Ensimmäinen kohtaus.
Sama paikka. Titania nukkuu.
(Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)
PULMA.
Olemmeko nyt kaikki koossa?
PÄÄKKÖ.
Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka
harjoitella. Tämä vihanta tilkku tässä olkoon tiaatterinamme, ja tuo
orapihlaja- aitaus tuossa pukuhuoneenamme: ja pelatkaamme nyt niin
kenstisti, kuin jos olisi itse herttua näkemässä.
PULMA.
Pietari Pääkkö, --
PÄÄKKÖ.
Mitä sanot sinä, punapulmuseni?
PULMA.
Tässä Pyramuksen ja Thisben komeljassa on asioita, jotka eivät kuuna
päivänä tule lyömään leiville. Ensiksikin täytyy Pyramuksen paljastaa
miekkansa ja pistää itsensä kuoliaaksi, ja sitä eivät naiset voi
sietää. Mitä siitä sanotte?
KIRSO.
Totta maarin! tukala paikka.
HOTKA.
Eiköhän meidän täytyne jättää tuo tappaminen viimeiseksi?
PULMA.
Eikä helkkarissa! Minulla on päähänpisto, joka panee kaikki tolalleen.
Me kirjoitamme poroloogin, ja annamme poroloogin tehdä tiettäväksi,
ett'emme miekoillamme aio mitään pahaa, ja että Pyramus ei tule
todenteolla tapetuksi, ja paremmaksi vakuudeksi sanottakoon siinä, että
minä, Pyramus, en olekaan Pyramus, vaan Pulma, kankuri. Se karkoittaa
heistä pelon.
PÄÄKKÖ.
Oikein; semmoisen poroloogin me hankimme, ja tulee sen olla neli- ja
kolmijalkainen.
PULMA.
Pannaan kaksi lisää, niin että tulee kauttaaltaan neljä jalkaa.
KIRSO.
Mutta eiköhän rouvasväet pelkää myöskin jalopeuraa?
HOTKA.
Niin, toden totta, sitäpä minäkin pelkään.
PULMA.
Mestarit, tuota asiaa sietää tuumia. Jumala varjelkoon viemästä
jalopeuraa rouvasväen sekaan; sehän olisi kauheata. Ei ole sen
hirveämpää petolintua kuin tuollainen elävä jalopeura, ja meidän tulee
sitä seikkaa katsoa.
KIRSO.
Siis, toisen poroloogin tulee tehdä tiettäväksi, että se ei olekaan
jalopeura.
PULMA.
Niin, sopisihan sanoa sen nimi ja laittaa niin, että puoli miehen päätä
pistää näkyviin jalopeuran kaulanahan alta, ja miehen tulisi sieltä
supliikata näin tai tähän sorttiin: -- "Naiset" tai "naiset ihanaiset,
minä toivoisin" tai "minä pyytäisin" tai "minä kehoittaisin, ett' älkää
peljätkö älkääkä vavisko; henkeni teidän hengestänne! Jos luulette
minun tänne tulleen jalopeurana, niin olisi sääli minun henkeäni. En,
minä en ole semmoinen otus, minä olen ihminen niinkuin muutkin
ihmiset". Ja silloin hänen tosiaankin sopisi sanoa nimensä, sanoa
suoraan, että hän on Puutiainen, puuseppä.
PÄÄKKÖ.
Hyvä, se on hyvä. Mutta vielä tässä on pari visaista kohtaa. Miten
saada kuunvalo huoneeseen? Sillä tiedättehän, että Pyramus ja Thisbe
kohtaavat toisensa kuunvalossa.
PUUTIAINEN.
Paistaako kuu sinä yönä, jolloin me pelaamme?
PULMA.
Almanakka! Almanakka! Katsokaa almanakkaan! Hakekaa kuunvaloa!
Kuunvaloa!
PÄÄKKÖ.
Paistaa. Kuu paistaa sinä yönä.
PULMA.
No niin, sittenhän voimme vaan jättää auki ison kammarin
ikkunanpuoliskon, missä pelaamme, niin paistaa kuu sisään puoliskosta.
PÄÄKKÖ.
Niin, oikein; tai voisihan myöskin joku tulla sisään, lyhty ja
orjantappurapensas kädessä, ja sanoa että hän tahtoo edestuoda tai
persentierata kuunvalon personaa. Mutta onpa vielä toinenkin pulma:
meillä tulee olla muuri siinä isossa kammarissa, sillä komeljassa
sanotaan, että Pyramus ja Thisbe puhuvat toisilleen muurin raosta.
PUUTIAINEN.
Eihän sinne mitenkään voi muuria saada. -- Vai mitä sanotte te, Pulma?
PULMA.
Toisen tai toisen tulee olla muurina. Hänellähän vaan tulee olla hiukka
kalkkia tai hiukka savea tai hiukka muurinporoa päällänsä, antaakseen
tietää, että hän on muuri; ja sormensa hän saattaa pitää näin, ja
tuosta raosta voivat sitten Pyramus ja Thisbe kuiskutella.
PÄÄKKÖ.
Jos se vaan käy päinsä, niin on kaikki hyvin. Tulkaa nyt ja istukaa
tänne, jok'ainoa mamman poika, ja harjoitelkaa läksyjänne. Pyramus, te
alotatte; kun olette sanonut sanottavanne, niin menkää tuonne pensaan
taakse ja samoin jokainen replikkansa jälkeen.
(Puck ilmestyy näyttämön perälle.)
PUCK.
Haa! Mitkä piikkopaidat täällä räyhää
Kuningattaren kehdon vieress' aivan?
Kah! Näytelmää! Ma tahdon kuunnella,
Kenties, jos siksi tulee, näytelläkin.
PÄÄKKÖ.
Puhu, Pyramus! -- Thisbe, esiin!
PPRAMUS.
"Thisbe, kuin kukan haisu ihanainen."
PÄÄKKÖ.
Haju, haju!
PYRAMUS.
-- "haju ihanainen
Niin, kallis Thisbe, sun on henkeskin. --
Vait! Ääntä kuulen! Viivy hetki vainen,
Ma kohta tulen luokses takaisin."
(Menee.)
PUCK.
Kummempaa Pyramust' ei ole nähty.
(Poistuu.)
THISBE.
Onko nyt minun vuoroni?
PÄÄKKÖ.
Totta, hemmetissä, kuinkas muuten; ettekö ymmärrä, että hän meni vaan
katsomaan kolinaa, jota kuuli, ja tulee pian takaisin.
THISBE.
"Heloisa Pyramus, kuin lilja valkoinen,
Punainen niinkuin ruusu ylväs pensaassaan,
Verevä nuorimies, juveli kaunoinen,
Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan,
Pyramus, sinut kohtaan Miinan haudalla."
PÄÄKKÖ.
Niinon haudalla, mies. Mutta sitä ei teidän tule sanoa nyt; sen te
vastaatte Pyramukselle. Te rollotatte rollinne yhtäpuhkua, replikat ja
kaikki. -- Pyramus, sisään! Replikkanne on mennyt; se on: "jok' ei
uuvukaan."
(Puck ja Pulma palajavat; jälkimmäisellä on aasinpää.)
THISBE.
Uh! --
"Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan."
PYRAMUS.
"Jos, Thisbe, kaunis oisin, ijäti sun oisin."
PÄÄKKÖ.
Hirveätä! Kauheata! Täällä kummittelee.
Mestari-kullat! Pakoon, pakoon! Apua!
(Kaikki juoksevat pois.)
PUCK.
Nyt ristiin, rastiin teitä kuljetan,
Okaissa, pensaissa ja soissa tuoron;
Ja vuoron mull' on muoto valkean
Ja sian, koiran, hevon muoto vuoron.
Ja räiskyn, röhkin, haukun, hirnaisen
Kuin tuli, sika, koira, hevonen.
(Menee.)
PULMA.
Miksi juoksevat he tiehensä? Koirankurillaan kaiketi, pelottaakseen
minua.
(Kirso palajaa.)
KIRSO.
Voi, Pulma, kuinka olet muuttunut! Mitä ma nyt sinussa näen?
(Poistuu.)
PULMA.
Mitäkö näet? He, oman aasinpääsi, eikö totta?
(Pääkkö palajaa.)
PÄÄKKÖ.
Jumal' auttakoon sinua, Pulma! Jumal' auttakoon sinua! Sinä olet vallan
mulkattu.
(Poistuu.)
PULMA.
Kyllä minä heidän koirankurinsa huomaan. Tahtovat tehdä minusta aasin,
pelottaakseen minua, jos voisivat. Mutta minäpä en liikahda
paikaltanikaan, tehkööt mitä tahansa. Kävelen vaan edes takaisin tässä
ja lauleskelen, jotta kuulevat, ett'en pelkää.
(Laulaa,)
Ja rastas raudankarvainen
Ja keltanoukka sirkku,
Ja riemullinen leivonen
Ja peukaloinen virkku.
TITANIA (heräten).
Ruusuilta enkelinkö lauluun herään?
PULMA (laulaa).
Ja kerttunen ja leivo tuo,
Ja käki kukkuvainen,
Jok' avioille kuoppaa luo
Ja sitten nauraa vainen.
Sillä kukapa maarin tahtoisi järkensä tuhlata tuollaisen houkkamaisen
linnun tähden? Kukapa tahtoisi sanoa lintua valehtelijaksi, vaikka se
kuinkakin kukkuelisi?
TITANIA.
Oi, armas kuolevainen, laula vielä!
Mun korvan ihastuu sun äänes sointuun,
Ja silmäni sun kaunis muotos hurmaa;
Suloutes voima saa mun väkivoimin
Het' oiti vannomaan: sua rakastan.
PULMA.
Minusta nähden, hyvä matami, tuossa on hyvin vähän järkeä. Ja
kuitenkin, totta puhuakseni, järki ja rakkaus nykymaailman aikaan
pitävät hyvin vähän yhtä seuraa. Vahinko ja sääli, ett'eivät kunnon
naapurit koeta saada heitä ystäviksi. Niin, osaanhan sitä minäkin pilaa
laskea, jos siksi tulee.
TITANIA.
Sin' olet yhtä älykäs kuin kaunis.
PULMA.
No, enhän juuri sitä. Mutta jos minulla olisi sen verran älyä, että
osaisin täältä metsästä pois, niin olisi sitä sen verran kuin
tarvitsen.
TITANIA.
Pois tästä lehdost' älä koita päästä;
Sun jäädä täytyvi, siis vaivas säästä.
Min' olen henki suurivaltainen;
Mun maassani on kesä ikuinen.
Ja sua lemmin ma; siis tule mulle,
Ma keijut käskyläisiks annan sulle;
He meren helmet sulle noutavat,
Ja laulavat, kun kukill' uinahdat.
Ja sinust' irroitan ma tomut maan,
Niin että niinkuin henki leijut vaan. --
Sinapinsiemen, hernekukka, seitti, koi!
(Neljä keijua tulee.)
1 KEIJU.
Täss' olen.
2 KEIJU.
Minä myös.
3 KEIJU.
Ja minä.
4 KEIJU.
Käske!
TITANIA.
Tät' ylimystä, keijut, palvelkaa,
Edessään pyörikää ja liehukaa:
Vatuilla syötelkää ja aprikoilla
Ja viinimarjoilla ja viikunoilla.
Hunajapesät tuokaa mettisen
Ja tuohukseks sen sääri vahainen,
Ja kiiltomadost' ottakaatte tulta
Ja vuoteeseensa valaiskaatte kulta.
Perholta kirjosiipi tempaiskaa,
Kuun säteet nukkujasta viuhtokaa.
Nyt niiatkaa ja tehkää kunniaa.
1 KEIJU.
Terve, kuolevainen!
2 KEIJU.
Terve!
3 KEIJU.
Terve!
4 KEIJU.
Terve!
PULMA.
Arvoisat herrat, pyydän anteeksi nöyrimmästi. -- Saanko kysyä, mikä on
teidän nimenne, arvoisa herra?
SEITTI.
Seitti.
PULMA.
Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Seitti. Kun leikkaan
sormeeni, rohkenen minä käyttää teitä. -- Entä teidän nimenne, kunnon
herra?
HERNEKUKKA.
Hernekukka.
PULMA.
Pyydän nöyrimmästi, tervehtikää äitiänne, rouva Koteroa, ja isäänne,
herra Palkosta. Hyvä herra Hernekukka, haluan teihinkin likemmin
tutustua. -- Entä teidän nimenne, herra, saanko kysyä?
SINAPINSIEMEN.
Sinapinsiemen.
PULMA.
Rakas herra Sinapinsiemen, minä hyvin tunnen teidän kärsivällisyytenne.
Tuo katala Pihvi julmuri on kitaansa hotkaissut monta teidän
herrasperheenne jäsentä. Minä vakuutan, että teidän heimonne takia olen
monasti ennenkin kyyneliä vuodattanut. Haluan likemmin teihin tutustua,
hyvä herra Sinapinsiemen.
TITANIA.
Nyt viekää hänet lehväsalihin.
Kuun silmä, huomaan, rupee kastumaan;
Sen itkeiss' itkee pienin kukkakin,
Valittain tahrattua puhtauttaan.
Nyt kieli kantimeen! Pois, hiljaa vaan!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Toinen paikka samaa metsää.
(Oberon tulee.)
OBERON.
Jokohan on Titania herännyt?
Ja min lie silloin nähnyt esineen,
Jot' ihailee nyt ihan hulluuteen?
(Puck tulee.)
Kah, tuossa viestini! -- No, houkka henki,
Mit' yöllist' ilvettä nyt kuulla saa?
PUCK.
Oi, rouva epäluomaa rakastaa.
Lähellä pyhää piilomajaa, jossa
Hän lepäs uinahtaen kukastossa,
Kästyöläis-vintiöitä joukkion,
Joill' elääksensä tuskin leipää on,
Näin harjoittelemassa näytelmätä,
Theseon häissä esitettävätä.
Noist' ääliöistä tuhmin raakimus,
Jok' oli olevinaan Pyramus,
Pensastoon näyttämöltä hetkeks meni;
Ma tilaisuutta käyttäin hyväkseni,
Tuon kolhon päähän panin aasinpään.
Ja kun nyt Thisbe vartoo lemmyttään,
Hän tulee, uh! ja kaikki peljästyttää;
Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää,
Tai haarmaat naakat, pyssyn paukkeen vain
Kun kuulevat ne, ilmaan joukoittain
Pyrähtelevät kiitäen kuin hurjat,
Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat,
Ja kamppihini nurin keikahtavat
Ja "murhaa!", "Athen' auta!" huudahtavat.
Niin äly heist' on mennyt, että saattaa
Älytön kappalekin heitä raataa;
Näet, okaat riistää jotkut paljaiks ihan
Ja miltä hatun vievät, miltä hihan.
Näin heidät metsään ajoin peljätyksin,
Ja tänne armas Pyramus jäi yksin.
Titania heräs nyt (niin osaantui)
Ja heti tuohon aasiin rakastui.
OBERON.
Paremmin kävi kuin ma aavistin.
Mut tuon Ateenan miehen silmihin
Valoitko lemmen heraa puheen mukaan?
PUCK.
Unessa voitelin ne mieltä sukaan.
Ja tyttö makaa hänen lähitteessään,
Tuon siis hän ensin näkee herätessään.
(Demetrius ja Hermia tulevat.)
OBERON.
Vait! Tuossa sama mies on.
PUCK.
Sama nainen,
Mut mies ei sama.
DEMETRIUS.
Lempijääsi vainen
Miks soimaat noin? Oi, tylyt sanas nuo
Tylylle vihamiehellesi suo.
HERMIA.
Nyt soimaan vaan, mut pahemp' olla voisin:
Kiroomaan sua oikeutettu oisin.
Lysanderin jos tapoit unessaan,
Nyt veress' ui ja ryve kokonaan
Ja tapa minutkin! Niin kiihkeään
Ei aurinkokaan lemmi päivyttään,
Kuin mua hän. Ja armahanko luota
Noin pois hän hiipis? Ei, en usko tuota.
Maanpallon ennen voisit lävistää
Ja aukiosta suoraan lähettää
Kuun paistamaan sen vastapuoliskolle,
Kiusaksi sydänpäivän auringolle.
Sä hänet murhasit, sen katsees tiesi:
Noin synkästi vaan katsoo murhamiesi.
DEMETRIUS.
Niin katsoo murhattu; niin minä myös;
Lävisti sydämmeni julma työs.
Ja sentään silmäs loistaa, murhanainen,
Kuin tähti taivahalla tuikkivainen.
HERMIA.
Miss' on hän? Mitä koskee minuun nuo!
Oi, mulle takaisin Lysander tuo!
DEMETRIUS.
En; raatons' ennen soisin koirilleni.
HERMIA.
Pois, sinä koira! Kärsivällisyyteni
Lopussa on. Jos hänet murhasit,
Niin ijäks miehenmainees menetit.
Oi, sano totuus, totuus sano mulle!
Hän valvehilla kauhuks oli sulle,
Siks unen murhasit. Oi, kaunis työs!
Tuon olis mato tehnyt, käärme myös.
Sen käärme tekikin; niin lipoinen,
Kuin sinun, kyy, ei kieli kärmehen.
DEMETRIUS.
Sa raivoasi tuhlaat aivan turhaan:
En ole syypää Lysanderin murhaan.
Hän tietääksen' ei kuollut olekaan.
HERMIA.
Oi, voiko hyvin hän? Oi, sano vaan!
DEMETRIUS.
Jos sanon sen, niin mikä palkaks jää?
HERMIA.
Se etuus, ett'et enää mua nää.
Hän elossa tai kuollut olkohon,
Sun seuraas kammon, sinä kunnoton.
(Menee.)
DEMETRIUS.
On turha seurata noin raivoisaa;
Siis paras tässä hetki huoahtaa.
Oi, suru kuormaansa ei kantaa jaksa,
Jos uni sille velkaansa ei maksa.
Ma saan tok' ehkä osan velkomusta,
Jos tyynesti vaan varron tarjousta.
(Laskeutuu maahan levolle.)
OBERON.
Mit1 olet tehnyt? Mitä aattelit,
Kun todellisen lemmen turmelit?
Sa uskollisen silmään mehun kaadoit
Ja tosilemmen uskottomaks saatoit.
PUCK.
Ohjatkoon onni! Yks jos pitää valan,
On tuhat valapattoista sen alaan.
OBERON.
Nyt tuulta nopeammin metsään vain!
Helenaa etsi; lemmen potilaana
Hän siellä käy ja posket kalvakkaana,
Huokauksiin nuorta vertaan kuluttain.
Tuo impi tänne houkuttele sinä,
Tään silmät lumoan sill'aikaa minä.
PUCK.
Ma riennän, kiidän, lennän, katsokaa,
Nopeemmin manalaisen vasamaa.
(Menee.)