Tammikuun alkupäivinä v. 1913 seisoin eräänä iltana Turuhanskin
kirkkoherran talon edustalla valvomassa kapineitteni pakkausta
samojedilaisille nartoille. Toiselle, jossa oli korkeat reunat,
asetettiin fonografini ja muut kojeeni ja toinen täytettiin jäätyneillä
kaloilla ja kuivilla korpuilla -- eväillä yhden kuukauden ajaksi.
Turuhan-heimon ruhtinas oli itse tullut saapuville seuratakseni minua
alkutaipaleella ja valvoakseen että pääsisin onnellisesti jatkamaan
matkaani tundrojen halki Tasille. Tullessaan oli hän varmaankin
uteliaana mietiskellyt kuka se korkea herra mahtoi olla, joka oli
saanut sielläpäin niin harvinaisen valtakirjan vaatia kaikilta piirin
ruhtinailta riittävästi poroja matkojaan varten. Suuresti häntä
ihmetytti, että muukalainen aikoi matkustaa heidän omalla tavallaan
avonaisessa reessä, että hän osasi ajaa poroja ja keskellä tiukinta
talvea ja ilman seuralaisia aikoi pyrkiä tundralle ja erämaihin, joissa
ei kukaan sitä ennen ollut matkustanut. Vielä enemmän hän hämmästyi
kuullessaan miehen puhuvan samojedia ja esiintyvän samojedilaisessa
puvussa, maalitsassa ja säkkiturkissa. Kaikesta tästä huolimatta hän
yritteli neuvoa minua luopumaan vaikeasta matkastani. Pristavi ja
kirkkoherra olivat koettaneet samaa mutta ei kukaan heistä voinut
itsepäisyyttäni voittaa. Näin ollen he vain lupasivat lähettää
retkikunnan minua etsimään, jollen ennen kesää ilmestyisi ihmisten
ilmoille.
Kun kaikki valmistukset olivat päättyneet, tavarat nartoille köytetyt
ja porot valjaissa, kaksi kunkin reen edessä, lähdimme matkalle jättäen
taaksemme sivistyksen päätepisteen, vanhan rappeutuneen Turuhanskin.
Ilta oli tullut ja kuta enemmän yö lähestyi, sitä kirkkaammaksi seestyi
taivas. Muistan tuon lähdön kuin eilisen päivän. Nautin sanomattomasti
siitä, että vihdoinkin pääsin syventymään seutuihin, joita sivistys ei
vielä milloinkaan ollut koskettanut, joiden maaperää ei yksikään
kulttuuri-ihminen ollut polkenut. Nautin ajaessani poroillani erämaan
sydämeen, jossa elämä seuraa tavallisuudesta poikkeavia latuja.
Vähäpätöinen metsä ja vaivaiset puut katosivat pian ja eteeni avautui
ääretön lumen peittämä valkoinen tasanko. Taivas, joka äsken oli ollut
yhtä autio ja kylmä, kirkastui, revontulet säihkyivät mahtavina kaarina
yli äärettömän avaruuden ja taivas oli liekkien vallassa. Ihmeelliseltä
tuntui poroilla ajaminen laajalla tundralla, hiljaisuuden
valtakunnassa, leimuavan taivaan alla. Minusta tuntui, kuin olisin
lentänyt pois todellisuudesta ja tunkeutunut syvälle satujen
ihmeelliseen maailmaan.
Matkani Tasille kesti viikkokauden, vaikka tie ei ollut kuin noin 500
kilometrin pituinen. Mutta porot, joiden oli täytynyt seistä tundralla
yli kuukauden ja odotella lähetyssaarnaajaa, joka ei koskaan tullut,
eivät olleet saaneet riittävästi ravintoa ja olivat sentähden
heikontuneet. Sitäpaitsi meitä usein ahdistivat raivoisat lumimyrskyt,
jotka avoimella tundralla ovat monin verroin kauheammat kuin Jeniseillä
tai metsissä. Kerran, kun minulla oli tunguuseja oppaina, eksyimme
kokonaan ja ilmojen kirkastuttua meillä oli aika työ lähtöpaikan
löytämisessä. Toisen kerran, lähestyessämme Tasia, hyökkäsi myrsky niin
vastustamattomalla raivolla kimppuumme, että meidän oli pakko laskea
porot irti etsimään lumesta suojaa. Itse vetäydyimme nurinkäännettyjen
narttojen suojaan. Turkit vedettiin jalkojen ja käsien yli, pää oli
painettava rintaa vasten ja istuen jalat ristissä allamme odotimme
myrskyn taukoamista. Puita meillä ei ollut tulen sytyttämistä varten,
ruokakin oli loppunut, ja sellaisessa kurjassa ja sangen epämukavassa
tilassa oli meidän pakko antaa vuorokauden kaikkien tuntien hitaasti
kulua, ennenkuin matkan jatkamisesta saattoi olla puhettakaan. Oli
mahdotonta vähääkään ojennella itseään, sillä silloin olisi pakkasessa
hitaasti mutta varmasti paleltunut, ja nukkumista ei voinut
ajatellakaan, koska sama kohtalo siinäkin tapauksessa uhkasi väsynyttä
matkamiestä. Yllämainittu tapa oli ainoa mahdollinen, ja minä
seurasinkin mielelläni alkuasukasten esimerkkiä hyvin ymmärtäen, että
he muita paremmin tiesivät mitä sellaisessa tilanteessa oli tehtävä.
Myöhemmin olen kuullut kerrottavan monista venäläisistä, jotka
voittamattoman väsymyksen ahdistamina eivät ole jaksaneet tai huolineet
koko vuorokautta istua liikkumattomina odottamassa paremman sään tuloa.
He ovat alkuasukasten varoituksista huolimatta heittäytyneet lumeen
nukkumaan ja paleltuneet kuoliaaksi ihania unia nähden. Tällä kertaa,
niinkuin useasti myöhemminkin, tunsin kovaa kiusausta. Olisi ollut niin
suloista antaa tunnottomien jäsenten tuskatta puutua hervottomiksi,
enkä ole ennen milloinkaan tuntenut niin vastustamatonta halua saada
ummistaa silmäni ja nukahtaa melkein välinpitämättömänä siitä,
heräisinkö enää koskaan. Sensijaan oli minun yhä vain istuminen ja sain
tyytyä tuontuostakin sytyttämään mahorkalla täytetyn piippuni sekä
lumella kostuttamaan kuivia huuliani. Tämä ensimäinen tundralla
näkemäni suurempi lumimyrsky taukosi vuorokauden kuluttua, ja taivaan
kirkastuttua me hetimiten jatkoimme matkaamme. Se sujui kuitenkin kovin
hitaasti; lunta oli kasaantunut niin runsaasti kaikkialle, että meidän
oli pakko kinoksissa kahlaamalla etsiä tietämme viimeisen edelliselle
lepopaikalle ennen Tasia.
Täällä oli eräs Kudosei-joen samojedi rakentanut itselleen oksista ja
risuista tehdyn siistin majan keskelle pientä lehtikuusimetsikköä.
Tässä hökkelissä oli Tasin ruhtinas tehnyt kaiken voitavansa ottaakseen
minut vastaan sopivalla tavalla. Suloinen takkavalkea loimotti keskellä
"huonetta" ja äskenkaadetun poron vastikään paistettu liha levitti
jumalallisia tuoksuja nälkäisiä matkamiehiä vastaan. Olin toivonut
pääseväni viettämään hupaista hetkeä tässä erinomaisessa ympäristössä,
mutta en ollut huomannut ottaa lukuun ruhtinasta ja hänen ylhäistä
tuultansa. Myrskyn takia olimme pahasti myöhästyneet, ja hän oli saanut
odottaa kauan aikaa poroineen, jotka hän oli tuonut mukanaan omassa
persoonassaan kyyditäkseen niillä minut joelle. Viivytyksestä hän
syytti kyytimies-parkoja, jotka päinvastoin olivat odottaneet kiitosta
siitä tavasta, jolla olivat myrskystä suoriutuneet. Senvuoksi he
joutuivatkin ihan hämilleen ja ällistyivät kovasti siitä hirvittävästä
haukkumasanojen tulvasta, jolla ruhtinas kaikessa majesteetissaan otti
heidät vastaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ruhtinaan niin pahasti
sättivän alamaisiaan, enkä ole eläissäni nähnyt niin voimakkaita
korvapuusteja, jommoisia hän heidän poskilleen läimäytteli. Heitä olisi
hänen käskystään armottomasti piiskattu, jollen minä olisi astunut
esiin ja haukkunut hänen ruhtinaallista korkeuttaan jotenkin yhtä
pontevilla voimasanoilla kuin hän heitä.
Tammikuun 13 p:nä saavuin n.s. Tasin kirkolle. Kaatumaisillaan oleva
temppeli seisoo yksinäisessä loistossaan tundralla joen rannalla, joka
täällä on parin kilometrin levyinen. Lähimailla ei asu pappia eikä
ainoatakaan kristittyä sielua, ja kirkkoa valvoo samojedilainen
kirkonvartija, joka on seudun suurin noita eikä arvatenkaan pidä siitä
paljonkaan huolta. Sen vieressä on ainoastaan kurja puinen hökkeli,
jota tänne eksyneet matkustajat tavallisesti käyttävät suojanaan.
Verrattain lähellä tätä paikkaa sijaitsi muinoin Mangasejan kaupunki.
Sen olivat perustaneet Jermak Timofejevitshin kasakat ja kauppiaat,
jotka tätä tietä pitkin pyrkivät Jeniseille ja halusivat tänne perustaa
tukikohdan uudelle vallalleen. Näillä siihen aikaan turkiseläimistä
niin rikkailla mailla kaupunki kasvoi nopeasti sangen huomattavaksi
kauppakeskukseksi. Mutta samojedit eivät olleet vielä siihen aikaan
alistuneet ja v. 1662 hyökkäsivät jurakit kaupunkiin sekä hävittivät
sen täydellisesti. Asukkaat muuttivat Turuhanskiin ja Jeniseiskiin ja
niiltä ajoilta asti ovat samojedit yksin hallinneet Tasilla. Kauppa
etsi itsellensä uudet tiet suuria jokia pitkin, ja nyttemmin eivät muut
kuin alkuasukkaat liiku Obdorskin ja Turuhanskin välisillä tundroilla.
Mangasejan kaupungista ei ole kerrassaan mitään jäljellä ja Tasin vanha
kirkko seisoo yksin pystyssä muistuttamassa ihmisille, että maa
kuitenkin on valloitettu ja laskettu valkoisen tsaarin valtikan alle.
Joen suupuolella asuu kaksi venäläistä kauppiasta, mutta jokivarrella
ei ole muita kuin samojedeja.
Joki, joka on pohjoisen Siperian suurimpia ja kalarikkaimpia, laskee
Tasin lahteen Jäämereen. Paikoittain se on muutaman kilometrin levyinen
ja sillä on monia lisäjokia, jotka saavat alkunsa niistä lukuisista ja
osittain hyvin suurista tundrajärvistä, joita ei kukaan ihminen ole
vielä käynyt katsomassa. Rannikot ovat enimmäkseen paljaat, ja
ainoastaan joen yläjuoksun varrella kasvaa harvaa metsää. Kirkon luona
ei näy muuta kuin tundraa, mutta siellä täällä kasvaa polttopuuksi
kelpaavia vaivaiskoivuja. Koko jokialue on ostjakki-samojedien
asuttama; heitä on vain suunnilleen 500, vaikka he puhuvatkin viittä
eri murretta. Suulla asuu muutamia jurakkiperheitä ja ympäristössä
kiertelee tunguuseja ja ostjakkeja, jotka elävät ainaisessa riidassa
maan varsinaisten herrojen kanssa.
Kaikki Tas-joen ostjakki-samojedit ovat poronhoidolla ja kalastuksella
eläviä paimentolaisia. Nyttemmin useimmat heistä ovat köyhiä ja elävät
kurjissa oloissa. Kalastus ei ole erikoisen kannattavaa, venäläiset
kalastusyhtiöt kun kesäisin viime vuosien aikana vastoin kaikkia
asetuksia ovat tykkänään sulkeneet joen suun, joten kalojen on mahdoton
päästä läpi. Niitä kuoleekin joukoittain, ja enimmät pyydetyistä ovat
pahasti vahingoittuneita. Obin oloihin verrattuna on kalastus kylläkin
erinomaista, mutta huonojen kulkuneuvojen takia käy kuljetus
hankalaksi. Lisäksi on ankara rutto riehunut porojen keskuudessa ja
niitä on kuollut kymmeniä tuhansia. Ja ilman poroja ei saata tundralla
liikkua eikä myöskään siellä elää siedettävää elämää. Senvuoksi
vallitsee Tasilla nykyään sanomaton kurjuus, josta myöhemmin kerron.
Poronhoidon takia on samojedien pakko pitkin vuotta muutella paikasta
toiseen etsiäkseen jäkälää laumoillensa. Tundra on suuri ja ravintoa
riitti hyvin kaikille heidän poroilleen, vaikka heillä saattoikin olla
satoja, jopa tuhansia eläimiä käsittäviä laumoja. Heidän harjoittamansa
poronhoito eroaa monessa suhteessa toisilla kansoilla tavattavasta,
eniten kenties siinä, että he aina itse paimentavat porojaan,
jotavastoin jurakit ja tunguusit mielellään sen toimittavat koirien
avulla. Talvisaikaan poroja käytetään vetojuhtina, ja kun ne päästetään
laitumelle, eivät ne koskaan hajaannu kovin pitkälle. Syvä lumi ja
jalkaan sidottu kapula estävät niitä etäälle poistumasta. Kun niitä
tarvitaan, ottavat miehet ne kiinni. Keveästi hiihtäen leveillä
suksillaan he ensin kiertävät ne ja ajavat ne kokoon, jonka jälkeen he
vangitsevat ne pitkillä suopungeillaan, joita he käyttävät tavattomalla
taidolla. Kylmimpänä vuodenaikana, jolloin samojedit eivät kernaasti
ole matkoilla eivätkä poistu kodastaan muuten kuin puiden tai ruuan
hankkimista varten, saavat porotkin levähtää rasittavien syysmatkojen
jälkeen. Mutta silloinkin on hyvin helppo pitää laumaa koossa, koska
porot eivät halua omin päin lähteä autiolle tundralle. Kesäiseen aikaan
tunguusit pitävät vaatimensa eli naarasporonsa sidottuina, voidakseen
niitä lypsää, tai ajavat koko laumansa Jenisein itäpuolella
sijaitseville viileille vuorille, missä sääsket eivät niitä vallan
pahasti ahdista. Samojedit, jotka eivät näytä panevan maidolle
sanottavaa arvoa, antavat porojensa vapaasti käydä laitumella sen joen
läheisyydessä, jossa he itse harjoittavat kesäkalastustansa. Porot,
jotka eivät jaksa sietää armottomia sääskiparvia, kokoontuvat
rannoille, jonne niitä varten sytytetään tulia hyttysten
karkoittamiseksi. Ne ovat sitäpaitsi oppineet mielihyvällä syömään
kalaa ja kulkevat usein rantoja pitkin etsimässä semmoisia pikkukaloja,
joista samojedit eivät välitä. Keskisellä Tasilla ei ole mitään
varsinaisia metsiä ja senvuoksi ei tarvitsekaan varoa karhua, joka
etelämpänä ahkeraan vaanii poroja. Sentähden ei lauman paimentaminen
ole myöskään yhtä välttämätöntä kuin joen lähteillä ja Vahin ostjakkien
mailla.
Syksyllä tapetaan kaikki tarkoitukseen sopivat elukat. Jotta nahkaa ei
vahingoitettaisi, käytetään silmukkaa, joka pannaan eläimen kaulaan ja
josta voimakkaasti vedetään. Jos lähistössä sattuu olemaan puita,
vedetään nuora jonkun oksan ylitse ja silloin poro-parka kaikkien
sääntöjen mukaan hirtetään. Senjälkeen avataan valtimot ja veri kootaan
tuohiastiaan, koska sitä kaikkialla käytetään; se juodaan joko heti
lämpimänä tai siitä keitetään eräänlaista lientä. Sitten eläin
nyljetään ja paloitellaan luiden mukaan, joita ei koskaan särjetä.
Sydän leikataan ensiksi ruumiista irti ja tarjotaan raakana ja
lämpimänä, verestä höyryävänä arvoisille vieraille. Usein olen saanut
sellaisen lahjaksi, mutta yhtä usein olen jalomielisesti muillekin
jakanut herkkua. Muutamat samojedit eivät sitä syö, mutta tämä johtuu
siitä, että he jonkun sairauden aikana ovat antaneet hengille
uhrilupauksen olla koskaan sydämiä syömättä. Tässä uskossa piilee
kenties hämärä aavistus siitä, että sydän jollain tavalla edustaa
elonperustetta. Paloiteltua lihaa saattaa jäätyneenä säilyttää yli koko
talven, mutta tavallisesti se leikataan kuutionmuotoisiksi kappaleiksi,
jotka kuivataan tai savustetaan. Raakaa poronlihaa nautitaan herkkuna.
Kieltä ei koskaan syödä, sitä kun pidetään saastaisena, koska poroilla
on tapana mielihyvällä nuoleksia virtsaa, missä vaan sitä löytävät.
Poronvuota, josta valmistetaan enimmät vaatteet, pingotetaan päiväksi
tai pariksi kodan seinälle, jossa sitä tällä tavalla savustetaan.
Pyhien porojen lihaa ja nahkaa ei käytetä koskaan. Ne uhrataan
jumalille tai lahjoitetaan köyhille.
Samojedit, jotka aina ajavat kahdella tai useammalla porolla, ohjaavat
valjakkoa vasemman poron avulla. Siihen ovat muut rautaketjulla
yhdistetyt. Vasen poro on tavallisesti hyvin opetettu ja tottelee
ajajansa pienintäkin merkkiä, jotavastoin muut saattavat olla melkein
minkälaisia tahansa, koska niiden kuitenkin täytyy seurata vasenta.
Varsinainen ajoporo on useimmiten salvettu. Salvaminen tapahtuu siten,
että joku miehistä hampaillaan puraisee pois kivekset; vain harvoin ne
poistetaan veitsellä. Silat ovat hyvin alkuperäiset, mutta eivät aina
yhtä yksinkertaiset, vaan päinvastoin usein koristetut kirjavilla
nauhoilla, ja niihin kuuluvat luupalat ovat kauniisti veistettyä
mammutinluuta. Rinnan ja vatsan ympärille on kiinnitetty nahkaremmit,
jotka kannattavat ja tukevat vetohihnaa, mikä puolestaan kulkee vatsan
alitse ja takajalkojen välitse sekä nartan etusyrjään kiinnitettyjen
puisten renkaitten läpi. Jotta ei reen jalaksia yhdistävä poikkipuu
pääsisi lyömään vasten porojen koipia, on niiden pakko juosta hyvin
tasaisesti, ja jos toinen niistä yrittäisi virkaansa laiminlyödä, niin
poikkipuu heti estää sellaisen yrityksen. Puuttuvien aisojen takia on
ajajan pakko mäissä jalallaan jarruttaa tai astua pois reestä ja
vasemmalla kädellä ohjaten tarttua oikealla kiinni rekeen. Ei ole
varsin helppo asia ajaa samojedilaista valjakkoa, kun ei ole kuin yksi
ohjas, joka kulkee vasemman poron kylkeä pitkin ja on sen päähän
kiinnitetty. Vasemmalle ohjaaminen on yksinkertaista, silloin on
kovasti vedettävä ohjaksesta, mutta oikealle kääntyminen käy paljoa
vaikeammaksi. Totutetun poron saa menemään mille suunnalle tahansa,
mutta opettamaton poro ei käänny siitä, että heittää ohjaksen toiselle
puolelle selkää osoittamaan minne sen on mentävä. Sellaisissa
tapauksissa täytyy turvautua kapineeseen, jonka nimi on naaraapoo ja
jota oikeastaan käytetään vain poroja jouduttamaan. Se on 4-6 metrin
pituinen kevyt mutta tukeva seiväs, jonka toisessa päässä on pyöreä
luunappula. Tätä seivästä pidetään tavallisesti oikeassa kädessä ja
sillä lyödään poron selkään, jos halutaan vauhtia lisätä. Kun on
tekemisissä laiskojen tai väsyneiden porojen kanssa tai milloin on
ajettava syvien kinosten läpi, täytyy täydellä voimalla sysiä
seipäällään vetojuhtaa takapuoleen. Jos on poikettava oikealle, niin
täytyy samalla seipäällä lyödä vasemmanpuolista poroa niin kauan
päähän, kunnes se kääntyy oikealle tolalle. Metsissä käytetään seivästä
estämään narttaa liitämästä ja puskemasta puita vasten sillä tavoin,
että se painetaan puun ja jalaksen ylimmän reunan välille. Tiheissä
metsissä ja viidakoissa, missä ei ole laisinkaan teitä, kysytään suurta
taituruutta, jos mieli estää seivästä tarttumasta puiden väliin ja
katkeamasta. Jos se menee poikki, ei ole helppo jatkaa matkaa ja vaikea
on hankkia itselleen uutta, joka samalla olisi kevyt ja taipuvainen,
mutta kuitenkin tukeva ja niin pitkä, että sitä voi kädessä helposti
viiputtaa.
Tavallinen samojedilainen nartta on koivusta tehty paitsi jalaksia,
jotka ovat kuusesta. Jalakset, jotka ovat noin 10 senttimetrin
levyiset, ovat etupuolelta hyvin ylöspäin taivutetut. Niihin on
kiinnitetty neljät noin 60-80 senttimetrin korkuiset, istuinlautaa
kannattavat kaplaat. Istuinlauta on tasainen ja ilman reunoja, sillä
nartalla ei kuljeteta mitään tavaroita ja miehet istuvat niissä joko
molemmat jalat ristissä allaan taikka siten, että vasen sääri roikkuu
sivulla. Naisia, lapsia sekä tavaroita varten tarkoitetut reet ovat
pitemmät ja varustetut selkänojalla tai täydellisillä laidoilla. Jos
niissä lisäksi on kansi, niinkuin on laita niiden rekien, joissa
kuljetetaan kuivaa kalaa tai muita ruokatarpeita, niin ne ulkomuotonsa
puolesta lähinnä muistuttavat kömpelötekoista ruumisarkkua. Rekien
kokoonpanossa ei koskaan käytetä liimaa eikä rautanauloja; pienet
puupalikat vastaavat niitä, ja ainoastaan puukon avulla samojedit
valmistavat nuo erinomaisen kevyet ja sirot rekensä.
Ostjakki-samojedit tuntevat hyvin omat poronsa ja osan naapurienkin
karjasta. Ei missään käytetä merkkejä elukoiden korvissa tai sarvissa.
Se onkin tarpeetonta noilla harvaan asutuilla seuduilla, missä laumat
harvoin sekaantuvat ja missä varkaudet ovat niin perin harvinaisia.
Mutta jos varkaus on tehty ja varas löydetty, ei siellä käytetä muuta
rangaistusta kuin että omistaja saa syyllisen laumasta valita itselleen
parhaan elukan. -- Poro, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yleisen
hyvinvoinnin tuottajana, ei nyttemmin, ruton raivottua, enää ole yhtä
tavallinen. Parempiosaisilla on kyllä edelleenkin monta sataa eläintä
ja samojedi-miljonääreillä on niitä tuhansittain, mutta köyhillä on
vain 5-20 poroa ja kovinta kokeneilla ei ainoatakaan. Poron hinta
vaihtelee iän ja kelvollisuuden mukaan 5:stä 20:een ruplaan puhtaassa
rahassa, ja kelpo vaimon voi hankkia itselleen 10:llä elukalla. Kuulin
että ruhtinaan nuori tytär oli saatavana 20:n vetojuhdan hinnasta.
Tasilla on useimmilla samojedeilla risuista ja oksista tehdyt hökkelit,
joissa he oleskelevat kylmimmän sään vallitessa. Majat sijaitsevat
tavallisesti jonkun pienen puron suulla, jossa kasvaa polttoaineeksi
kelpaavia koivupensaita. Kirkon tienoilla tapaa siellä täällä tundralla
pieniä mänty- ja lehtikuusimetsikköjä, joissa monet kylmimpään aikaan
asustavat. Muun osan talvea samojedi viettää perheineen ja
karjalaumoineen tundralla, jossa hän satimilla pyydystää naaleja ja
ampuu villipeuroja pyssy-rämällä tahi jousella ja nuolella. Silloin hän
asuu poronnahasta tehdyssä kodassa tai lumeen kaivamassaan kuopassa. Ne
polttopuut, jotka hän tarvitsee sulattamaan lunta vedeksi, hän
kuljettaa mukanaan. Muuten hän syö ruokansa, sekä lihan että kalan,
raakana ja jäätyneenä, milloin keittopuita puuttuu. Kesän aikana hän
useimmiten leiriytyy jonkun joen, tavallisesti Tasin, varrelle, jossa
hän, sulkemalla jonkun pienemmän puron, mukavalla tavalla hankkii
itselleen yllinkyllin kalaa. Suurempia veneitä ei ole koko Tasilla, ja
kaikki alkuasukkaat käyttävät yhdestä rungosta koverrettuja ruuhia,
jotka tehdään joen etelämpää tuomista puista.
Tas-joen alue on maapallomme kylmimpiä, ja siksi on aivan luonnollista,
että siellä tarjoutuva ravinto laadultaan on mitä yksitoikkoisinta.
Poronlihaa saa kylläkin ja kesäiseen aikaan voi pyydystää runsaasti
vesilintuja ja kaloja. Mutta muuta ei juuri olekaan. Samojedit ovat
tottumattomat leipään, ja jauhot ovat harvinaisia Tasilla. Sokeria ja
suolaa tapaa yhtä vähän, ja ainoat korkeamman kulttuurin tuotteet ovat
tupakka ja tiilitee. Tavallisinta on näin ollen, että alkuasukkaat
vuoden umpeen elävät lihalla ja kalalla. Oleskellessani heidän luonaan
ei heillä ollut mitään muuta, ja hätä oli niin suuri, että mahorkka ja
teekin puuttuivat. Ainoana kasvisruokana, jota he marjoja
lukuunottamatta käyttävät, ovat eräällä sivujoella kasvavan kasvin
paksut ja valkoiset juuret, joista he keittävät itselleen puuroa. Mutta
jollei heillä olekaan monia ravintoaineita valittavana, ovat he
sensijaan kehittäneet ruuanvalmistustaitonsa sangen korkealle, ja
heidän ruokalajinsa ovat sangen omaperäisiä, vaikka ne eivät juuri ole
meikäläisen maun mukaisia.
Ensi sijalla ovat kaikki ne liharuuat, jotka syödään ilman
minkäänlaisia valmistuksia. Kesällä he aikaa tuhlaamatta pistävät
poskeensa vastapyydystetyn kalan, ja yhtä suurella innolla ja
nopeudella he syövät vastikään tapetun poron lihaa tai juuri ammuttua
lintua. Pakkasessa heistä on hyvin maukasta leikata kovaksi jäätynyt
kala pitkiksi lastuiksi, jotka syödessä ikäänkuin sulavat suussa.
Jäätynyt liha on heidän niinkuin minunkin mielestäni oikein hyvää.
Kalaa valmistetaan monella eri tavalla. Kesällä se useimmiten
keitetään. Talvitarpeita varten sitä säilytetään kahdella eri tavalla.
Osittain ripustetaan kokonaiset kalat seipäisiin auringossa kuivamaan,
jolloin niitä samalla tavoin savustetaan. Enimmäkseen ne kuitenkin
kuivattuaan survotaan jonkinlaiseksi jauhoksi, jota säilytetään
kalannahasta valmistetuissa pusseissa ja jota käytetään ruuan särpimenä
jokseenkin samalla tavalla kuin meillä leipää. Samojedit sanovatkin
usein tuota kalajauhoa (pors) leiväksi. Sampea heillä on runsaasti, ja
sitä syödään eniten tuoreena. Kaviaarin annetaan syksyllä jäätyä ja
myöhemmin talvella keitetään lientä kaviaarimöhkäleistä, jotka pannaan
kiehuvaan veteen. Se on hyvin tavallinen ruokalaji Tasilla, mutta
meillä sellainen ateria varmaankin tulisi maksamaan monta sataa
markkaa. Jos samojedit vain saisivat halvalla ostaa suolaa, niin he
varmaankin voisivat hankkia itselleen hyvät tulot. Kalanrasva on heidän
paraita herkkujaan ja sitä tarjotaan aina vieraille teen keralla.
Se korvaa meillä käytetyn sokerin ja onkin varmaan paljoa
välttämättömämpää seuduilla, missä ruumis enimmäkseen saa taistella
pakkasta vastaan. Siitä johtui kenties myöskin, että minä aina hyvin
mielelläni sitä tarjottaessa söin. Jotta minua ei katsottaisi miksikään
samojedien Hagdahliksi, siirryn nyt puhumaan muista asioista. Lisään
vain käsitykseni monen kuukauden kokemuksen nojalla olevan sen, että
yleensä on verrattain helppo tottua elämään ilman leipää. Ilman sokeria
voi niinikään tulla toimeen, mutta suolatta eläminen on perin tukalaa.
Ruoka ei maistu millekään, ja jos tupakkakin puuttuisi, niin minä en
ainakaan mielelläni eläisi suolatta. Olisi melkein pakko tehdä samoin
kuin porot.
Mainitsen vielä pari sanaa asiasta, jota en tähän asti ole kosketellut,
nimittäin tundran asukkaiden pukimista. Kaikki vaatteet ovat niin
tehdyt, että ne paraiten kykenevät suojelemaan ruumista kovalta
pakkaselta, joka voi laskea alle 60° C. Alusvaatteet, joilla ei ole
mitään sanottavaa virkaa, tehdään nyttemmin tavallisesti venäläisiltä
ostetusta kankaasta. Ennen käytettiin yleisesti kalannahkaa, joka
huolellisesti valmistettuna tulee pehmeäksi ja notkeaksi. Se on
kestävää ja tiivistä, mutta siitä valmistetut paidat ja housut ovat
sangen kömpelöitä ja rumia, vaikka eipä se paljon haittaa, kun niitä ei
juuri koskaan näe. Naiset käyttävät alusvaatteitansa varten
poronnahkaa. Tavallisen puvun päällä käytetään turkkia, jossa on karvat
sisäänpäin käännetyt. Sitä sanotaan maalitsaksi, ja sen päällä on
tavallisesti irtonainen ja komeavärinen, kankaasta valmistettu kaapu.
Naisilla on maalitsan asemesta lyhyt, edestä avoin poronnahkaturkki.
Lämpimämmällä säällä on sentapainen turkki aivan riittävä. Päässä niin
miehillä kuin naisillakin on huivi. Naisten hiukset kiinnitetään huivin
alle, mutta miesten, jotka ovat melkein yhtä pitkät, lainehtivat
vapaina hartioilla. Kovemmalla pakkasella on miehillä vielä yllään eräs
"sak" niminen säkkiturkki, jossa karvat ovat ulospäin käännetyt ja
johon sekä päähine että kintaat ovat ommellut kiinni. Selkäpuoli on
koristettu loistavilla punaisilla nauhoilla ja kasvoja ympäröivät osat
ovat reunustetut naalinnahalla. Vaikka pakkanen olisi kuinka kova
tahansa, niin kasvot, s.o. silmät, nenä ja suu, pidetään aina paljaina,
koska muussa tapauksessa hengityksestä aiheutuva kosteus helposti
turmelisi turkin koko etuosan. Tästä johtuu, että nenä ja posket
pahasti paleltuvat ja talven kuluessa peittyvät mustalla kuorella, joka
irtautuu vasta keväällä jättäen jälkeensä kasvoihin sangen hauskoja
valkoisia täpliä, jotka naurettavalla tavalla loistavat muuten niin
ruskeanlikaisessa ihossa. Naiset käyttävät pitkiä, edestä avoimia
turkkeja, jotka nähtävästi ovat syntyneet sen johdosta, että
täysikasvuisten naisten on matkoilla usein pakko ruokkia
lapsiansa. Kaikki pohjoiset samojedit käyttävät kaksinkertaisia
poronnahkasaappaita. Sisemmässä parissa on usein sarkakankaasta tehdyt
varret; pehmeihin heiniin hyvin kääritty jalka puristetaan lujasti
saappaaseen. Näiden saappaiden ympärille kääritään vähän karkeampia
heiniä ja lopuksi vedetään jalkoihin ulkosaappaat, jotka jurttaan
tullessa riisutaan jaloista ja siis tavallaan ovat jonkinlaiset
tundrakalossit. Saappaat sidotaan nauhoilla kiinni jalkoihin ja varsien
alasluisuminen estetään hihnoilla, jotka kiinnitetään maalitsan alla
olevaan vyöhön. Maalitsan päällä pidetään toista, komeasti kirjailtua
vyötä, jossa riippuvat veitsi, tulukset, tupakkavehkeet ja monet muut
esineet.
Olen aikaisemmin maininnut, että samojedeilla on naapureina jurakkeja,
tunguuseja ja ostjakkeja. Lisäksi ovat joen latvoilla ja Jeloguilla
asuvat Jenisei-osljakitkin heidän kanssaan kosketuksissa. Itse ovat he
alkuaan tulleet Tasille Tymiltä ja Vahilta, jotenka he siis tätä nykyä
elävät sangen eristettyinä muista sukulaisistaan. Mutta koska juuri
samojedien kieli Obin ja Jenisein välisellä alueella on pääkielenä, ei
ole ihmeteltävää, että heidän on näinkin vieraassa ympäristössä
onnistunut säilyttää kansallisuutensa. Mutta he ovat kuitenkin täällä
oleskellessaan kadottaneet paljon muuta, ja niinpä saattaa esim.
mainita, että heidän uskontonsa on muodostunut kirjavaksi sekoitukseksi
kaikesta siitä, mitä he itse ja heitä ympäröivät kansat ovat sillä
alalla voineet luoda. Tapasin vain harvoja totemismin jälkiä, ja heidän
satunsa ja laulunsa ovat suurimmaksi osaksi lainaa jurakeilta ja näiden
auringonpalvonnasta. Olen siellä oleskellessani tavannut miehen, jonka
äiti oli tunguusi, isä ostjakki ja vaimo Jenisei-ostjakki ja joka
kotikielenään käytti ostjakki-samojedia, vaikka hän muitakin kieliä
osasi. Sentapaiset ylen kansainväliset, melkeinpä yleismaailmalliset
suhteet selittävät, miksi samojedit, niin vähäisessä määrässä ovat
säilyttäneet henkistä perintöänsä. Heidän Tasilla edustamansa kulttuuri
ei olekaan enää niin paljon samojedilaista kuin yleis-arktista.
Minua ilahutti suuresti nähdessäni ja todetessani miten nuo samojedit,
jotka olivat olleet mahdollisimman vähäisissä kosketuksissa venäläisen
kulttuurin kanssa, olivat menestyneet paljoa paremmin kuin heidän
etelässä asuvat veljensä. He eivät ole missään suhteissa kauppiaihin,
ja senvuoksi onkin heidän taloutensa, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, tyydyttävällä kannalla. He ovat tavallisesti
hyvinvoipia ja velattomia ja heillä on suuret mahdollisuudet toipua
tuhoisien rutto- ja katovuosien jälkeen. Ruumiillisesti he ovat
terveitä, ja lasten lukumäärä joka kodassa takaa heille suvun
jatkumismahdollisuuden. Taudit ovat harvinaisia, ja kuppaa tai
keuhkotautia en tavannut lainkaan. Tosin siellä minun oleskeluni aikana
raivosi ikävänlainen vatsatauti, mutta se ei vaatinut muita uhreja kuin
muutamia poroja, jotka uhrattiin hengille.
Kymmenpäiväinen oleskeluni Tasilla ja sen ympäristössä kävi erittäin
kurjaksi. Lähtiessään oli ruhtinas jättänyt minulle kielimestariksi Pan
nimisen poikansa, joka näyttäytyi erittäin sopivaksi tarkoitukseen.
Muistiinpanoni lisääntyivät nopeasti, vaikka olikin vaikea kirjoittaa
niin kovassa pakkasessa. Muutaman minuutin kirjoitettuani täytyi minun
aina lämmitellä käsiäni, mutta sekin kävi vaikeaksi, kun puita oli vain
vähäsen ja tuli sentähden liian pieni. En ollut vielä ehtinyt ostaa
itselleni omia poroja, ja kun muutkin samojedit olivat lähteneet pois,
jäimme sinne kahdenkesken suksinemme. Lähimailla ei ollut metsää
minkäännäköistä, ja meidän oli pakko joka päivä hiihtää muutamia
kilometrejä kokoilemaan vaivaiskoivun oksia, joita kasvoi siellä täällä
rannikoilla. Näistä oksista teimme tulen, jonka täytyi palaa majassamme
pitkin päivää, sillä muuten en olisi voinut työskennellä emmekä olisi
voineet tulla toimeen, siksi tiukka oli pakkanen. Jotta lukija
käsittäisi mitä minä kovalla pakkasella tarkoitan, esitän seuraavassa
kirkon luona tekemäni lämpömittarihavainnot. Ne ovat tavallisesti
tehdyt iltapäivällä.
Tammikuun 16 p:nä -48,5°, -50,5° C.
" 17 " -51,5° C
" 18 " -49,5°, -50°, -53° C.
" 19 " -54,5° C.
" 20 " -44° C.
" 21 " -48° C.
" 22-23 " olin muualla
" 24 " -50° C.
" 25 " -53°, -55° C.
" 26 " -56°, -57° C.
Öisin sattui joskus, että pakkasta oli 60° C ja enemmän. Onneksi oli
yleensä sangen tyven; vain kerran puhalsi kova tuuli, vaikka
lämpömittari osoitti alle -50°.
Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties
miltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49
asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota
kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50
asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa
silloin samalla tavalla kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli
ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean
paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun
kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On
mahdotonta hengittää muuten kuin nenän kuutta ja silloinkin saattaa
vetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja
hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin
hermostuttavasti. Jos on pakko hetkeksikään paljastaa joku ruumiinosa,
on jotensakin varmaa, että se muutaman sekunnin kuluttua käy
valkoiseksi ja kankeaksi sekä tarvitsee erityistä parantelua ja hoitoa.
Näin ollen saattaa jokainen arvata miten hauskalta tuntui istua melkein
yksinään tundralla ilman polttopuita ja erotettuna muiden ihmisten
yhteydestä. Tilamme uhkasi käydä aivan sietämättömäksi, kun ainoa
ruokamme, jäätynyt kala, alkoi loppua. Mutta hädän ollessa
suurimmillaan palasi ruhtinas takaisin lukuisain porojen kanssa ja minä
saatoin suunnitella lähtöä tästä niin epäinhimillisen autiosta
paikasta.