysyi nimismies Murhelan Jaakolta heti
tultuaan, "vai pitääkö meidän ruveta huutokauppaa pitämään?"
"Mistäpä se raha olisi tullut!" vastasi Jaakko.
"Täytyy siis ruveta toimitukseen."
"Eiköhän tuo mitenkään kävisi laatuun lykätä huutokauppa tuonnemmaksi
ja vuottaa kesään asti?"
"Kaikkea minä kuulenkin", vastasi nimismies vihaisesti. "Semmoista
minulle puhut! Kun sinulla on ollut aikaa jo näinkin kau'an, etkä
kuitenkaan ole niin paljon toimittanut, että olisit tarvittavat rahat
hankkinut, niin mitenpä sinulla kesäänkään asti asiat paranisivat?"
"Kuulkaahan vallesmanni! Tähän aikaan on niin huono raha-aika, ettei
nyt saa rahaa millään, ei vaikka kuinka koettaisi."
"Siihen minä en ole syypää."
"Enhän ole sitä sanonutkaan. Mutta ajatelkaapa, ettei nyt saa
rahatienestiä, vaikka miten koettaisi! Uskokaa se, että minä olisin
Kylmäläisen saamisen jo aikoja sitten maksanut, jos vaan olisin voinut!
Mutta eihän nyt millään rahaa saa, ei ole työtä, eikä kalulla ole
hintaa."
"Kyllä sitä aina jotain saisi, kun olisi tointa. Toimettomuus se on
enimmästi syynä huonoon raha-aikaan."
"Ei olekaan, kuulkaahan vallesmanni! Olihan täällä kerran hyväkin aika,
jolloin ihmiset vähällä toimella saivat rahaa. Silloin jos mistä työstä
sai rahapalkan; vaan nyt..."
"Heitä jo pois tuommoiset puheet! Kun ei sinulla nyt ole rahaa, niin
mitenpä sitä kesälläkään olisi paremmasti?"
"Aina sitä silloin kuitenkin vähän paremmin saapi, vaan nyt ei saa ihan
millään. -- Minä vieläkin kysyn, eiköhän millään keinoin kävisi laatuun
vuottaa kesään asti?"
"Etkö sinä ymmärrä, sen tolvana, että asiat menevät laillista tietä,
eikä minun vallassani ole vuottaminen! Olisit sen asian sopinut
Kylmäläisen kanssa."
"Eipä hän ruvennut vuottamaan."
"Ja sinä kehtaat minulta viivytystä pyytää, minulta, jonka asia juuri
on auttaa Kylmäläistä oikeuteensa."
"Minä ajattelin, että jos Te kuitenkin tuntisitte jotakin sääliä köyhää
kohtaan ja voisitte armahtaa..."
"Kyllä sinun puheesi eivät näy loppuvan, ellemme ala..."
"Eihän täällä ole huutajiakaan."
"Ei ole paljon, vaan ei niitä ole enemmän muulloinkaan."
"Ajatelkaapa vallesmanni, että kun nyt myötte minun tavarani, minä
aivan joudun häviöön!"
"Hanki sitten rahat, niin saat pitää omaisuutesi!"
"Mistäpä ne rahat tulisivat! Mutta ajatelkaapa, että kun nyt minulta
lehmät menevät, niin millä se joukko sitten elää!"
"Se ei ole minun asiani sitä ajatella. Minä teen vaan, mitä virkaani
kuuluu, ja sillä hyvä, Nyt..."
"Tuota saanhan kysyä vielä, kuinka iso se onkaan koko minun
maksettavani summa?"
"Se tekee korkojen, hakemuskulujen ja ulosottomaksujen kanssa yhteensä
vähän yli yhdeksänkymmenen markan."
"Jopa on noussut isoksi, aivan kaksinkertaiseksi alkuperäisestä
summasta, joka oli vaan neljän- ja viidenkymmenen välillä. -- Tuota,
mitenkähän se on sen ketunnahan kanssa? Onkohan se mahtanut tulla
mihinkään merkityksi?"
"Mikä ketunnahka?"
"Niin, minä vein tässä talvella Kylmäläiselle ketunnahan ja hän lupasi
merkitä sen hinnan päätökseen, lieneekö sitten merkinnyt."
"Ei tässä ole missään kohti mistään ketunnahasta mainittu."
"Olisiko sitten mahtanut jäädä ylöspanematta, vaan kyllä minä sen
maksoin ja hän lupasi vielä kymmenestä markasta sen ottaa."
Samassa tuli Kylmäläinen siihen saapuville. Hän oli ollut myytäviä
tavaroita katselemassa. Hän näytti nimismiehelle tuomiossa yhtä kohtaa,
johon oli kymmenen markkaa kuitattu. Se oli juuri siitä ketunnahasta!
"Aivan oikein", sanoi nimismies Jaakolle. "Kymmenen markkaa on kuitattu
maksetuksi, vaan maksamatta on yhdeksänkymmentä yksi markkaa, niinkuin
jo sanoin. -- Nyt alkaa toimitus."
Ja huutokauppa alkoi ja meni tavallista menoaan. Kun ei ollut monta
huutajaa, menivät tavarat aivan halvasta.
Yksi hyvänlainen vene myytiin kymmenestä markasta ja muutamia verkkoja
yhteensä kuudesta markasta. Lehmiä kun myytiin, nousi Haluaan hinta
viiteentoista, Kyllikin viiteentoista, Mielikin kahteenkymmeneen ja
Kännikin, joka oli paras lehmä kaikista, viiteenkolmatta markkaan. Niin
tavoin tekivät kaikki huudot yhteensä yhdeksänkymmentä yksi markkaa
justiinsa.
Kaikki nämä tavarat huusi Kylmäläinen enimmästi itse, kun muut eivät
kyenneet mainittavaa ostamaan.
Alakuloisena katseli Murhelan isäntä, miten hänen tavarataan myytiin
aivan polkuhinnasta, miten elämän ehdoksi aivan tarpeellinen omaisuus
vasaramiehen käden kautta joutui säälimättömäin ihmisten haltuun, jotka
kyllä kehtasivat sitä ottaa melkein ilman edestä. Ja hän kynsi
korvallistaan ja päivitteli ajan huonoutta, kun ei mitenkään ollut
rahaa saanut, päivitteli Kylmäläisen tylyyttä, kun ei ruvennut kesään
asti vuottamaan, vaan nyt riisti häneltä omaisuuden juuri kesää vasten,
jolloin hän siitä olisi tullut suurimman hyödyn saamaan.
Hyvin karvasteli mieltä myös nuo isot hakemuskulut ja ulosottopalkat.
Viisikolmatta markkaa tekivät hakemuskulut, jotka hänen nyt syyttä
suotta piti maksaa. Velka se oli velka, jonka hän kerran oli saanut
hyväkseen nauttia ja josta hän nyt maksoi takaisin, minkä oli
saanutkin. Vaan nuo muut kulut ne olivat aivan liikaa, joista hän ei
koskaan ollut mitään hyötyä saanut ja jotka hänen kuitenkin piti
maksaa. Kun olisi Kylmäläinen ennen taipunut tavarassa ottamaan
saamisensa, niin silloin siitä olisi päässyt paljon vähemmällä,
vaikkapa olisikin antanut lehmät mennä niin halpaan hintaan kuin
kahteenkymmeneen markkaan kappaleelta. Olihan siinä hänen omakin
tyhmyytensä syynä, kun ei suostunut siihen hintaan. Nythän meni kaksi
lehmää vielä halvempaankin. Voi aikoja, voi päiviä! Kun olisi tuon
tiennyt, niin eipä olisikaan Kylmäläinen saanut saatavaansa hakemukseen
panna. Mutta eihän tuota arvannut, että näin oli käyvä. Kaikkein paras
lehmä, tuo hyvälypsyinen Kaunikki, meni nyt hakemuskuluista yksistään.
Entäs sitten, kun ulosottomiehen palkaksi meni kuusitoista markkaa! Ja
Halunasta maksettiin vaan viisitoista! Siis enemmän kuin yksi lehmä
meni vallesmannin palkaksi. Siinä sitä jo on palkkaa! Kaksi kertaa
käväsi talossa ja semmoisen palkan sai. Se ei ole suinkaan huonosti
näin huonona aikana.
Miksikähän se niin pitäneekin olla, että, kun muut ihmiset eivät
mitenkään saa tienestiä, silloin vallesmanni paraat palkat vetäsee, kun
muut ihmiset köyhtyvät, silloin virkamies rikastuu? Talonpojan järjen
mukaan se olisi luonnollista, että virkamiehellä olisi palkkaa sitä
mukaa kuin aika on huono tai hyvä, paremmalla ajalla parempi,
köyhemmällä pienempi palkka. Mutta niinpä ei olekaan; on ihan
päinvastoin vallesmannin palkan suhteen.
Kaikkein ikävintä kaikesta on kuitenkin, että lehmät riistetään juuri
kesää vasten, juuri kun olisi ollut toivo päästä parempaa elämää
viettämään, kun olisi kohta saanut karjan laitumelle laskea, jolloin
sen elatus ei olisi mainittavaa maksanut, jolloin siitä olisi suurimman
hyödyn vähimmällä kustannuksella saanut. Millä se nyt joukko elää, kun
ei tule olemaan karjan antia? Eihän elämästä tule mitään ilman lehmiä,
vaan milläpä niitä saapi mistään, nyt kun melkein kaikki irtain on
talosta hävinnyt? Kyllähän mahtanee lopulta tulla talokin myytäväksi!
Jaakon tähän tapaan päivitellessä, oli Eeva vielä surumielisempi.
Hänellä vuoti kuumia kyyneleitä, kun ainoat lypsävät lehmät olivat
myödyt, kun navetta kohta oli tyhjenevä ja karja häviävä vaikka oli
tulossa kesä, tuo ilon ja toivon aika. Mutta nytpä tuntui vaan siltä,
että kesä toisi muassaan surua ja toivottomuutta.
Kun Kylmäläinen tuli ottamaan ostamansa lehmät ja vei ne pois navetan
parsista, silloin Eeva itki yhä katkerammasti surren sekä omaa että
lehmäin kohtaloa. Kyynelsilmin hän katseli, kun Haluna, Mielikki,
Kaunikki ja Kyllikki pois vietiin, jotka vietäessään surkeasti
ammoilivat suuresta ikävästä, nuo mieluisat elukat, jotka eivät olleet
kenellekään tutummat ja mieluisemmat kuin hänelle. Nyt ne vietiin pois
kodistaan, vietiin pois tuosta niille hyvin tunnetusta navetasta, jossa
ne olivat asuneet syntymästään saakka. Ne vietiin pois toiseen
navettaan, outoihin parsiin, oudon hoitajan hoidettaviksi. Kun ne
joutuisivat edes hyvän kohtelun alaisiksi! Mutta tulkoonpa niille hyvä
tai huono hoitaja, niin varma on, että ne tulevat suuresti ikävöimään
entistä asuinpaikkaansa, tulevat kaipaamaan entistä hoitajaansa ja
lypsäjäänsä.
Ja Eeva katseli vielä kauan mieluisten lehmäinsä jälkeen, kun niitä
pois vietiin, katseli vesissä silmin; vaan kääntyi viimmein pois
muistaen rakkaita lapsiaan, joitten ruuasta hänelle nyt oli suuri huoli
tuleva.
Ja Jaakko hän käveli murheellisena, ajatellen, mikä nyt neuvoksi tulee,
mistä nyt joukolle ruoka tulee.