"Niinpä taitaa olla. On vähän lauhempi kuin on ollut talven kuluessa."
"On toki jo isosti lauhtunut ilma. Kyllä sitä onkin kylmää tänä talvena
ollut."
"Pakkaistalvihan se on ollut."
"Jopa niin. -- Tuota, minä tulin tuumille niistä rästeistä, jotka
viimmein minun kohaltani auki jäivät."
"Vai niin. Mistä Te olettekaan?"
"Tuoltahan minä olen Murhelasta. Onhan se kirkkoherra minun ennenkin
nähnyt."
"Se on kyllä mahdollista, vaan enhän minä toki voi kaikkia muistaa. --
Katsotaanpa niitä västejä!" Kirkkoherra silmäili rästilistaansa ja
sanoi sitten:
"Murhelasta näkyy olevan vielä yhdeksäntoista markkaa kahdeksankymmentä
penniä maksamatta. Aiotteko maksaa ne nyt?"
"Ka, sitä vartenhan minä tänne tulin."
"Hyvä!"
"Tuota, ei minulla nyt rahaa ole..."
"Mitä te sitten maksusta puhutte!"
"Minä tässä yritin sanomaan, ettei minulla nyt ole rahaa enempää kuin
neljä markkaa."
"Sillä ei kau'as tulla."
"Ei kyllä, vaan minulla olisi muuta kalua vähän, jos Teillä niinkuin
passaisi..."
"Eihän minulla enää sovi rästejä vastaanottaa muuten kuin rahassa,
maksuaika kun aikoja sitten on sivu mennyt."
"Niinhän se kyllä on, vaan kun sitä nykyään ei saa rahatienestiä
millään, niin mistäpä sen rahan ottaa! Kyllä kai minä hyvin mielelläni
rahassa maksaisin, jos sitä olisi, vaan siinäpä se pilan tekee, ettei
sitä ole. Mutta Tehän viimmein lupasitte minun kalulla maksaa."
"Olenko luvannut?"
"Lupasittehan ihan varmaan. Kuuli kai sen Heikkilän Aappo, joka silloin
sattui tässä vieressäni olemaan. Myönnyittehän kernaasti ottamaan, kun
minä Teille tarjottelin mateita, mateen mätiä..."
"Nytpä minä muistan, että siitä oli jotain puhetta. Tottapa siis otan,
koska olen luvannut. Onko teillä muuta vielä?"
"Olisihan niitä lintuja vähäsen ja monioita astioita."
"Jaha. Viekääpä ne sinne köökin puolelle ja puhukaa ruustinnalle, niin
hän saa niistä valita, mitä tarvitaan!"
Kun Jaakko oli palannut köökin puolelta, niin laskettiin sitten, kuinka
paljon häneltä vastaanotetut tavarat tekivät rahassa ja havaittiin
niitten arvon olevan neljätoista markkaa.
Jaakko antaessaan rahassa lisäksi neljä markkaa, josta jo oli
maininnut, sanoi: "Ne rästit taisivat tehdä kahtakymmentä penniä vaille
kaksikymmentä markkaa?"
"Niin, niin ovat", vastasi kirkkoherra. "Eivät tulleet siis vieläkään
umpeen. Puuttuu markka kahdeksankymmentä penniä. Eikö Teillä ole enää
rahaa niin paljon, että saataisiin koko summa umpeen?"
"Ka, ei ole enää penniäkään. Ettekö rupeaisi vielä ottamaan moniaan
astian?"
"Eipä minulla käy laatuun, kun niitä ei enää tarvita; tulihan tuota jo
äsken otetuksi enemmän kuin olisi tarvittukaan."
"Kun ei passanne, niin tottapahan jääpi vielä auki minun kohaltani se
markka kahdeksankymmentä penniä. Ettekö rupeaisi odottamaan kesään
asti, niin minä koettaisin siihen asti saada jäännöksen maksetuksi?"
"Eipä se käy laatuun odottaminen, kun kerran rästilista on valmis.
Jonkun viikon päästä lähetän sen kuvernööriin, josta se sitten menee
vallesmannille. Koettakaa sitä ennen maksaa! Eihän tuo niin iso summa
ole."
"Älkää Jumalan nimeen panko hakemukseen sitä minun kohtaani, muuten
minulle häviö tulee!"
"Voinettehan toki senvertaisen summan maksaa?"
"En minä voi. Semmoinen köyhyys on nyt meillä, ettei ole rahaa
ollenkaan, eikä ole tulossakaan, ainakaan talven ajalla."
"Köyhyyttähän nykyään kaikki valittavat, ja jos minä rupean kaikkia
valituksia korviini ottamaan, niin aivanhan minä jään palkattomaksi."
"Kyllä sitä nykyään on paljon köyhyyttä, ja taitavat jotkut syyttä
suotta valittaa. Mutta kyllä minun varattomuuteni on ihan tosi asia, ja
kohta tulee pahakin peli eteen, kun Kylmäläinen on ruvennut minua
hätyyttämään. -- Etteköhän rupea odottamaan kesään asti, jos Teillä ei
sovi kokonaan helpottaa loppusummaa?"
"En minä voi odottaa, eikä oikein käy laatuun helpottaakaan, sitä kun
kaikki nykyään pyytävät. Mutta saapihan sitä toki aina jonkun verran
rahaa kokoon, kun vaan lienee tointa ollenkaan."
"Ei tosiaankaan sitä näy millään toimella saavan. Se raha on niin
tarkkaan tältä paikkakunnalta hävinnyt. -- Minä pyydän vieläkin, älkää
panko hakemukseen sitä minun kohtaani!"
Kirkkoherra kun muisti Murhelaisen reessä nähneensä ketunnahan ja
epäili hänen haluttomuuttaan maksaa, sanoi: "Eikö ole rahaa se
ketunnahka, jonka minä satuin reessänne havaitsemaan, vaikk'ette sitä
kenties tiedäkkään. Myykää se niin saattehan rahoja, jotta voitte
minulle loppurästinne maksaa!"
Murhelan Jaakko epäili, että tuskin sillekään löytyy rahalla ostajaa,
ja ilmoitti, että hänellä olikin ollut aie viedä se Kylmäläiselle velan
lyhennykseksi. Sitten selitti hän, minkälaisella kannalla asiansa oli
Kylmäläisen suhteen ja kuinka tämä häntä hätyyttää.
Kirkkoherralle tuli viimmein sääli häntä ja sen vuoksi antoi hän
hänelle anteeksi loppurästin.
Jaakko siitä tietysti tuli hyvilleen, kiitti, vaan kysyi vielä
varmuuden vuoksi: "No, nyt taisi tulla selväksi minun kohtani?"
"Niin teki. Ette tarvitse pelätä hakemusta."
Jaakko sitten vielä vähän aikaa istuttuaan viimmein teki lähtöä,
hyvästeli kirkkoherraa ja sanoi vielä lähtiessään: "Jumala Teille
palkitkoon vanhurskaitten ylösnousemisessa sen, kun Te minua vähän
avustitte siinä rästien kohassa!"
Hän meni ulos, kävi vielä pirtissä, ja lähti sitten vasta ajamaan
Kylmäläisen puheille.
Kylmäläinen ei juuri hellästi vastaanottanut, ei käskenyt istumaan,
eikä paljon puhutellutkaan, vastasi vaan kylmästi Jaakon puheisiin.
Kun Jaakko oli maininnut tuoneensa monioita astioita ja vähäsen mateita
sekä muutaman ketunnahan, lyhentääkseen velkaa, sanoi Kylmäläinen:
"Vai niin. Olenhan jo ennen sanonut, että minä tahdon rahassa saatavani
ottaa. Sen ketunnahan voinen kuitenkin ottaa, sen kun kyllä saapi
rahaksi vaihtumaan; jos se vaan on jonkunlainen."
"Kyllä se on hyvä nahka."
"Ei sillä kuitenkaan velka paljon lyhene. Sinun olisi pitänyt saada
velkasi umpeen. Mutta kun et ole ajoissa maksanut, olen sinulle
kuvernööristä hakenut valmiiksi velkatuomion. Tässä saat sen nyt. Syytä
itseäsi, että näin on käynyt!"
Jaakko saadessaan Kylmäläiseltä papereita, ei tiennyt mitä sanoa,
seisoi vaan hämmästyneenä ja alakuloisena, korvallistaan kynsien.
"Sinun pitää nyt minulle antaa osanantotodistus;" selitti Kylmäläinen.
"Tuota, enhän minä osaa kirjoittaa."
"Niin, se on totta. Tänne on hankittava vieraita miehiä."
Vieraita miehiä tuli; yksi niistä kirjoitti päätökseen, että Jaakko oli
saanut siitä osan, ja toiset todistivat.
Kylmäläinen selitti sitten, että Jaakolla oli vielä kuukausi
valitusaikaa, mutta sen kuluttua tulee päätös heti toimeenpantavaksi.
"Mitäpähän valittamalla paranee", sanoi Jaakko, "kun kerta asia lienee
oikea! Ja jos paranisikin, niin milläpä se köyhä valittaa!"
"Kuukauden kuluessa on sinun joko valittaminen tai maksaminen. Muuten
heti tapahtuu ryöstö Murhelassa."
"Kyllähän minä ymmärrän. Eikö kuitenkin passaisi vuottaa kesään asti?"
"Ei minulla sovi. Minä tarvitsen rahani itse, eikähän asia
viivyttämällä parane; sen olen jo nähnyt."
"Kenties sitä kesään asti jollain keinoin saapi itselleen rahaa. Nyt
sitä ei saa mistään."
"Siihen minä en voi mitään. Minä tahdon pois rahani. -- Niinkuin
sanoin, on sinulla vielä kuukausi valitusaikaa, ennenkuin asia tulee
ryöstömiehen käsiin. Ole nyt toimellinen, niin voit suoriutua pulasta!"
"En voi millään toimella. Kerrassaan tulee nyt häviö minulle. Ettekö
voisi armahtaa kesään asti?"
"Johan minä olen sanonut, etten voi. Se pitää sinun uskoa kerralla jo.
-- Tuoppas se ketunnahka tänne, niin katsotaan, mikä sille hinnaksi
voidaan panna!"
Jaakko toi nahan, jonka Kylmäläinen tarkastettuaan havaitsi aivan
hyväksi, mutta oli siksi viisas, ettei ruvennut sitä kovin kehumaan,
jotta paremmasti kehtaisi siitä huonon hinnan tarjota. Hän sanoi
nimittäin Jaakolle: "Kymmenen markan arvoiseksi olen minä tämän
katsonut. Minä merkitsen päätökseen kymmenen markkaa maksetuksi."
Eihän Jaakolla auttanut muu kuin tyytyä siihen, mitä Kylmäläinen sanoi,
ja jättää ketunnahka hänelle. Ja kun hän näki ettei asiansa ruvennut
muuttumaan, jos hän miten olisi puhunut, poistui hän viimmein
Kylmälästä ja lähti alakuloisella mielellä kotia päin ajamaan,
matkallakin vaan miettien, mikähän mahtanee neuvoksi tulla, kun
Kylmäläinen niin kovin ahtaalla pitää.