Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella lähdimme Tasin kirkolta
eteenpäin. Iltapuolella saavuimme erään shamaanin luo, joka vieraiden
kunniaksi ja huviksi ryhtyi noitumaan. Rumpu pingotettiin lämmittämällä
tulen edessä, ja neljä tuntia kesti kamala näytös. Noita kävi
tapaamassa kuoleman henkeä, lattar-luuzi'a, ja pistämällä veitsen
toisensa jälkeen paljastettuun rintaansa hän kuvaannollisesti uhmaili
kuolemaa. Kodan hämärässä teki hänen esityksensä minuun järkyttävän
vaikutuksen. Se ei ollut heikkohermoisia varten. Shamaani oli mitä
suurimman kiihtymyksen tilassa. Hänen mimiikkansa oli kauhea ja hänen
laulunsa paremmin ulvontaa kuin muuta. Toisella kädellään hän kiivaasti
ja hurjasti pärisytti rumpuansa ja toisella otti vastaan veitset,
joilla viilteli rintaansa. Lopuksi hän aivan uuvuksissa kaatui
paikalleen, jolloin hänen apulaisensa hehkuvilla hiilillä ja kylmällä
vedellä puhdistivat häntä ja vapauttivat hänet hengistä, jotka yhä
edelleen ahdistivat hänen ruumistansa.
Saman kuun 29 p:nä jatkoimme matkaamme shamaanin kodalta ja ajoimme
suoraan etelää kohti Tasin länsipuolella olevia tundroja pitkin.
Karavaani oli sangen suuri, meillä oli kahdeksan narttaa ja joukko
poroja. Kuljettuamme koko päivän kadottivat samojedit tien ja me
eksyimme kokonaan, ilta kun oli pimeä ja taivas mennyt pilveen. Yö
saapui ja meidän oli pakko etsiä itsellemme leiripaikka. Löysimme
vihdoin matalan, muutamia mäntyjä ja koivuja kasvavan kunnaan.
Pysähdyimme, päästimme porot irti ja sytytimme tulen. Pakkanen ja tuuli
yltyivät, ja niitä vastaan meillä oli suojana vain vähäpätöinen nuotio
ja jääkylmän tuulen puolella matala, oksista ja lumesta tehty valli.
Syötyämme kuivattua kalaa levitimme poronvuotia lumelle ja asetuimme
niille nukkumaan aivan vieretysten pysyäksemme lämpiminä. Pakkasta oli
60° ja se esti minua saamasta unta pitkään aikaan. Aamulla herättyäni
aioin nousta. Jalat tuntuivat omituisilta ja minä kaaduin kumoon. Olin
palelluttanut ne. Hieromiset ja hyppimiset eivät tepsineet ja tulta en
uskaltanut lähestyä. Jalkani pysyivät valkoisina ja tunnottomina polvia
myöten, enkä minä saattanut laisinkaan kävellä. Samojedit ottivat
poromme kiinni ja me lähdimme eteenpäin siinä toivossa, että
mahdollisesti löytäisimme kodan, jossa voisimme itseämme lämmitellä.
Ilma oli hiukan leudonnut, pakkasta oli enää vain 50°, mutta sittenkään
en voinut olla mietiskelemättä silloista tilaani. Jollemme löytäisi
mitään ihmisasuntoa tai telttaa, niin jalkani olisivat mennyttä ja
matkan jatkaminen kävisi mahdottomaksi. Onneksi huomasimme pian
suksenladun ja hetkistä myöhemmin saavuimme erään samojedin luo, jonka
kodassa hetimiten ryhdyttiin vakavasti jalkojani hoitamaan. Muistan
erikoisesti vanhan eukon, joka väsymättömän innokkaasti hieroi niitä
lumella. Myöhemminkin tämä muija piti niistä huolta ja hän valmisti
erinomaisella tavalla saappaisiini tarvittavat heinät. Hän antoi
minulle sittemmin luvan sanoa häntä äidiksi. Muutaman tunnin ahkeran
työn jälkeen alkoi veri säärissäni kiertää ja minä saatoin silloin
pitää niitä pelastettuina. Mutta ne tulivat niin aroiksi ja paisuivat
siinä määrin, että minun oli pakko jäädä vuorokaudeksi majaan.
Paranemista edisti erinomaisesti kalanrasva, jolla niitä tuontuostakin
voideltiin.
31 p:nä jätimme Oora nimisen samojedin jurtan. Pakkasta oli 51°, mutta
ilma oli tyyni ja miellyttävä. Maisema oli vaihtelevampaa kuin ennen,
tundra ei ollut yhtä tasaista, ja siellä täällä näkyi tien varrella
pieniä järviä. Me kuljimme hyvin hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli
kinostunut runsaasti joka paikkaan. Meillä oli paljon vaivaa
poroistamme, jotka toisinaan kirmasivat eteenpäin kuin hullut, mutta
toisinaan eivät tahtoneet paikaltaan hievahtaa. Illalla tulimme erään
miehen luo, joka kestitsi meitä jäätyneellä hauella ja kapakalalla.
Helmikuun 1 p:nä kiiruhdimme mahdollisimman pian pois kodasta, jossa
oli paljon sairaita ja jossa 12-vuotiaatkin tekivät luonnolliset
tarpeensa lattialle ja ilma oli pirullisen löyhkän saastuttama. Ei
ollut erikoisen hupaisaa syödä sellaisessa ympäristössä. Päivällä
saavuimme kodalle, jossa vallitsi nälkä. Lapset pureskelivat
nahkapalasia ja täysikasvuiset istuivat ääneti mitään tekemättä ottaen
vastaan kohtalonsa aito aasialaisten fatalistien tapaan. Me jätimme
heille mitä meillä oli, siinä toivossa että vielä samana päivänä
tapaisimme parempiosaisia ihmisiä. Yhtäkaikki en voinut olla heitä
haukkumatta, hyvin tietäen että he, niinkuin muutkin, kesällä olisivat
saattaneet pyydystää itselleen riittävästi kalaa. Mutta he olivat
silloin vain syöneet itsensä kylläisiksi ollenkaan ajattelematta
tulevaa talvea. He luottavat siihen, että jokainen vuodenaika tuo
mukanaan tavanmukaisen määrän saalista, ja milloin niin ei käy, ovat he
nälkään kuolemaisillaan. Tasin asukkaat ovat onneksi hyvin avuliaita ja
jokainen antaa mitä hänellä on. Siinä suhteessa heidän on parempi olla
kuin on laita meikäläisissä sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa, häpeä
sanoa, ihmisiä usein kuolee nälkään. Illalla saavuimme kristityn, Petra
nimisen samojedin luo. Hän kuului olevan rikas, mutta oli silti niin
saita, että me vasta pitkillä puheilla saimme häneltä mitä nälkämme
tyydykkeeksi tarvitsimme, niin että saatoimme kylläisinä ajaa jurtalle,
jossa silloisen kielimestarini isä asui.
Täältä olisi ollut varsin helppo matkustaa maantieteilijöille
tuntemattoman, suuren (noin 60 km:n pituisen) tundrajärven, Luuzel-tuun
luo, jonne olisi ollut vain kahden päivän matka. Sieltä olisin päässyt
tunkeutumaan samojedeille tuttuja teitä pitkin Surgutiin ja Obille.
Mutta koska halusin tutustua paremmin Tasin alkuasukkaihin ja toivoin
voivani päästä yliselle Obille, en tällä kertaa halunnut sitä tietä
käyttää. Sitäpaitsi olivat jo kaikki ostjakki-samojedit ja rikas
jurakki Pakkalla sieltä poistuneet.
Helmikuun 2 p:nä jatkoimme taasen matkaamme. Oli yhä edelleen pakkasta
enemmän kuin 50 astetta, ja poromme olivat kovasti kärsineet lumen
paljoudesta ja ankarasta kylmyydestä. Sinä päivänä emme pitkälle
ehtineet, mutta leiriytyessämme tapasimme verrattain suuren metsikön,
jossa oli runsaasti jäkälää ja polttopuita. Sytyttämämme suuren nuotion
ääressä emme kuitenkaan lämmenneet, ja tuntuva pakkanen pakotti meidät
pitkin yötä pitämään huolta käsistämme ja jaloistamme, jotka
tuontuostakin uhkasivat paleltua. Nukkumista ei ehtinyt ajatellakaan.
Syötyämme aamulla kaikessa kiireessä muutamia raakoja lihapalasia
ryhdyimme kokoilemaan eri tahoille hajaantuneita porojamme. Me olimme
väsyneet ja kohmetuksissa, ja siitä syystä tuo homma veikin monta
tuntia. Pakkasen polttamilla käsillä oli näet vaikea heittää suopunkia
ja se lensi useasti väärään. Koko sen päivän vaelsimme suurta tundraa,
joka ulottuu länteenpäin niin kauas kuin silmä kantaa. Illalla
jouduimme suomaille, missä sytytimme tulen ja lepäsimme hetken. Naiset
jäivät sinne tavaroiden kera yötä viettämään, mutta me miehet jatkoimme
matkaa ehtiäksemme perille vielä samana yönä. Pakkanen kävi yhä
kovemmaksi ja sietämättömämmäksi, tuuli kiihtyi kiihtymistään,
kasvomme, kätemme ja jalkamme paleltuivat tunnottomiksi. Vihdoin
löysimme tien, jonka meitä vastassa olleet ihmiset olivat tehneet. Se
oli tosin vain ojan tapainen ja pyry oli sen melkein peittänyt, mutta
se helpotti kuitenkin porojen työtä, ja niin me hitaasti mutta varmasti
kuljimme eteenpäin. Kylmyys vaivasi meitä yhä enemmän, toisinaan
katkesi joku hihna, toisinaan ohjas, ja lopuksi rupesivat poromme
kaatuilemaan, jolloin meidän oli vaikea pakottaa niitä jälleen
nousemaan. Vihdoin viimein saavuimme kodalle, ja puolitunnottomana minä
hoipersin sisään. Jos matkaa olisi kestänyt muutamia tunteja lisää,
olisin auttamattomasti palelluttanut käteni ja jalkani. Päiväkirjassani
on tältä päivältä pitkä valitusvirsi vaikeuksien johdosta, ja mietinpä
moneen kertaan, miten matka päättynee, jos sää pysyy yhtä kylmänä kuin
jo yli kuukauden ajan. Ikävimmältä tuntui epätietoisuus siitä,
minkälaiseksi tie Obille oli muodostuva. Vastaavat paikat kartoissa
ovat valkoiset, eikä ainoakaan samojedi voinut sen tarkempia tietoja
antaa.
5 p:nä sain vanhukselta hyvässä lihassa olevia poroja, joilla me
karautimme eteenpäin minulle sitä ennen tuntemattomalla vauhdilla.
Porot tuntuivat melkein lentävän, ja paljon ajetulla tiellä nartatkin
luistivat tasaisesti ja hauskasti. Parin tunnin kuluttua saavuimme
erään tunguusin luo, missä meille tarjottiin herkkua, jota ei kukaan
meistä ollut pitkiin aikoihin nähnyt. Tunguusi, joka ohimennen
mainittuna oli hirvittävällä tavalla tatuoitu, oli äsken Jeloguin
kautta palannut Jeniseiltä tuoden mukanaan jauhosäkin. Hän tarjoili
meille leipää, joka maistui erinomaisen hyvältä, vaikka olikin
valmistettu täkäläisen reseptin mukaan. Se oli näet leivottu siten,
että jauhot oli pantu astiaan, kalalientä kaadettu joukkoon ja seos
sotkettu taikinaksi. Taikina ei tietenkään ollut päässyt nousemaan,
hiivaa kun ei koskaan käytetä, vaan se oli sinänsä pistetty hehkuvien
hiilten alle, jossa sitä noin puolisen tuntia oli kypsennetty. Leivän
jäähdyttyä pestiin hiekka ja tuhka siitä pois, ja kun siihen vihdoin
pääsi käsiksi, maistui se kalaliemeen kastetulta taikinalta.
Keskusteltuamme hetkisen ilmasta ja muusta sekä kerrottuamme pari
metsästysjuttua, ikäänkuin ahneutemme peittämiseksi, nousimme jatkamaan
matkaamme.
Pari päivää kiidimme aivan uskomattomalla nopeudella uusilla
poroillamme yli tundrojen. Hyvillä ajoporoilla tuntui voivan ajaa
kuinka kauas ja minne tahansa laajalla lumikentällä, eikä mikään enää
näyttänyt mahdottomalta, kun sää oli muuttunut hieman leudommaksi ja
kun oli ystävällisten ihmisten luona saanut syödä itsensä oikein
kylläiseksi. Pari ihanaa päivää matkattuamme jäisten ja lumisten
erämaiden halki saavuimme sitten Pokkelkyy nimiselle paikalle.
Jotta lukija heti käsittäisi mikä merkitys tällä paikalla oli, johon
niin monen erilaisen seikkailun jälkeen olimme päässeet, kiiruhdan
kertomaan, että Pokkelkyytä hyvällä syyllä käy sanominen koko Tasin
alueen pääkaupungiksi. Se on kaikkien joella asuvien samojedien
kokouspaikkana, ja talvisin suurin osa heistä saapuu sinne poroineen
maksamaan veronsa ruhtinaalle. Tämä tärkeä paikka ei kuitenkaan
muistuta mitään siihen verrattavaa kaupunkia tai kylää, sillä se on
näöltään ylen vaatimaton eikä erikoisemmin pistä silmään. Ainoa minkä
siellä huomaa ja mikä sen erottaa muusta erämaasta, on heimon
kokoushuone, s.o. puoleksi maanalainen hökkeli, jossa on hirsistä
tehdyt seinät, jäälevystä valmistettu akkuna la savesta ja risuista
kyhätty savutorvi, jonka alapuolella on kivinen tulisija. Mutta
kaikesta huolimatta on tämä verrattain vaatimaton asunto paras ja ainoa
laatuaan Tasilla ja siihen mahtuu vähintään 30 henkeä.
Uusi ruhtinas oli minua vastassa tässä samojedilaisessa palatsissa, ja
kun huhu ensimäisen "valkoihoisen" tulosta jo oli levinnyt lähimpään
ympäristöön, oli koko joukko muitakin tullut saapuville. Ruhtinas oli
tullut sinne tiedustelemaan suunnitelmiani ja aikeitani ja muut olivat
siellä pelkästä uteliaisuudesta tai parannuksen haussa. Minua ympäröi
pian kokoelma mitä erilaisimpia ihmisiä. Siellä oli melkein kaikkien
lisäjokien ostjakki-samojedeja, tunguuseja itäisiltä tundroilta ja
Vah-joen latvojen ostjakkeja. Tupa oli aina täynnä ihmisiä ja muun osan
lattiata pitivät hallussaan enemmän tai vähemmän äkäiset koirat, jotka
vanhan tavan mukaan aina murisivat jonkun lähestyessä isäntää, mikä
ahtauden takia melkein koko ajan oli välttämätöntä. Monet perheet
asettuivat sinne asumaan ja siitä johtui alinomainen melu ja hälinä.
Lapset ja koirat säestivät toisiansa yöt päivät, eivätkä aikuisetkaan
olleet tottuneet puhumaan erikoisen hiljaa. Joka yö siellä nukkui
kolmattakymmentä henkeä vierekkäin ja melkein päällekkäin, ja heidän
yhdistyneet hajunsa eivät oikein jaksaneet nousta savutorvesta ulos.
Syöpäläiset ryömivät ruumiista toiseen ja lisääntyivät päivä päivältä.
Ruuanhaju ja tupakansavu tekivät ilman sakeaksi, ja vaikka aurinko
silloin jo paistoi parisen minuuttia keskellä päivää, oli tupa pimeä,
sinne kun ei mikään valonsäde päässyt tunkeutumaan tukevan jääakkunan
kautta. Tulesta ja ihmisistä huolimatta oli hökkelissä kylmä, ja öisin
siellä oli sama lämpötila kuin ulkona; sisällä oli vain siitä pahempi,
että jäätynyt lattia usein suli vedeksi, jota lumi ei ulkoilmassa toki
koskaan tehnyt. Tässä ympäristössä minä viikon ajan harjoitin
kirjallisia töitä.
Aivan luonnollista oli, ettei minulta kuitenkaan riittänyt paljonkaan
aikaa omia opintojani varten. Yhtämittaa oli runsaasti muuta hommaa.
Enin osa päivästä kului sairaiden hoitoon. Vatsatauti, josta ennen olen
maininnut, riehui paraikaa paikkakunnalla. Kaikki majassa asuvat
ihmiset potivat sitä, mikä olikin vallan luonnollista, kun he kaikki
käyttivät samoja astioita ja söivät yhdessä. Minäkin olin toisinaan
pahoin sairaana. Enimmät kyllä käyttivät minun lääkkeitäni, mutta
vanhat ihmiset sekoittivat ruutia veteen ja joivat sekasotkua
mielihyvällä ja siinä uskossa, että se keino muka tehosi. Minäkin
maistoin tuota lääkettä, mutta se vaikutti yhtä vähän kuin se
ruokalusikallinen hienonnettua lasia, jonka eräät venäläiset kerran
samaa tarkoitusta varten kaikessa viattomuudessaan antoivat minun
niellä. Lapamato oli tavallisimpia vieraita heidän vatsoissaan ja minä
osoitin taitavuuttani karkoittamalla nuo hirviöt. Heidän
tyytyväisyyttään ja ihmettelyään osoitti minulle annettu nimitys
"lapamadonhengen herra". Ensimäistä sentapaista parannusta seurattiin
mitä suurimmalla jännityksellä, ja kun paha henki minun edeltäkäsin
määräämänäni aikana teki lähtöään potilas-parasta, syntyi heidän
keskuudessaan kuvaamaton riemu. Pahin tapaus oli eräs raskas nainen,
joka päiväkausia oli istunut ja odottanut vapautustaan. Potilaan luo
oli aikaisemmin kutsuttu kaksi shamaania, ja useita poroja oli uhrattu,
mutta itsepintainen henki ei antanut perään. Tämänkin tapauksen minä
selvitin verrattain hyvin, ja senjälkeen saavutin päivä päivältä yhä
suurempaa luottamusta.
Kun minä täten asetuin heidän käytettäväkseen ja iltaisin vuorottelin
heidän omien shamaaniensa kanssa heidän menneisyyttään ja jumaliansa
koskevien satujen kertomisessa, syntyi heissä itsestään se ajatus, että
minä tosiaankin kuuluin heidän heimoonsa. Senpä takia saatoinkin
herättämättä epäluuloa ja ilman pitkiä selityksiä kysellä heiltä heidän
uskontoaan ja kieltään y.m. koskevia asioita, joita halusin tietää. Ei
kukaan heistä osannut venättä, ja sen vuoksi olisi matkan teko ollut
kerrassaan mahdoton ilman samojedin kielen taitoa. Olin senvuoksi
hyvilläni siitä, että Tym-joen murre niin suuresti muistutti heidän
puhumaansa kieltä, ja vaikka minun alussa oli hieman vaikea sovittaa
puhettani tämän uuden murteen mukaan, totuin kuitenkin pian
eroavaisuuksiin ja Pokkelkyyssä puhuin jo vapaasti ja sujuvasti heidän
kieltänsä.
Tähänastinen matkani näissä erämaissa oli ollut sangen vaivalloinen. Ei
ollut tämäkään paikka erikoisen hauska ja jatko muodostui vieläkin
kurjemmaksi. Mutta niin vaikeaa kuin se olikin, en koskaan katunut
päätöstäni ryhtyä elämään heidän omaa elämäänsä heidän omalla
tavallaan. Olin puettu kuin he, söin niinkuin he, jaoin omista
ruokavaroistani muille kuten he. Minulla oli omat ajoporoni, joista
pidin huolta, minä ammuin lintuja ja muuta riistaa, matkustin ja elin
täydellisesti heidän tavallaan, puhuin heidän kieltänsä ja he pitivät
minua vertaisenaan. Tällä vaivalloisella elämällä voitin sen, että opin
perinpohjin ymmärtämään ja tuntemaan heidät sekä heidän olonsa,
käsitystapansa, uskontonsa ja kielensä. Työskentelemällä kielimestarin
kanssa voi kyllä päästä sangen pitkälle, mutta minun käsitykseni on,
ettei sillä keinoin koskaan opi puhumaan kieltä, että se ei sillä
tavoin koskaan muodostu eläväksi tiedoksi sekä että siten on mahdoton
saavuttaa sitä tutkimusesineensä ymmärtämistä, mikä kuitenkin on aivan
välttämätön. Ei siten myöskään koskaan opi käsittämään elävän elämän
kaikkia hienoimpia vivahduksia eikä uhraamaan kaikkea innostustaan ja
rakkauttaan tutkittavillensa, jollei heitä tutki kuin vertaisiaan. Jos
on etsittävä heissä piilevää ihmistä niin hyvässä kuin pahassa, on
välttämättömästi pakko antautua elämään heidän omaa elämäänsä. Ja mikä
voisikaan oikeastaan olla mielenkiintoisempaa ja viehättävämpää kuin
syventyminen tuohon niin vaihtelevaan ja äärettömän monivivahteiseen
tutkimusalaan. Sillä tarjoaahan jokainen ihminen aina jotakin uutta, ja
länsimaalaiselle on suurenmoisen mieltäkiinnittävää saada syventyä
alkuperäisen luonnonihmisen sielunelämään. Mutta siihenkin vaaditaan
ainakin yhtä paljon rakkautta kuin mihin muuhun tehtävään tahansa.
Näkyvät tulokset eivät kenties muodostu vallan suurenmoisiksi ja
erikoisiksi, mutta saavutetut tiedot ovat elävät ja todellisuutta
vastaavat. Tähän suuntaan käyvien käsitysten vallassa olen koko
Siperiassa oleskeluni aikana työskennellyt, ja vaikken suinkaan luule
saaneeni enemmän aikaan kuin muut, olen kuitenkin tuntenut tyydytystä
sen johdosta, että aina olen voinut mitä lämpimimmällä harrastuksella
työskennellä tehtäväni toteuttamiseksi.
En laisinkaan jouduttanut lähtöäni Pokkelkyyn luota. Nautin saadessani
istua neli- tai viisiseinäisessä majassa, jossa minulla oli kattokin
pääni päällä. Pakkanen oli vielä tuntuva, ja minä odotin leudompaa
säätä. Huolimatta haukkuvista koirista, torailevista akoista,
kirkuvista lapsista ja kuorsaavista laiskureista onnistui minun
kuitenkin silloin tällöin kuulla joku uusi ja harvinainen sana tai joku
mieltäkiinnittävä satu. Vasta nälän saapuessa monipäisen seurakunnan
vieraaksi, ja kun minunkin varastoni olivat aivan loppumaisillaan,
ryhdyin järjestämään lähtöäni isolle tundralle.
Suoraan Narymiin en voinut päästä, tie oli ummessa, syystä ettei kukaan
ollut sitä matkaa tehnyt. Jeniseille en halunnut palata, ja niinpä
minulla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Vahin suunnalle. Tosin ei
kukaan samojedeista ollut siellä vuosikausiin käynyt, mutta siitä
huolimatta saattoi koettaa onneansa. Ei kenelläkään ollut aavistusta
siitä, miten kauan matka tulisi kestämään. Toiset luulivat 10 päivän
riittävän, mutta useimmat arvioivat sen kestävän kauemmin; kaikki
kuitenkin olivat varmat siitä, että minä ennen kevättä ehtisin perille.
Yksin en saattanut matkalle lähteä ja senvuoksi oli minun tarvis saada
saattajia. Mutta oli vaikea hankkia kyytiä sellaista tavatonta hollia
varten ja toinen toisensa jälkeen kieltäytyi kunniasta. Pitkien ja
aasialaiseen tapaan hitaiden neuvottelujen jälkeen pääsimme vihdoin
sellaiseen tulokseen, että Miiki niminen samojedi ja samojedilaistunut
tunguusi nimeltä Gusaul lähtivät minua saattamaan Vahille. Vaikka
minulla oli oikeus vaatia vapaa kyyti ja tarvittava määrä poroja,
lupasin heille tietenkin kohtuullisen korvauksen.
Helmikuun 14 p:nä jätin Pokkelkyyn sekä lähdin Gusaulin asunnolle,
jossa sain tutustua muuhun matkaseurueeseen. Tunguusi kuului Jeloguin
heimoon ja toimi siellä veronkantajana. Hän oli puhelias ja hauska,
solakka mutta ruma ja muuten oman heimonsa tyypillinen edustaja. Hänen
vaimonsa oli samojeditar ja heillä oli kolme pientä poikaa, jotka
otettiin mukaan. Samojedi ei puhunut paljoa, oli hiljainen ja juro,
mutta hänen vaimonsa Matti, joka oli Vah-joen ostjakkeja, oli iloinen
ja reipas ja hänellä oli rintalapsi matkassa. Tässä seurassa tulin
viettäneeksi muutamia viikkoja.
Karavaaniimme, joka seuraavana aamuna lähti liikkeelle, kuului 11
rekeä: kolme kaloja ja muita ruokatarpeita varten, yksi täynnä minun
tavaroitani ja kokoelmiani, viisi seuralaisiani ja heidän perheitänsä
varten, yksi kotaa ja yksi minua varten. Yhteensä 22 ajoporoa, joukko
vasikoita, jotka matkan varrella syötiin, sekä yksi koira.
Jo ensimäisenä päivänä jätimme Tasin ja suuntasimme kulkumme suurten
tundrojen halki suoraan etelää kohti. Ennen pitkää tapasimme yksinäisen
mies-paran, joka oli nähnyt meidät kaukaa ja kiiruhtanut luoksemme
pyytämään ruokaa. Tavaton pakkanen oli niiltä seuduin ajanut pois
kaikki linnut, jänikset ja ketut, eikä mies ollut pariin päivään
löytänyt mitään, jolla olisi voinut nälkäänsä tyydyttää. Hänen
käyntinsä luonamme aiheutti tuntuvan loven varastoihimme, mikä näytti
huonolta tulevaisuuden enteeltä. Seuraavana päivänä minä sairastuin
tuskalliseen vatsatautiin, jota kesti muutamia päiviä ja joka heikonsi
minua melkolailla. Onneksi ei näinä päivinä ollut pakkasta kuin 35°
ja lumen runsaudesta huolimatta kuljimme nopeasti eteenpäin.
Pystytettyämme kaksi kertaa kotamme saavuimme näiden seutujen
viimeiselle ihmisasunnolle. Tulimme uuden ruhtinaan veljen, Jäägo
nimisen pienikasvuisen miehen luo.
Jäägo, joka oli sangen varakas mies, tunsi tai arveli tuntevansa Vahin
tien paremmin kuin kukaan muu. Hän oli matkustanut sinne nuorena
ollessaan ja muisti tundraa sangen hyvin. Pitkän neuvottelun jälkeen
päätimme kehoittaa häntä tulemaan mukaan. Hänellä oli hyvät porot ja
paljon ruokaa, ja asialle olisi siis vain hyödyksi, jos hän suostuisi
ehdotukseemme. 40 ruplasta hän sanoikin olevansa taipuvainen lähtemään
mukaamme, ja kun olimme juoneet teetä ja polttaneet pari piipullista
hänen kodassaan, ryhtyi hän matkaansa valmistelemaan.
Lähtiessämme seuraavana päivänä eteenpäin oli karavaanimme paisunut
suurenlaiseksi. Meillä oli 16 narttaa ja 32 valjaissa olevaa poroa,
kaksi kotaa, muonat ja muut tamineet, ja seuraamme kuului seitsemän
pientä lasta, kolme naista ja neljä miestä sekä muutamia koiria. Pitkä
kulkueemme näytti oikein suurenmoiselta tundralla raivatessamme
itsellemme tietä tuntemattomilla poluilla syvän lumen läpi. Kaunista
oli katsella rekien pitkää jonoa, kun se kiemurteli eteenpäin
valkoisten kukkulain ja auringossa loistavien kinosten läpi
neitseellisessä erämaassa, jossa ei huomaa mitään ihmisten jälkiä ja
jossa ainoastaan naalien kapeat polut muistuttavat siitä, ettei aivan
kaikki ympärillämme ole kuollutta.
Jokapäiväinen elämämme järjestyy suunnilleen seuraavasti: Aamuisin
tavallisesti vasta silloin kun aurinko on jo ehtinyt kohota korkealle,
sillä samojedit mielellään nukkuvat pitkään -- naiset nousevat ja
sytyttävät tulen kodassa. Kun he ovat saaneet kattilan tulelle ja
ryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, niin muutkin alkavat liikkua.
Miehet ensi työkseen panevat tupakan, jotta oikein pääsisivät hereille.
Syöpäläiset muistuvat mieleen ja sekä mahdollisia että mahdottomia
paikkoja ruvetaan raappimaan. Sitten ryhdytään peseytymään. Vettä on
vähän ja sentakia on pakko käyttää sitä seuraavalla tavalla. Otetaan
suuhun niin paljon vettä kuin siihen mahtuu ja sillä huuhdellaan
hampaat ja kurkku. Sitten se ruiskutetaan käsille, josta se saa jatkaa
matkaansa kasvoille. Suullisella vettä pestään siis peräkkäin hampaat,
kädet ja kasvot ja aina samassa järjestyksessä. On hupaista nähdä
äitien sieppaavan pienokaisensa vasempaan kainaloonsa ja sitten
taitavasti ruiskuttavan suustaan vettä kirkuvien tenavain kasvoille.
Samojedilaisessa kodassa on kuitenkin melkein turha peseytyä, sillä
viiden minuutin kuluttua on melkein yhtä mustana ja nokisena kuin
ennenkin. On kumminkin kunnioitettavaa, että he sittenkin panevat niin
suurta arvoa tähän ennen jokaista ateriaa uusiintuvaan toimitukseen.
Euroopassa ei aina saata kerskailla yhtä suuresta puhtaudesta.
Pyyhkeinä käytetään mitä siistimpiä liinoja, nimittäin tuoreita ja
pehmeitä, suloisesti tuoksuvia koivunlastuja, joita naiset joka ilta
valmistavat nimenomaan tätä tarkoitusta varten hankituista puista.
Näiden valmistusten jälkeen on jo teekin ehtinyt kiehua ja pienestä
laudanpätkästä tehty pöytä otetaan esiin ja sille asetetaan jäätyneet
kalat ja muu ruoka. Aterian jälkeen, joku muuton kestää kauan, koska
samojedit usein juovat noin 10-15 kuppia teetä, riisutaan saappaat,
jotka kuivataan ja tarkastetaan. Mahdollisimman lähellä tulta ne
vedetään jälleen jalkoihin, joiden ympärille sitä ennen on tietysti
kääritty noita pehmeitä ja lämmittäviä heiniä. Sukkia ei käytetä
koskaan, sillä ne eivät ime itseensä kosteutta ja niissä on
paleltumisen vaara aina tarjolla.
Nyt on miespuolisten perheenjäsenten aika työntyä töilleen. Sidomme
sukset jalkoihimme, tartumme suopunkiin ja riennämme ulos poroja
kiinniottamaan. Nyt vasta syntyykin leirissä elämää ja liikettä.
Juostaan vauhkojen eläinten kanssa kilpaa, huudetaan ja nauretaan,
vihelletään ja kiroillaan. Vähitellen saadaan porot yhteen ja sitten ne
vangitaan toinen toisensa jälkeen. Kun niitä on paljon, kestää työtä
kauan, ja pahimmassakin pakkasessa aina tästä hommasta lämpiää. Sillä
välin naiset panevat kokoon vähäisen kaluston ja hajoittavat kodan sekä
sijoittavat tavarat nartoille. Kun porot on valjastettu ja pienet
lapsetkin asetettu rekiin ja peitetty lämpimillä nahkasilla, lähtee
karavaani liikkeelle. Ensin kuitenkin neuvotellaan matkan suunnasta ja
usein siinä syntyy kiivas väittely, kun minä karttani perusteella
vaadin heitä lähtemään ihan toisaalle kuin he itse tahtovat. Mutta
vähitellen minä huomaan, että heidän mielipiteensä on oikea ja minun
karttani väärässä.
Karavaani järjestäytyy verkalleen, naiset lapsineen ja muonarekineen
jäävät jäljemmäksi ja me neljä miestä asetumme etunenään koko jonoa
johtamaan. Miehillä on aina parhaat nartat ja porot, reessä ei ole
muuta kuin ajaja itse sekä suopunki, sukset, kirves ja pyssy. Meidän
tehtävänämme on ajaa muiden edellä raivaamassa kevyillä ajoneuvoillamme
tietä takanamme liikkuvalle raskaalle kuormastolle. Lumi on syvää ja
kuohkeata, ja usein porot vaipuvat siihen kaulaa myöten. Silloin täytyy
ajajan nousta suksille ja ahkeraan sohimalla porojaan seipäällä
pakottaa ne hyppimään kinosten läpi. Muut seuraavat hiljaa perässä
ajaen meidän aukaisemaamme uraa pitkin. Ainoastaan lumimyrskyssä on
pakko pysytellä lähekkäin, jotta ei kukaan eksyisi teille
tietymättömille. Odottaessamme muita istumme usein tupakoiden,
keskustelemme ja tutkimme suuntaa tai seuraamme jonkun ketun jälkiä.
Joskus paimentolaisen terävä silmä keksii mustan pilkun kaukana
olevassa kääpiöpuussa, ja kiiruhtaessamme paikalle saamme usein
ammutuksi oravan tai linnun. Ihmeteltävältä tuntui minusta heidän
taitonsa osata jonkun taittuneen oksan perusteella päättää missä
ihmisiä ennen oli liikkunut. Mutta noita merkkejä oli hyvin harvassa ja
me saatoimme taivaltaa kilometrejä ja peninkulmia niitä laisinkaan
näkemättä. Joka tapauksessa nämä tällaiset rastit ovat ainoat osviitat
tundralla, ja jokainen karavaani pitää huolta niiden kartuttamisesta.
Kaikki näkemämme pensaat tulivat merkityiksi; yksi ainoa voimakas
seipäänlyönti karisti pensaiden jäätyneet oksat lumeen.
Kun aurinko rupeaa punertamaan tai muut merkit osoittavat illan tuloa,
etsimme itsellemme jonkun sopivan kummun, jossa kasvaa jäkälää ja jossa
on riittävästi polttopuita. Odottaessamme muita haemme kotaa varten
otollisen paikan. Leveillä suksillamme luomme lumen pois, kunnes maa
tulee näkyviin. Sen päälle levitetään mahdollisuuden sattuessa
havupuiden oksia. Toiset pitävät huolta poroista ja nartoista, toiset
etsivät ja hakkaavat polttopuita. Tavallisesti muut silloin ehtivät
perille ja heidän saavuttuaan pystytetään ensiksi kodan tukipuut, jotka
suurella taidolla asetetaan vastakkain. Niiden ympärille levitetään
poronnahasta tai tuohesta tehdyt peitteet ja lähelle savureikää
joitakin vanhoja säkkejä. Kodan valmistuttua kiiruhtavat naiset
sytyttämään pienen tulen ja me muut luomme enemmän lunta kodan
ulkoseinien ympärille paremmaksi turvaksi pakkasta vastaan. Sitten
kannetaan kaikki nahkaset ja padat ja kattilat ja ruuat ja lapset
sisään ja lattialle levitetään taljat, joita käytetään sekä istuimina
että vuoteina.
Teetä odotellessa syödään tavallisesti päivän saalis. Jos se on lintu,
niin se vain kynitään ja perataan. Kun on nälkä eikä ole saatu ruokaa
koko pitkän päivän kuluessa, niin veriset ja raa'at lihapalaset oikein
ahmimalla syödään. Mutta vain harvoin meidän onnistuu jotakin ampua ja
siksi meidän on pakko teurastaa poro toisensa jälkeen ja kalavarastomme
hupenee päivä päivältä. Kylmän ruuan perästä ryhdytään tavanmukaiseen
tee-orgiaan. Se ei aina maistu juuri hyvälle, mutta se on tulikuumaa,
mikä meille on pääasia. Tiilitee ilman sokeria ei ole vallan mautonta,
mutta kun sitäkään ei ole paljoa varastossa, täytyy samaa sotkua
keittää moneen kertaan rasvaisessa kattilassa, ja silloin se
tavallisesti saa kitkerän maun.
Hämärässä ja pimeässä, kun revontulet palavat tai kuu ja tähdet
pilkistävät kattoaukosta sisään ja suuri hiljaisuus vallitsee
tundralla, istumme siellä kauan tupakoimassa ja juttelemassa. Pyssyjä
puhdistetaan, tamineita paikataan, naiset neulovat ja valmistavat sillä
välin lankaa porojen jänteistä punomalla niitä suussaan ja sormien
välissä. Silloin tällöin minä etsin naisten suosiota lahjoittamalla
heille meikäläisiä neuloja hyvinvarustetusta ompelulaukustani.
Kiitokseksi annetaan minulle aviomiehen oikeudet. Saan näet ennen
maatapanoani laskea pääni heidän syliinsä ja antaa heidän puhdistaa
tukastani suurimmat ja näkyväisimmät täit. Vähän ajan kuluessa he
löytävät monta sataa kappaletta, joista lihavimmat otetaan talteen ja
suurella nautinnolla syödään samalla tavalla kuin makeisia meillä.
Mutta vaatteissa asuvia verenhimoisia syöpäläisiä on mahdoton saada
kiinni, pakkasen takia kun ei koskaan saata riisuutua, eikä siis ole
muuta neuvoa kuin raappia itsensä verille, kunnes väsyy ja tottuu.
Silkkiset alusvaatteet tai sublimaatti eivät näyttäneet kärsimyksiä
lieventävän, enkä myöskään luota venäläisten sotilaiden käyttämiin
rinnalla pidettäviin villatilkkuihin, jotka muka ovat tarkoitetut
syöteiksi noita itikoita varten.
Vasta myöhään illalla annamme tulen sammua ja vetäydymme nahkasten
turviin. Jokainen perhe kokoontuu omaan nurkkaansa, mies ja vaimo
asettuvat vierekkäin ja pienemmät lapset heidän väliinsä, suurimmat
syrjille. Siellä he lepäävät melkein yhdessä kasassa kokonaan nahkojen
peittäminä. Mielestäni he siinä maatessaan muistuttavat yhtä hyvin
villejä eläimiä kuin ihmisiä. Arvelen näet eläinten jokseenkin samalla
tavalla kyyristyvän yhteen etsiessään turvaa pakkaselta. Minun täytyy
maata yksin ja sentähden minun on paljoa kylmempi. Pakkanen, joka tulen
sammuttua tunkee kotaan, sekä syöpäläiset ahdistavat minua pahasti ja
häiritsevät usein untani. Se johtuu varmaan vain tottumattomuudesta,
sillä samojedit ja tunguusit kuorsailevat voimakkaasti ja rauhallisesti
koko pitkän yön.
Aamulla ankara pakkanen herättää jokaisen, ja pian naiset sytyttävät
tulen, joka nopeasti lämmittää kodan. Tosin siellä ei koskaan ole
lämpöasteita, mutta sittenkin on huomattava ero ulkona vallitsevan ja
kodassa olevan pakkasen välillä. Niin alkaa uusi päivä vaivoineen ja
rasituksineen, mutta myös iloineen. Niihin kuuluu kulkeminen ja
vaeltaminen taivasalla, metsissä ja tundroilla ja eläminen luonnon
helmassa yhdessä erämaan herttaisten ihmisten kanssa. Täällä metsien ja
tundrojen autioilla mailla tunsin usein ikäänkuin palanneeni takaisin
lapsuuteni onnellisimpiin aikoihin.
Helmikuun 20 p:nä jatkoimme matkaamme Jäägon kesäasunnolta tundrojen
halki. Päivällä kaatui eräs poroistamme, joka jo kauan vain töin tuskin
oli jaksanut seurata muita. Metsälintuja oli kosolta ja me ammuimme
niitä runsaasti.
21 p:nä oli meillä monta vaikeutta voitettavana, sillä lunta oli
harvinaisen runsaasti. Porot kulkivat vatsaa myöten kinoksissa, ja
meidän täytyi suksilla raivata itsellemme tietä vetäen poroja
perässämme.
Maisema on samanlaista kuin ennen; matkamies ei näe muuta kuin autioita
tundroja, kuivuneita puita, pieniä vaivaiskoivuja ja pajupensaita. Se
on ennestään tuttua eikä herätä enää minkäänlaista mielenkiintoa.
Tundrat ja suot eivät luo mitään hymyileviä idyllejä. Karut ja tasaiset
aavikot eivät koskaan tule sen kauniimmiksi, ja ympäristö on yhtä
yksitoikkoista kuin jokapäiväinen elämämme.
22 p:nä annamme porojemme levähtää kauniissa, jäkälää runsaasti
kasvavassa metsikössä. Yritän ryhtyä kirjallisiin hommiin, mutta kodan
savusta silmiäni särkee sanomattomasti, enkä saata juuri ollenkaan
kirjoittaa. Mietin itsekseni, saattaneeko pelkkä savu tehdä ihmisen
sokeaksi.
23 p:nä maisema on vähemmän yksitoikkoista eikä maaperä ole niin
tasaista kuin ennen. Pitkät harjanteet ulottuvat pohjoisesta kauas
etelää kohti. Siellä täällä seisoo raunioiden tapaisia kuolleita
metsiä. Kulovalkea on seutua hävittänyt, kaikki on palanut paljaaksi,
ei mitään kasva tuhotun tilalle, ja suot ja tundrat tunkevat etelään
päin.
Näillä seuduilla samojedit joskus metsästävät oravia. Mutta Vah-joen
ostjakit tunkeutuvat yhä useammin samoille paikkakunnille. Kun he
sattuvat vastakkain, ampuvat he toisiansa, ja joskus syntyy hyvinkin
verisiä kahakoita, joissa vahvempi voittaa ja heikompi ajetaan pois tai
surmataan. Taistelu tapahtuu hiljaisuuden valtakunnassa, ja erämaa ei
kerro salaisuuksiaan.
Saatuamme kodan pystyyn kertoivat miehet toisilleen metsästysjuttuja.
Minä tarkastelin elämää kodassa. Naiset valmistivat ilta-ateriaamme.
Nälästä huolimatta ei ruokahaluni kasvanut ja päätin vastedes olla
noita valmistuksia tarkastamatta. Seitsemästä lapsesta aina joku tekee
jotakin lattialle. Äiti, joka hommaa ruuanlaitossa, tarttuu syylliseen
kiinni, puhdistaa häntä hieman ja siivoaa lattian sekä jatkaa entistä
työtänsä käsiään ollenkaan pesemättä. Aina vähänväliä hän kynsii
päätään ja vatsaansa, kopeloipi jalkineitaan y.m. y.m. Kun ruoka on
valmista, ottaa hän esille pöydän ja kupit, jotka hän puhdistaa
sylkemällä niihin ja pyyhkimällä niitä sormillaan. Sellaisten
toimenpiteiden johdosta on varmaa, että kaikki samassa kodassa asuvat
saavat samat taudit, ja jos yhden vatsa on epäkunnossa tänään, niin
kaikkien muidenkin on kipeänä huomispäivänä. Onneksi lika on tundralla
verrattain puhdasta ja siitä aiheutuva vaara sentähden sangen
vähäpätöinen.
25 p:nä riehui myrsky samalla raivolla kuin edellisenäkin päivänä.
Yöllä heräsimme siihen, että se oli heittää heikon kotamme kokonaan
kumoon. Ylimääräisistä pönkistä ja muista varokeinoista huolimatta
lensivät seinien virkaa tekevät ryysyt kaikille ilmansuunnille, eikä
meillä ollut nimeksikään suojaa joka taholta puhaltavaa jääkylmää
tuulta vastaan. Vihuri pudotteli sitäpaitsi lunta alas puista, ja
monesti suuret möhkäleet sattuivat meihin keskellä levotonta untamme.
Illalla oli meillä pitkä ja vakava neuvottelu, joka koski
ruokakysymystä. Ainoastaan yksi, minun omistamani poro oli enää
jäljellä, kalaa ei ollut kuin hyvin vähän, ja metsästyksemme oli ollut
aivan tulokseton. Päätimme syödä mahdollisimman vähäsen.
Myöhemmin huvittelin itseäni tutkimalla samojedilaisten lastenhoitoa.
Yleensä täytyy sanoa, että heidän lapsiaan on vaikea käsitellä ja että
ne ovat hyvin rajuja. Ne huutavat ja parkuvat kuin villipedot.
Vanhemmat karjuvat niille ja lyövät niitä, mutta ei mikään näy
tepsivän. Melkein kaikki lapset ovat rotevia, väkeviä ja kestäviä.
Heikot kuolevat poikkeuksetta jo aivan nuorella iällä. Seuralaiseni
niinkuin kaikki muutkin ruokkivat rintalapsia raa'alla, jäätyneellä
kalalla sekä yleensä samalla ruualla, jota aikuisetkin syövät.
Toisaalta äidit usein imettävät vielä kaksitoistavuotiaitakin. Päivisin
pienemmät makaavat melkein alastomina kodassa ja suuremmat ajetaan
miltei paitasillaan ulos kinoksiin karaistumaan ja ollakseen poissa
tieltä. Jos lapset telmivät liian kovasti, niin heille uskotellaan,
että matka on käsissä, ja sitten heidät asetetaan nartoille, joissa
saavat istua koko päivän. Pienimmät sidotaan tavallisesti nuoralla
kodan seinään, ja silloin ei tarvitse pelätä heidän kaatuvan tuleen ja
polttavan itseänsä. Vastasyntyneet lepäävät öisin ja matkoilla
tuohikopassa, jonka pohjalla on lahopuusta vuoltuja, kosteutta imeviä
lastuja. Heidän ympärilleen kääritään tuohinen peite ja pehmeästä
jäniksennahasta tehty turkki. Kylmyys ei heitä vaivaa ja se onkin
luonnollista, kun muistaa, että he ovat lumessa syntyneet ja myöhemmin
saavat tottua alituiseen kinoksissa elämiseen.
26 p:nä saavuimme pitkin Vahia aina Larjatskoeen ulottuvien suurten
tundrojen luo. Emme enää uskaltaneet vähiä varastojamme käyttää, vaan
ryhdyimme syömään erään aikaisemmin tundralta puolimätänä löytämämme
poron lihaa. Se maistui tosin happamelta eikä hajukaan ollut
miellyttävä, mutta me söimme sitä tietäen, ettei nälkä maistu sen
paremmalta. Seuraavina päivinä emme syöneetkään mitään muuta kuin tuotu
haisevaa raatoa.
Tuuli oli pitkin päivää ollut kylmä ja kova, ja minä olin jälleen
palelluttanut sormeni ja varpaani. Illalla oli minulla lisäksi kovia
kipuja ruuansulatuselimistössäni. Näytin kaikesta päättäen kovin
huonovointiselta, koska samojedit yrittivät saada minua paremmalle
tuulelle keskustelemalla siitä, mitä he tekisivät, jos minä sattuisin
matkalla kuolemaan. He vakuuttivat minulle aivan yhtenä miehenä, että
eivät jättäisi ruumistani tundralle, vaan kuljettaisivat sen Obille,
josta se voitaisiin viedä vaikka kotimaahani. Tämä heidän liikuttava,
vielä kuolemankin taakse ulottuva huolenpitonsa virkistytti minua siinä
määrin, että heti tunsin itseni terveemmäksi ja reippaammaksi. Niinkuin
muidenkin tärkeiden neuvottelujen jälkeen poltimme tälläkin kertaa pari
piipullista, mutta sinä iltana meillä ei ollut muuta piippuun pantavaa
kuin mahorkan murusia ja koivunlastuja.
27 p:nä ei enää tuullut tundralla ja aurinko paistoi lämpimästi
erämaassa. Talven selkä näkyi taittuneen, pahin pakkanen lauhtuneen ja
kevät voitti hiljalleen jalansijaa. Keväiset tunnelmat täyttivät
mieleni kiitäessäni lumoavan valkoisia tasankoja pitkin. Ajatukseni
lensivät tundralta kotimaahan. Sinä päivänä tuntui erämaa melkein
eloisalta, sillä tunguusin terävä silmä oli löytänyt tuoreen, kauas
etäisyyksiin häviävän suksenladun. Joku Vahin ostjakki oli nähtävästi
edellisenä päivänä vaeltanut erämaiden halki jonkun metsänotuksen
jälkiä seuraten. Meitä innostutti tietoisuus toisten ihmisten
näkymättömästä läsnäolosta. Emmehän pitkiin aikoihin olleet nähneet
merkkiäkään muista ihmisistä.
Muutamia päiviä olimme taistelleet rajua myrskyä vastaan. Maaliskuun
4 p:nä hirmumyrskyn tapainen tuuli kiihtyi hurjimmilleen. Sivuutimme
tundran toisensa jälkeen ja viimein meidän oli pakko sangen varhain
illalla etsiä turvaa eräästä pienestä metsiköstä. Ei kukaan jaksanut
pitemmälle. Porot alkoivat näyttää säälittävän huonoilta; juostuaan
pienemmänkin taipaleen ne levittivät koipensa joka ilmansuunnalle,
läähättivät ankarasti ja kieli riippui vaahtoisena suupielessä. Matkan
jatkaminen näytti sangen synkältä, meillä kun ei ollut vaihtaa niitä
parempiin poroihin. Ihmisetkin kärsivät puutetta. Söimme mädännyttä
lihaa, kun meidän ei onnistunut saada edes oravia ammutuksi. Kova
pakkanen oli kuin hävittänyt ne. Kala oli kokonaan loppunut, eikä
meillä ollut teetä eikä tupakkaa, millä olisimme saattaneet lohduttaa
itseämme. Teetä valmistimme puolukanlehdistä ja tupakkaa teimme
pieniksi hakatuista koivunlastuista tai männynkävyistä. Se ei maistunut
millekään, mutta karkotti kuitenkin suusta tuon ilkeän lihanmaun.
Päällepäätteeksi oli eräs vaimoista, Jäägon puoliso, sairaana ja
raskaana. Yökaudet hän istui kodassa voivotellen ja ähkyen eikä saanut
unta. Päivisin täytyi hänen matkustaa, valmistaa ruokaa ja hoitaa
lapsia. Sellaisissa olosuhteissa ei samojedinaisen kohtalo tosiaankaan
ole kadehdittava. Olipa terve tai sairas, on hänen aina pakko suorittaa
raskaimmat työt. Naiset tavallisesti pystyttävät kodan, hoitavat
lapset, pitävät huolta taloudesta ja ruuasta. He kantavat kaiken veden
tai sulattavat lumen, pitävät yllä tulta ja hakkaavat kaikki
polttopuut. He neulovat vaatteet, teurastavat porot, ja muokkaavat
nahat sekä valmistavat suurimman osan kaikista tarvekaluista. Vihdoin
he synnyttävät lapsensa yksin ja muiden avutta ulkona kodan edustalla.
Miehet kalastavat ja metsästävät sekä hoitavat poronsa, mutta siinä
onkin melkein kaikki. Kumpikin sukupuoli viettää kyllä vaivalloista
elämää, mutta naiset sittenkin kantavat raskaimmat taakat.
5 p:nä on ilma leudompi ja pakkasta on vain vähän päälle 20°.
Sivuuttaessamme pienen metsikön tapaamme tuoreita jälkiä lumessa, ja
vähän kauempana on paikka, jossa ostjakit ovat viettäneet yönsä. Sen
huomaa tavasta, millä se on valmistettu. Keskellä on palanut suuri
nuotio ja kahden puolen seisoo rivissä pieniä, toisiaan vastaan
kallistuvia mäntyjä. Ainoastaan ostjakit tekevät sillä tavoin
yösijansa. Jäljistä päättäen eivät heidän majansa saata olla kovinkaan
kaukana tästä paikasta. Siitä me ilostumme, sillä tiedämme näin ollen,
ettemme ole vallan pahoin tundralla eksyneet.
Illalla saavumme suuren järven rannalle. Se tuo mukanaan hartaasti
toivotun vaihtelun maisemaan. Leiriydymme sen läheisyyteen ja yritämme
parhaamme mukaan tyydyttää nälkäämme niillä muruilla, jotka löydämme
uudestaan tarkastaessamme ennen tyhjennettyjä eväspussejamme. Meillä ei
ole enää jäljellä edes tuota haisevaa poronlihaa, ja ainoana
ravintonamme on kuuma vesi, jonka kuvittelemme liemeksi siihen
heitettyjen kapakalanmurusten takia. Yöllä näen kauniita unia hyvästä
ruuasta.
6 p:nä saavumme vielä isomman järven luo, nimeltä Njarel-tuu, niinkuin
myöhemmin sain tietää. Sen vesi virtaa Vahin sivujokeen Kulu-jooganiin.
Jäägo muistaa vihdoin seudun ja kertoo meille, että läheisyydessä asuu
ostjakkeja.
7 p:nä hajoitimme aikaiseen aamulla kotamme, ajoimme muutamien järvien
ja tundrojen poikki komeata mäntymetsää kasvavan harjun kupeelle, johon
rakensimme itsellemme suuren yhteisen kodan. Jäägo, Gusaul ja minä
puimme yllemme kauniimmin kirjaillut maalitsamme ja lähdimme muutamia
kilometrejä kauempana sijaitseville ostjakkien majoille. Ensiksi
ajoimme muutamien aikaisemmin hyljättyjen jurttojen ohi ja luulimme jo
kaikkien poistuneen paikkakunnalta, mutta vähän kauempana näimme suuren
uhripaikan ja sen läheisyydessä kaksi majaa, joista savupatsas kohosi
taivasta kohti. Vihdoin tapasimme siis ihmisiä ja ilomme oli vilpitön.
Toivoimme saavamme ruokaa ja poroja ja muitakin tarpeita, mutta majaan
astuessamme muuttui ilomme pettymykseksi. Miehet olivat koko talven
olleet metsästämässä ja täällä oli vain naisia ja lapsia. Heillä oli
ravintoa jokseenkin yhtä vähän kuin meillä itsellämme ja tulevaisuus
näytti heistä yhtä synkältä. Tulomme herätti suuren hälinän ja kaikki
juoksivat vieraita miehiä pakoon. Onneksi tapasimme vanhan sokean ukon,
joka puhui samojedia, ja hänen kauttansa pääsimme kosketuksiin muiden
kanssa. Itse emme näet osanneet ostjakkia.
Muutaman tunnin istuimme siellä ostjakkien vieraina ja annoimme sanojen
tulvia suustamme. Saimme kuulla, että läheisen järven nimenä oli
Lokkon-tuu sekä että Kulu-jooganin lähteet olivat niillä seuduilla.
Ympäristössä asui muitakin ostjakkeja, jotka mahdollisesti voisivat
lainata meille poroja Larjatskoen matkaa varten.
Oleskellessani Lokkon-tuun luona asuvien ihmisten parissa ehdin
tarkemmin tutkia ostjakkeja ja heidän asuntojaan. Majat olivat
rakennetut samalla tavalla kuin kokoushuone Tasilla. Sisustus oli
kuitenkin toinen. Keskellä näkyi paljas maa olkien välistä, mutta
sivuseinillä heillä on laudoista tehdyt lavat, joilla he päivisin
istuvat ja öisin nukkuvat, toisella puolella naiset, toisella
seinämällä miehet. Ostjakit tuntuvat olevan kehittyneemmällä asteella
kuin samojedit, ja lattialla he eivät halua istua, vaan enimmäkseen
noilla äskenmainituilla lavoilla.
Ihmistyyppi on kokonaan toinen. Ostjakit ovat vahvarakenteisia ja
pyöreänaamaisia sekä rumempia kuin samojedit. Sitävastoin he näyttävät
olevan iloisempia ja vilkkaampia kuin arat ja umpimieliset samojedit.
Heidän pukunsa on yksinkertaisempi ja huonompi; poronnahkaturkkien
asemesta he käyttävät oravannahasta valmistettuja. Naisilla on päässään
liinat, jotka ovat otsan yli vedetyt, sillä vieraiden miesten ei sovi
nähdä heidän silmiään. Muhamettilaisesta suu on vaarallisempi. En tiedä
kumpi on oikeammassa. Naispuku on itsessään komeampi kuin samojedeilla;
turkissa, hameissa ja liinoissa riippuu nauhoja ja helmiä, ja heidän
liikkuessaan kuuluu kilinää ja kalinaa. Meille he tarjoilivat kaikkea
mitä heillä suinkin oli. Ruokaa tosin ei ollut paljoa, mutta me
käsitimme heidän tarkoituksensa, ja Jäägo lausui hyvin vakavasti ja
ikäänkuin selitykseksi, että he eivät olleet pitkään talveen nähneet
ainoatakaan miestä.
Iltapuolella palasimme omalle kodallemme, jossa kaikki kovasti
pettyivät nähdessään meidän tulevan tyhjin käsin, ilman ruokaa.
Kahtena seuraavana päivänä kuljeskelimme eri tahoilla metsästääksemme
tai hankkiaksemme ruokaa muulla tavalla. Mutta metsästysretkemme
epäonnistuivat ja ihmiset eivät voineet antaa meille mitään, kun
itsekin näkivät nälkää. Poltimme piipuissamme männynkäpyjä ja joimme
teetä, sillä muuta meillä ei ollut. Mielet olivat masentuneet.
10 p:nä tapasimme vihdoin ostjakin, joka antoi meille muutamia syksystä
asti säästämiänsä kuhia. Illalla käydessäni Lokkon-tuulla tuli tuo
ennenmainittu sokea ukko lähtöhetkellä luokseni. Toivottaessaan onnea
matkalle hän veti povestaan leipäpalasen, jonka lahjoitti minulle. Olin
mielestäni kuin kerjäläinen hänen edessään, mutta olin liikutettu ja
kiitollinen ja tunsin itseni iloiseksi tämän uuden ystävyydenosoituksen
johdosta. Ymmärsin antaa arvoa hänen lahjalleen, koska tiesin, että hän
itse ei saanut pitkiin aikoihin maistaa mitään kunnon ruokaa. Mutta
otin sen vastaan, kun meillä oi ollut paljon mitään syötävää.
11 p:nä aamulla saapui vihdoin useampia ostjakkeja kodallemme. Tulijat
olivat ukko Kääres vaimoineen, lapsineen ja kaikkine veljineen, joilla
oli hieman ruokaa. Se jaettiin kristillisesti kaikkien kesken, ja
sitten seuralaiseni jättivät kotaan vaimonsa ja lapsensa. Näiden tuli
parhaansa mukaan koettaa tulla toimeen sillä välin kuin me riensimme
Larjatskoeen apua etsimään. Tällä keinoin arvelimme näet voivamme
jatkaa matkaamme. Pitkien hyvästijättöjen jälkeen painuimme taipaleelle
mitä kamalimmassa pyryilmassa. Joka tapauksessa tuntui matka
helpommalta kuin ennen, sillä aution tundran sijalle oli ilmestynyt
n.s. metsätundra, jossa on sekä metsää että soita ja vain harvassa
pienehköjä, kasvullisuudettomia tasankoja. Meillä ei ollut enää kotaa
matkassa ja senvuoksi valmistimme yöpaikkamme ostjakkilaiseen tapaan.
Lumi luotiin maasta pois ja siitä tehtiin verrattain korkoa valli
suojaksi tuulta vastaan. Maan päälle levitettiin havuja ja
poronnahkoja. Kuopan edustalle sytytettiin suuri nuotio, joka paahtoi
kasvomme punaisiksi. Kodassa oli aina tullut mustaksi. Taaksemme
asetettiin pieniä mäntyjä viistoon tulta vastaan. Ne suojelivat
tuulelta ja pakottivat savun kulkemaan kuoppamme yläpuolitse. Sellainen
kuoppa on paljoa lämpöisempi kuin kota, ja täydellä syyllä ostjakit
moittivat samojedien asuntoja kylmiksi. Molemmat seurueet yrittävät
jutella toistensa kanssa. Opimme muutamia ostjakkilaisia sanoja ja
niiden avulla sekä jonkinlaisella kuuromykkäin viittomakielellä
onnistuu meidän jokseenkin hyvin ymmärtää toisiamme. Tilanteen
koomillisuus saa meidät melkein unohtamaan huonosti tyydytetyn
nälkämme.
12 p:nä heräsimme vesilammikossa. Yöllä oli satanut runsaasti lunta ja
se oli meidät kokonaan peittänyt. Se suli tietenkin heti, ja meillä oli
paljon vaivaa kuivatessamme vaatteitamme ja itseämme nuotion edessä.
Varemmin yöllä emme olleet päässeet laisinkaan nukkumaan, sillä porot
olivat kuljeskelleet ylitsemme ristiin rastiin ruuanjätteitä
etsiessään.
13 p:nä saavuimme Saar-muur nimiselle mökille, jossa toistamiseen
tapasimme ostjakkeja, mutta yhtä nälkäisiä kuin me itsekin.
14 p:nä saimme tyytyä pelkkään teehen niinkuin edellisenäkin päivänä.
Nälkä kävi yhä tuskallisemmaksi ja siitä syystä me kiiruhdimme
eteenpäin, vaikka lumi pyrysi ympärillämme eikä näkynyt taivasta eikä
maata. Iltahämärässä saavuimme Pangas nimisen majan luo, josta on
kolmatta peninkulmaa Larjatskoeen. Joimme hirveät määrät kuumaa vettä,
mutta emme sittenkään saaneet nälkäämme sammumaan.
Maaliskuun 15 p:nä saavuimme Larjatskoeen, löysimme ihmisiä ja ruokaa.
Jätimme kaikki tavaramme metsään ja Kääreksen vaimo otti valvoakseen
jäljelle jääneitä poroja. Juotuamme viimeistä kertaa teetämme ja
poltettuamme noita hienoja männynkäpyjä puimme yllemme parhaat
vaatteemme. Vedin päälleni komean maalitsan ja jalkoihini kauniisti
kirjaillut jakuuttilaiset saappaat. Otettuamme kiinni poromme ja
pistettyämme turkiksia maalitsojen alle lähdimme Larjatskoeen
kuumeentapaisella kiireellä.
Parhaimmilla poroilla karautimme eteenpäin, mutta hurjasta vauhdista
huolimatta oli kärsimättömyyteni suuri eikä tie näyttänyt koskaan
loppuvan. Sivuutimme Vahin sekä venäläiseen malliin rakennetun
ostjakkilaisen majan. Kuljettuamme muutamien purojen poikki näkyi
kirkonkylä vihdoin häämöttävän Vahin sivujoen rannalla. Se sijaitsi
keskellä viheriöivää setripuumetsikköä ja talot olivat siellä
tavanmukaisissa riveissä, kirkko vähän etäämpänä.
Tuuli vinkuu ympärillämme, lumi tupruaa joka taholle ja kuin valkoisen
pilven ympäröiminä kiidämme yli jäiden, rannalle ja kylään. Mahtoi
tuntua ihmeelliseltä katsella noita kahtakymmentä poroa ja kymmentä
rekeä, joissa istui nahkavaatteisiin puettuja, pitkiä seipäitä
heiluttavia miehiä. Itämaiden ja äärimmäisen Pohjolan miehet, ruskeina
ja ahavoituneina, pakkasen, tuulen, auringon ja kaikkien säiden
karaisemina, tekivät tuloaan puoleksi länsimaiseen siirtolaan, jossa
kaikki kantoi niin proosallista leimaa.
Saapuessamme kylään tuntui se hiljaiselta ja rauhalliselta, ikäänkuin
olisi nukkunut suloista lauvantai-illan unta. Mutta tuskin olivat
asukkaat meidät huomanneet, kun jo koirat rupesivat haukkumaan, lapset
kiiruhtivat kadulle ja muut ihmiset akkunoihin meitä katsomaan. Ajoimme
rikkaimman kauppiaan pihalle, ja kauppias tuli saalista vainuten ja
makeasti hymyillen meitä vastaan. Olimme päättäneet pitää hieman lystiä
kauppiaiden kustannuksella. Minä tekeydyin rikkaaksi tunguusiksi
voidakseni omin silmin nähdä miten he kohtelevat alkuasukkaita.
Tundroilla hankkimani komea puku herätti heti huomiota, ja he kyselivät
osasinko venättä puhua. Pudistin päätäni ja puhelin yksinomaan
samojedia. Ostjakeilta he useamman kerran kysyivät mikä minä olin
miehiäni. Pituuteni, toisiin verrattuna, herätti epäluuloa, ja
ostjakkien täytyi tekaista semmoinen juttu, että äitini muka oli ollut
venakko, mutta kuollut minun piennä ollessani, joten en ollut
kieltäkään oppinut. Tämän kuultuaan vanha Prohor Gaidalov, jonka sekä
Karjalainen että Sirelius hyvin tuntevat, murahti jotta: "Kappas pirua,
kun on äidinkielensä unohtanut."
Tervehdittyämme kaikkia vietiin meidät kauppiaan kyökkiin, jossa meille
tarjottiin teetä ja leipää ja viinaa. Aikoessamme ruveta mahorkkaa
polttamaan pyydettiin meitä menemään pihalle. Kun he luulivat meidän
juoneen tarpeeksi viinaa, ajettiin meidät lammaslauman tavalla puotiin,
jossa kauppias valmistautui käynnistämme hyötymään. Vedimme esille
turkikset ja vaihdoimme ne tavaroihin. Yhtä halvalla kuin he saivat
turkiksemme, yhtä kalliista hinnasta täytyi meidän ostaa rasvat, voit,
sokerit, makkarat ja leivät. Koko päivän vierailtuamme eri kauppiaiden
luona paljastin minä lopulta itseni. Hämmästys oli suuri, ja aluksi ei
kukaan ottanut uskoakseen, että minä olin muuta kuin alkuasukas.
Illalla, palatessamme takaisin leiriimme, oli seuralaisteni äärettömän
hauska katsella, kuinka toisin minua nyttemmin kohdeltiin. Vanha Prohor
oli näet kutsunut minut hienoille päivällisille kamariinsa ja
lähtiessäni hän talutti porojani läpi koko kylän.
Illalla järjestimme metsässä juhlan ja söimme itsemme hirvittävän
kylläisiksi. Seuraavana aamuna erosin kaipuulla uskollisista
seuralaisistani, jätin heille poroni ja läksin Larjatskoeen.
Levähdettyäni jonkun aikaa ja vaihdettuani ensi kerran muutamaan
kuukauteen vaatteita sekä puhdistettuani itseni perinpohjin jatkoin 19
p:nä matkaani Vahia pitkin. Aurinko oli alkanut kohota yhä korkeammalle
ja lämpö lisääntyi tuntuvasti, jotenka minun oli kiirehdittävä
eteenpäin ehtiäkseni ajoissa Obille. Venäläiset, jotka mitä suurimmalla
ystävällisyydellä olivat pitäneet huolta minusta Larjatskoessa,
lahjoittivat minulle lähtiessäni mainiot ja runsaat eväät.
Matkustin hevosilla Ohtouuriin, josta aioin jatkaa metsien kautta
Aleksandrovskoeen. Mutta lunta oli liian paljon, meidän täytyi palata
takaisin ja ruveta etsimään poroja.
22 p:nä onnistui minun löytää eräs vanhus, joka poroillaan suostui
kuljettamaan minut Obille. Taival kuuluu olevan vain noin 100 km:n
pituinen, mutta matkamme kesti viisi vuorokautta. Porot olivat perin
huonot, lunta oli ylenmäärin ja matkan varrella meitä kohtasi vastus
toisensa jälkeen.
23 p:nä puhalsi navakka tuuli ja pitkin päivää satoi hirveästi märkää
lumiräntää. Me kastuimme ihoa myöten, ja poronnahkaturkkimme muuttuivat
limaista hyytelöä muistuttaviksi ryysyiksi. Meillä ei tietystikään
ollut kotaa matkassa ja siksi meidän oli pakko iltaisin kaivautua
sulavaan lumeen, jossa istua kökötimme läpimärkinä ja sangen kurjassa
kunnossa. Olin nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tällä matkallani, mutta
tuo märkyys se oli vihoviimeistä. Istuminen erämaan sulavissa
kinoksissa läpimärkänä ja avuttomana oli sanomattoman kurjaa. Kun
lisäksi satuin siellä olemaan ostjakin kanssa, jolle en osannut
puhuakaan mitään, oli mahdotonta edes laskea leikkiä koomillisen
asemamme johdosta.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain ja huomasimme tilamme entistä
kurjemmaksi. Läpimärkinä olimme nukahtaneet, mutta yöllä oli ollut
pakkanen ja turkkimme, saappaamme ja muut vaatteemme olivat kokonaan
jäässä. Tunsin itseni tämän johdosta sangen masentuneeksi, ja me
istuimme ja huokailimme maallisen elämän kurjuutta. Ajattelin miten
ihanalta tuntuisi päästä kotiin.
Seuraavat vuorokaudet olivat edellisten kaltaiset. Mutta vaivoja oli
helpompi kantaa, sillä ostjakki ja minä opimme vähitellen ymmärtämään
toisiamme. Miten olikaan, täytyi puhua, vaikeneminen ei käynyt päinsä,
ja lopuksi me oikein vilkkaasti juttelimme toistemme kanssa.
Maisema oli kaikkialla yhtä kurjaa kuin sääkin. Maaperä oli tasaista,
mutta kasvullisuutta ei ollut muuta kuin siellä täällä vaivaisia
mäntyjä. Suot olivat paksun lumen peitossa ja taivas oli harmaa ja
täynnänsä lumiräntää, jota se syyti poloisten matkamiesten päälle.
26 p:nä saavuimme Obille. Vaivalloinen matka oli päättynyt. Olin
suorittanut Jenisein ja Obin välisen taipaleen ja onnellisesti päässyt
perille tundrojen ja erämaiden halki. En saata olla mainitsematta, että
tunsin iloa sen johdosta. Samalla unohdin kaikki vaivat ja vaikeudet ja
muistin vain ihanan oleskeluni alkuperäisten, mutta läpeensä
hyväntahtoisten ihmisten keskuudessa.
Pitkin Obia ajoimme lähimmälle ostjakkijurtalle, jossa heti tulimme
tekemisiin sivistyksen varjopuolien kanssa. Tapasimme räyhäävän joukon
miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki hirveässä humalassa
hoipertelivat ympäri kylää. Turhaan heidän kanssaan neuvoteltuamme
jatkoimme hetimiten matkaamme läheisyydessä olevaan Tobolgina nimiseen
venäläiseen kylään.
Hyvin vastahakoisesti ja epäluuloisesti otettiin minut kievarissa
vastaan. He olivat nähneet minun tulevan poroilla kylään ja luulivat
minua samojediksi tai muuksi sentapaiseksi. Seuraavana päivänä
Aleksandrovskoen pristavi tuli kylään ja minä menin hänen luokseen
kertoakseni tulostani. Jätin hänelle kaikki paperini tarkastettaviksi
ja kerroin tulleeni Turuhanskista. Mutta hän ei ruvennutkaan kanssani
puhumaan matkasta tai muusta, vaan ryhtyi sensijaan minua
kuulustelemaan ja tutkimaan. Hän luuli minua väärennetyillä tai
varastetuilla papereilla liikkuvaksi pakolaiseksi, karanneeksi
karkoitetuksi. Viime tingassa tohtori Karjalainen pelasti minut
pulasta. Kun pristavi kuuli minun kertovan olevani suomalainen, kysyi
hän tunsinko mahdollisesti erään tohtorin, joka oli kauan työskennellyt
ostjakkien keskuudessa. Vastasin myöntävästi, ja silloin hän vielä
tiedusteli Karjalaisen etunimeä. Minä vastasin: "Gustav Adolfovitsh",
ja koska tämä todisti, että minä tunsin hänet, uskoi pristavi minut
siksi, miksi olin itseni sanonut. Senjälkeen hän muuttui hyvin
ystävälliseksi, ja minä vierailin kokonaisen päivän hänen luonaan
Aleksandrovskoessa.
Levähdettyäni parisen päivää jatkoin hevosilla matkaani Obia ylöspäin.
Kevät oli kylmän talven jälkeen hyvin aikainen ja jäällä oli jo paljon
vettä. 500 virstan pituinen matka sujuikin hyvin hitaasti, ja vasta
huhtikuun keskivaiheilla saavuin Kolgujakiin, Tymskoeen ja
Narymiin. Viimeksimainitulla paikalla sain vastaanottaa postini
joulutervehdyksineen. Kiiruhdin kuitenkin eteenpäin, sillä pilkkukuume
raivosi tässä osassa piiriä ja minä halusin mielelläni ehtiä Tomskiin
ennen kevättulvan tuloa.
Mutta jo Kolpashevon tienoilla kävi matkanteko veden takia
mahdottomaksi ja minun oli pakko jäädä Tshaja-joen suulle odottamaan
avovettä.
Jäljellä olevat kuusi viikkoa käytin tutkiakseni tarkemmin
Tshaja-murretta, jota kielimiehen kannalta katsoen saattaa pitää
oikeana kultakaivoksena. Mutta tässä yhteydessä katson tarpeettomaksi
esittää lukijoilleni siitä löytämiäni aarteita ja tyydyn sensijaan
piirtämään vielä yhden surullisen kuvan monien edellisten lisäksi.
Tshaja-joen alue sijaitsee lähinnä venäläistä asutusta. Uutisasukkaat
ovat vallanneet suurimmat osat sen rannoista. Jäljelle jääneet
samojedit ovat kuolevaa kansaa. Olen aikaisemmin huomauttanut Ket-joen
asukkaista, että hekin kuuluvat häviävään heimoon. Siellä miesten
lukumäärä on paljoa suurempi kuin naisten, edellisiä on 65 % ja
jälkimäisiä 35 %. Miesten on pakko naida venäläisiä vaimoja, ja lapset
tulevat sekä tavoiltaan että kieleltään venäläisiksi. Itse heimo ei
kuitenkaan kuole sukupuuttoon, vaikka se muuttaa kansallisuutta.
Tshajalla on huomattavissa aivan päinvastainen ja paljoa yleisempi
ilmiö. Täällä alkuasukkaat häviävät jäljettömiin parin kolmen
sukupolven perästä, jättämättä mitään merkkiä itsestään. Samoin on
laita Tymillä, jossa asukasluku nyttemmin nousee vain 250 henkeen, kun
sitävastoin samankokoisella Vahilla asuu monta tuhatta ostjakkia.
Samalla tavalla on Narymin piirin 24 samojedivolostin (kihlakunnan)
joukossa pari sellaista, joissa on vain 2-3 henkeä enää elossa.
Muutamia vuosia sitten oli Tshajalla veroamaksavia yli 120 henkeä,
mutta nyttemmin niitä on vain 35. Niistä lapsista, jotka ovat syntyneet
48:ssa viime aikoina solmitussa avioliitossa, on elossa vain 49. Näistä
moni vielä luultavasti kuolee alaikäisenä. Pienenä on kuollut 76 lasta.
Tällaisten numerojen perusteella on helppo käsittää, että heimo pian
kuolee sukupuuttoon.
Korkea kuolleisuusprosentti ei kuitenkaan johdu puuttuvasta ja huonosta
hoidosta. Samanlaisessa hoidossahan ovat venäläisten lapset, jotka ovat
terveitä ja rotevia. Samojedilapset sairastuvat helpommin, ja heidän
heikkoutensa johtuu vanhempien heikkoudesta. Itse asiassa onkin
fyysillisessä suhteessa huomattavana suuri erotus kurjien samojedien ja
vahvojen venäläisten välillä.
Olen aikaisemmin kuvannut, miten muuttuneet olosuhteet ovat
mullistaneet eteläisten samojedien elintavat, saattaneet heidän
taloutensa rappiolle ja edistäneet kaikenlaisten tautien leviämistä
heidän keskuuteensa. Samojedit eivät ole pystyneet kilpailemaan
uutisasukasten kanssa. Vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa he ovat
eläneet elämäänsä erämaassa, jossa luonto runsaasti on jakanut
antimiaan ja tuhlannut rikkauksiaan. Heidän ei ole koskaan ollut tarvis
taistella ja tehdä työtä saadakseen elatuksensa, ja sentähden heidän on
käynyt vaikeaksi tulla toimeen kokonaan muuttuneissa olosuhteissa. Joka
taholta on tuo nopeasti leviävä ja valmistamattomasti tuleva uusi
sivistys heitä ahdistanut, ja heidän on ollut mahdoton sitä sulattaa
tai omaksua. He ovat pakosta joutuneet tilaan, jonka loppuna ei saata
olla muu kuin häviö. Senvuoksi he kuolevatkin ja häviävät jättämättä
jälkiä esi-isiensä erämaihin tai muukalaisten vereen ja kulttuuriin.
Tämän murhenäytelmän yksityiskohdat eivät aina ole erikoisen
mieltäylentäviä, mutta kokonaisuudessaan heidän kohtalonsa vaikuttaa
järkyttävästi.
Heidän pohjoiset sukulaisensa ovat ajoissa muuttaneet pois, ja on syytä
uskoa ja toivoa, että heidän kohtalonsa on muodostuva vähemmän
raskaaksi.