Punakukka ihanin,
Haavoittama Amorin,
Tuon sa painu silmihin!
Kun hän kohtaa armahan,
Tämä tähdenpalavan
Luokoon hänen katsannan!
Kun sa heräät, armas tuo
Sulle lemmen rohdon suo.
(Puck palajaa.)
PUCK.
Keijukaisten valtias,
Helena jo tulee, kas!
Mies tuo hurmaamani alkaa
Hältä kiistää lemmen palkkaa.
Nähkääs heidän kujeitaan!
Houkkoj' ihmiset on vaan.
OBERON.
Syrjään! Demetrius tästä
Herätä vois hälinästä.
PUCK.
Yksi kahden lemmiss' on:
Sepä kuje verraton!
Nyt vast' olen mielissäin,
Kun käy kaikki nurinpäin.
(Lysander ja Helena tulevat.)
LYSANDER.
Miks lempeäni pilkaks luulla alat?
Ei iva, pilkka puhu kyynelin.
Kun vannon, itken näet: moiset valat
Totuuden lähteest' ovat syntyisin.
Kuin saatat moista pilkaks luullakaan,
Joll' ompi vilpittömyys leimanaan.
HELENA.
Sa kavaluutes paljastat vaan yhä.
Valalla valas syöt, sa hornan pyhä.
Nuo valat sai jo Hermia. Vastakkain
Jos valas pannaan, tyhjä syntyy vain.
Niin kevyet ja tasan painavat
On valas kummallenkin vannomat.
LYSANDER.
Kun hälle vannoin, järkeä ei mulla.
HELENA.
Kun hänet hylkäät, järkeä ei sulla.
LYSANDER.
Demetrius häntä lempii, vaan ei sua.
DEMETRIUS (heräten.)
Helena, taivaan impi, jumalainen!
Mihinkä silmäs vertaisinkaan vainen?
On kide tumma. Huules punoittaa
Kuin suutatuksin kaksi kirsikkaa.
Tauronkin lumet, idän lietsomat,
Valkeista sysimustiks muuttuvat,
Kun sinä kättäs nostat. Oi, mun anna
Onneni valkoleimaan suukko panna!
HELENA.
Oo, hornan ivaa! Näinhän kaikki te
Vaan huviksenne mua pilkkaatte.
Jos hienoutt', ylevyyttä tuntisitte,
Niin vähemmän te mua loukkaisitte.
Vihassa eikö kyllin? Riettain kielin
Mua vielä ivaatteko yksin mielin?
Jos miestä, miehen mieltä teissä ois,
Noin ette kunnon naista ilkamois,
Ja valojanne tuhlais, maireaanne,
Kun sentään vihaatte mua sielussanne.
Te kilvan rakastatte Hermiaa
Ja kilvan ilkutte te Helenaa.
Työt' oivaa, miehen työtä tottakin,
Kun tyttö-raukan silmät kyynelin
Te saatte pilkallanne valumaan!
Noin naista jalo mies ei loukkaiskaan
Ja noin ei kiusais huviksensa vaan.
LYSANDER.
Demetrius, sin' olet tunnoton;
Sun Hermiahan lemmittysi on.
Sydämmest aivan tässä etees kannan,
Osani hänen lempeens' sulle annan.
Sa mulle osas anna Helenaan;
Ma häntä lemmin hamaan kuolemaan.
HELENA.
Nuo herjat, kuin ne tuulta pieksee vaan!
DEMETRIUS.
Sa Hermias pidä, hänest' en ma huoli;
Hänt' ennen lemmin, vaan se lempi kuoli.
Siell' oli sydän vieraissa, mut nyt
Se kodin ainaisen on löytänyt
Helenan luona.
LYSANDER.
Sinä kunnotoin!
DEMETRIUS.
Uskollisuuttan' älä solvaa noin.
Voi kalliiks sulle tulla pilkka tuo. --
Tuoss' impes tulee, mene helttus luo.
(Hermia tulee.)
HERMIA.
Yö musta, joka silmän soentaapi,
Se korvan herkkätuntoiseksi saapi.
Se; minkä näkövoima menettää,
Se kaksin kerroin kuulon hyödyks jää. --
Lysander, sua ei löynnyt silmäni,
Mut korvani sun äänes tajusi.
Mut miksi noin mun jätit, armoton?
LYSANDER.
Kun lempi käskee, meneminen on.
HERMIA.
Mut mikä lempi luotani sun saatti?
LYSANDER.
Ihana lempeni mun lähtöön vaati:
Helena tuo, mi loistett' yöhön luo
Heleämpää kuin taivaan tähdet nuo.
Mun mitä tahdot? Ymmärräthän kai.
Ett' inho lähtemään mun luotas sai.
HERMIA.
Et puhu mitä aattelet, et vainen.
HELENA.
Haa! Hänkin vehkeessä on liittolainen!
He yksiss' ovat neuvoin, nyt sen huomaan,
Minuhun tuota pilkan lokaa luomaan. --
Sa häijy Hermia, kiittämätön tyttö!
Yhdyitkö liittoon, juoneen noiden kanssa
Noin kehnoll' ivalla mua kiusatakses?
Kaikk' onko meidän impisalaisuudet,
Sisaruusvalat, nuokin hetket, milloin
Nopeajalkaist' aikaa nuhtelimme,
Kun meidät erotti, -- kaikk' unheess' onko?
Viaton lapsuus, koulukumppanuus?
Kuin kaksi taidokasta luojaa loimme
Molemmat neulaltamme samaa kukkaa
Samalla istuimella, samaan kaavaan,
Hyräillen samaa virttä samaan nuottiin,
Kuin molempien kädet, äänet, sielut
Ois yhtä ruumista. Näin kasvoimme
Kuin kaksoiskirsikka, mi jakoiselta
Vaan näyttääpi, mut jaoksess' on yksi;
Kaks marjaa mairetta, mut yksi varsi;
Näkyisin kaksi ruumist', yks vaan sydän;
Kaks kuvaa, yhteen kilpeen kuuluvaa,
Molemmat saman rautatakin alla.
Tuon lemmen riistät rikki nyt ja soimaat
Helena-raukkaa kilvan miesten kanssa!
Ei ystävyyttä tuo eik' immen työtä.
Ma yksin herjan kärsin, mutta työstäs
Sukupuolemme mun kanssani sua moittii.
HERMIA.
Sanasi kiihkoiset mua hämmästyttää.
Min' en sua pilkkaa; sinä pilkkaat mua.
HELENA.
Lysanderin mua seurata sa käskit
Ja ivall' ylistää mun muotoani,
Ja toisen lemmikkis, Demetrion,
Jolt' äsken potkun sain, mua nimitellä
Jumalaks, enkeliksi, taivaan immeks,
Yön tähtisilmäks. Tuon miks sille sanoo,
Jot' inhoo hän? Ja miks Lysander kieltää
Sun lempesi, mi mielen hältä valtaa,
Ja mulle muka rakkauttaan tarjoo,
Jos sin' et siihen yllyttäis ja suostuis?
Vaikk' en niin suosiss' olekaan kuin sinä,
Niin lemmen hellimä ja onnetarten,
Vaan kurja lemmenheittonakin lemmin,
Tok' ansaitsisin säälimyst' enk' ivaa.
HERMIA.
En ymmärrä, mit' aattelet sa tuolla.
HELENA.
Niin, oikein! Teeskentele totisuutta
Ja imartele, selkäni kun käännän!
Viittoilkaa vaan! No, vielä tuota pilaa!
Noist' oiva ilveistänne maineen saatte.
Jos teillä sydänt' ois ja siistit tavat,
Noin pilkan aineeks ette mua tekis.
Hyvästi vaan! Syy minun osaks on;
Sen kuolo kohta sovittaa tai ero.
LYSANDER.
Jää, armas Helena, ja mua kuule!
Eloni, lempeni ja aatokseni!
HELENA.
Oo, oivaa!
HERMIA.
Helena, noin älä ilku!
DEMETRIUS.
Jos rukous ei auta, auttaa pakko.
LYSANDER.
Ei Hermian rukous ja ei sun pakkos;
On uhkas heikko kuin tuon immen parku. --
Helena, kautta henkeni! sua lemmin.
Sen vannon ja sen hengelläni näytän,
Jos väittää ken ett'en ma sua lemmi.
DEMETRIUS.
Sua lemmin minä enemmän kuin hän.
LYSANDER.
Sanotko sen? No, tule, koitelkaamme!
DEMETRIUS.
No, tulehan!
HERMIA.
Lysander, mitä tämä?
LYSANDER.
Pois, mustalainen!
DEMETRIUS.
Häpee! -- Uljahaksi
Hän teeskeleikse, seurata kuin aikois,
Mut tulematta jää. -- Sa pelkur' olet.
LYSANDER.
Pois, kissa, norkko! Hellitä, sa kehno!
Ma muuten pois sun puistan niinkuin käärmeen.
HERMIA.
Mut miks noin hurja? Mistä tämä muutos,
Mun armaani?
LYSANDER.
Sun armaas? Mustalainen!
Pois, inha rutto, häijy myrkkyjuoma!
HERMIA.
Kai puhut pilaa?
HELENA.
Aivan niin kuin sinä.
LYSANDER.
Demetrius, ma sanassani pysyn.
DEMETRIUS.
Siit' anna kiinne omakätinen;
Sun omaa heikko käsi, en sua usko.
LYSANDER.
Tapanko, lyönkö, haavoitanko hänet?
En, vaikka vihaan, hänt' en toki loukkaa.
HERMIA.
Mill' enemmän kuin vihallas mua loukkaat?
Miks vihaat? Mit' on tapahtunut, armas?
Min' olen Hermia, Lysander sinä,
Ja yhtä kaunis olen nyt kuin äsken.
Samana yönä valas teit ja rikoit,
Ja -- Jumal' armahtakoon! -- toden totta
Rikoitko sen?
LYSANDER.
Niin totu kuin ma elän;
Ja en sua enää koskaan mieli nähdä.
Kyselmät, toivot, epäilyt siis pois.
Se sulaa totuutt' on, en puhu pilaa:
Sua vihaan ma ja lemmin Helenaa.
HERMIA.
Mua voi! -- Sa ilvene!
Sa lemmen varas! Yöllä tullen multa
Varastit armahani.
HELENA.
Oivaa, oivaa!
Sull' eikö kainoutta, ujoutta.
Häpyä hiukkaakaan? Näin pakotatko
Sa kukkamato!
Säveiltä huuliltani tylyn vastuun?
Hyi, sinä teeskelijä! Sinä nukki!
HERMIA.
Kuin? Nukki? Haa! Nyt ymmärrän ma juonen:
Hän vartaloitamme on vertaillut,
Sen huomaan, ja nyt kerskaa pituudestaan.
Muodollaan, muhkealla muodollaan hän
Ja muka korkuudellaan hänet valtas. --
Niin korkeaanko suosiin pääsit siksi,
Ett' olen minä pieni, pikkarainen?
Kuin pieni olen, sinä korpikuusi?
Kuin pieni olen? sano! En niin pieni,
Ett'ei mun kynteni sun silmiis yllä.
HELENA.
Vaikk' ivaattekin mua, hyvät herrat,
Mua toki turvatkaa! En ole häijy,
En lainkaan ole riitaan taipuvainen;
Pelokas olen, niinkuin impi aina.
Voi, älkää hänen salliko mua lyödä!
Vaikk' on hän pienempikin, uskokaatte,
Ma hänt' en voita.
HERMIA.
Taaskin pienempi!
HELENA.
Oi, Hermia, noin tyly ällös olko!
Ma rakastanut olen sua aina,
En koskaan loukannut, en vilpistellyt.
Rakkaudestakin vaan Demetrioon
Ma hälle kerroin pakos metsään tänne.
Sua seuras hän, ja häntä minä hupsu.
Hän noitui minut hiitehen ja uhkas
Mua lyödä, potkaista ja tappaakin;
Ja nyt, jos rauhassa mun annat mennä,
Ateenaan hullutuksineni palaan
Enk' enää sua vaivaa. Suo mun mennä!
Sa näet, kuink' olen lapsekas ja heikko.
HERMIA.
No, mene tiehes! Kuka sua estää?
HELENA.
Hupero sydän, jonka jätän tänne.
HERMIA.
Lysanderilleko?
HELENA.
Demetriolle.
LYSANDER.
Helena, malta! Hermia ei sua loukkaa.
DEMETRIUS.
Ei, herra! eipä kiusallannekaan.
HELENA.
Kun suuttuu hän, niin sättii hän ja puree;
Jo koulussa hän oli torapussi;
Ja, vaikka pieni, on hän kiukkuinen.
HERMIA.
Taas pieni! Pieni! Pieni yhtenänsä! --
Noin sallitteko hänen mua nauraa?
Mut kyllä näytän sulle!
LYSANDER.
Pois, sa kyysä!
Sa lintukotolainen, soppityrsky,
Jyvänen, terho!
DEMETRIUS.
Liian harras olet
Hänt' auttamahan, joka apus hylkää.
Sa jätä hänet! Vaiti Helenasta!
Hänt' älä puolusta! Jos lemmen hellyytt'
Osotat hälle vaikka kuinka vähää,
Niin saat sen maksaa.
LYSANDER.
Nyt hän minut päästi.
Jos tohdit, seuraa! Koittakaamme, kenen
On oikeus häneen suurin, sun vai mun!
DEMETRIUS.
Seuraanko? En, ma rinnallasi astun.
(Lysander ja Demetrius menevät.)
HERMIA.
Te, neiti, olette tään riidan alku.
Ei, jääkää!
HELENA.
Täällä olo hirvittää;
Sun seuraas, häijy, kauemmaks en jää.
Jos lyömään nopsemmat on kätes sun,
Pidemmät mull' on sääret juoksuhun.
(Menee.)
HERMIA.
Mut tätä minä aivan kummastun.
(Juoksee Helenan jälkeen.)
OBERON.
Tää hutiloimist' on; erehdyt aina,
Pait milloin tepposes on tahalliset.
PUCK.
Erehdyin, hahmoin ruhtinas, sen myönnän.
Mut sanoittehan, että tuntisin
Ateenalaisen puvusta sen miehen,
Ja siinä suhteess' olen moitteeton:
Ateenan mieshän myös tuo toinen on.
Mut mielissäni olen sentään siitä;
Huviksihan on ollut tämä riita.
OBERON.
Nyt taistoon hankkii rakastajat nuo.
Siis joutuun, Puck, yön musta vaippa tuo,
Ja tähtitaivas usmaan peitä vainen
Niin pimeään kuin tuonenvirran laine!
Nuo hangoittelijat niin harhaan vie,
Ett' toiselt' aina hukkuu toisen tie.
Sa joskus Lysanderin ääntä matki
Ja Demetrius saata raivoon ratki,
Ja joskus Demetrion kielin äännä;
Näin heidät toisistansa harhaan käännä,
Siks kunnes heidän ripsillensä hiipii
Unetar kuolonkarva, lyijysiipi.
Nyt tuolla Lysanderin silmät kasta;
Se neste lääkettä on voimakasta,
Se kaikki hairaukset karkoittaa
Ja näköns' entisen taas silmä saa.
Kun sitten heräävät, on tämä ilvi
Kuin uni vaan ja öinen usmapilvi.
Ateenaan lempijät nyt palaavat
Ja liiton ainaisen he solmivat.
Tee työsi! Minä käyn Titanian luo,
Mun täytyy hältä saada poika tuo.
Pois hänest' ajan sitten hirmukuvat;
Näin kaikki entiselleen palauvat.
PUCK.
Mut, ruhtinas, se tehtävä on entäin;
Yön lohikäärmeet pilviss' ajaa lentäin;
Ja tuolla koittaren jo airut hohtaa;
Kaikk' eksynehet henget mailta kohta
Pakoovat kalmistoihin; kirotut,
Tienristeyksiin ja jokiin haudatut
Jo madonsyömiss' ovat vuoteissansa;
Häveten auringolta tekojansa,
Valoa karttavat he ehdollaan,
Yö mustasilmä ikiseuranaan.
OBERON.
Me toista henkilajia ollaankin.
Ma seuraa Koittaren oon lemmikin,
Ja metsämaita käymästä en taukoo,
Vaikk' itä leimuavat porttins' aukoo
Ja Ahdin suolavirrat vihannat
Koin säteet kultailevat ihanat.
Mut joudu, ennenkuin on mennyt yö!
Se ennen päivää tehtävä on työ.
(Menee.)