Kesäkuun alkupäivinä oli Ob vapautunut jäistä ja minä matkustin
Tomskiin. Suomeen palasin saman kuun loppupuolella, juhannuksen aikaan,
oleskeltuani Siperiassa lähes kaksi kokonaista vuotta.
Täsmälleen vuotta myöhemmin (kesäk. 1914) lähdin toiselle
Siperian-matkalleni. Rautateitse tulin Tjumeniin, josta laivalla
jatkoin Tobolskiin. Tulvavesi oli korkeimmillaan ja rannalla sijaitseva
kaupunginosa oli veden vallassa. Sitä mahtavammalta näytti, ainakin
etäältä, sen takana kohoava vuori, jota vanhat kirkot ja suomalaisten
ja ruotsalaisten sotavankien aikoinaan rakentamat muurit ja holvit
koristavat. Pitkin Irtysh-jokea saavuin Obille, joka tavattoman
vedenpaljouden lakia muistutti merta. Sivuutettuani ostjakkien
yksitoikkoiset asuma-alat saavuin Narymiin, jossa oleskelin pari
viikkoa täydentääkseni muistiinpanojani. Sieltä siirryin Tomskiin ja
Krasnojarskiin.
Suunnitellessani toista Siperian-matkaani olin ajatellut lähteä
Jenisei-jokea pitkin aina Jäämeren rannoille, päästäkseni lähemmin
tutustumaan n.s. Jenisei- ja Avam-samojedeihin, joiden kieltä tähän
asti olin vain ohimennen tutkinut. Syistä, jotka eivät riippuneet
yksinomaan minusta, saavuin kuitenkin niin myöhään Krasnojarskiin, että
laiva jo oli ennättänyt lähteä pohjoista kohti. Koska en tällä kertaa
halunnut pitentää matkaani yli talven, päätin jättää näiden heimojen
tutkimisen vastaisten matkojen varaan ja lähdin aivan päinvastaiseen
suuntaan, nimittäin etelään, Sajaanin-vuorten pohjoisille rinteille.
Aikaisemmin olen maininnut, että minä v. 1912 ystäväni I.I. Berdnikovin
avulla eräästä pienestä Abalakova nimisestä metsäkylästä löysin
muutamia kamassi-samojedien kieltä puhuvia henkilöitä. Tuohon kylään
nyt siis suuntasin matkani.
Varustauduttuani Krasnojarskissa m.m. hyvillä aseilla, jotka ovat
välttämättömiä tässä piirissä, lähdin retkelle siinä mielessä, että
tällä kertaa suorittaisin loppuun v. 1912 alottamani tutkimukset tämän
häviävän heimon keskuudessa. Kuljettuani rautateitse jonkun matkaa
itäänpäin ryhdyin arojen poikki ajamaan. Arolla, joka näillä seuduin
(Kanskin piirin keskiosissa) leviää tasaisena alankona joka taholle
peninkulmamääriä, ei ole mitään varsinaisia teitä. Missä ei ole
viljelyksiä, siellä pääsee eteenpäin kaikkialla yhtä hyvin, maaperä kun
on mustaa multaa, jossa ei ole kiviä eikä kantoja. Kuivana aikana aro
on kivikovaa, mutta sateella yhtä ainoata suota. En tiedä, millä säällä
matkustaminen on suositeltavampaa, kummassakin tapauksessa se tuntuu
epämukavalta. Jos aurinko paistaa ja paahtaa, niinkuin se arolla
tavallisesti tekee, on maa aivan kovettunut, ja silloin on
tottumattoman hyvin tuskallista istua n.s. tarantassissa, joka on
nelipyöräinen ajopeli ilman minkäänlaisia vietereitä. Kun tulinen
troika l. kolmivaljakko oli näissä vaunuissa kiidättänyt poloisia
matkamiehiä puolenkin tuntia, niin minusta jo tuntui, kuin kaikki
sisälmykseni olisivat rikkirevityt, ja tosiasia oli, että fonografini
ei tällaista matkaa kestänyt -- se meni aivan palasiksi. Tomuakin
kokoontuu joka paikkaan niin paksulti, että puhdistustyö käy hyvin
hankalaksi. Tällä tavalla alkoi matkani, vaikka se sitten muuttui
kerrassaan toisenlaiseksi -- kuitenkin vielä surkeammaksi. Taivas avasi
nimittäin sulkunsa ja antoi sataa vettä maan päälle ihan hirvittävällä
tavalla. Koko aro muuttui mustaksi velliksi. Siinä oli kyllä pehmeä ja
hyvä ajaa, mutta kun kaikki neljä pyörää pitkin matkaa räiskyttivät
mustaa, märkää liejua onnettomien matkustajien päälle, niin koko
tarantassi kaikkineen oli lyhyessä ajassa monen senttimetrin paksuisen
multakerroksen peitossa. Se olisi, liioittelematta sanoen, paremmin
sopinut onkimadoille lepokodiksi kuin ihmisten tyyssijaksi matkalla.
Ilman sen suurempia seikkailuja saavuin kuitenkin muutaman päivän
kuluttua kamassien luo, Abalakovan kylään.
Tätä nykyä ovat miltei kaikki kamassit asettuneet vakinaisesti asumaan
yllämainittuun kylään eikä kenelläkään enää ole poroja. Mutta vielä
20-30 vuotta sitten oli heidän elämänsä aivan toisenlaista. Taloja ei
ollut, vaan he vaelsivat puroineen paikasta paikkaan pystyttäen kotansa
sinne, missä oli jäkälää ja metsänriistaa. Talvisaikaan he oleskelivat
aroilla pyytäen peuraa, hirveä, kaurista, oravaa, sopulia, kärppää
y.m., joiden eläinten nahkoilla he kävivät vaihtokauppaa aikaisemmin
tataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Kesäisin he laumoineen
pakenivat hellettä ja sääskiparvia ja pystyttivät tuohiset kotansa
Sajaanin viileille vuorille, joita he nimittivät valkoisiksi, ikuisen
lumen tähden. Alempaa seutua he taasen sanoivat mustiksi vuoriksi
synkän metsän ja mustan mullan takia. Heidän vaatetuksenaan oli silloin
miltei yksinomaan nahka, ja ravintona he käyttivät kuivattua
poronlihaa. Leipää heillä ei ollut, mutta tarkoitusta varten
valmistetulla kuokalla he kaivoivat maasta erään kasvin (Lilium
marthagonin) suuria valkoisia juuria, joista valmistivat sekä puuroa
että leipää, aivan samalla tavalla kuin Tas-joen ostjakki-samojedit.
Kalastusta he nähtävästi vain poikkeustapauksissa harjoittivat. Niin
talvella kuin kesälläkin he liikkuivat paikasta toiseen poroilla
ratsastaen niinkuin tunguusit ja karagassit. Rekeä ei vuoristen
seutujen takia voitu käyttää, ja senvuoksi olivatkin kaikki esineet
niin tehdyt, että niitä saattoi helposti kuljettaa porojen selässä
riippuvissa säkeissä. Talvisilla metsästysretkillään he eivät
käyttäneet porojaan, vaan hiihtelivät metsissä vetäen koirien
avustamina yhdestä puusta koverrettua ahkiota, jota rekimuotoa,
ohimennen sanoen, on pidettävä hyvin alkuperäisenä.
Niinkuin jo mainitsin, ovat kamassit jokunen kymmenkunta vuotta sitten
jättäneet paimentolaiselämänsä ja asettuneet asumaan Abalakovan
hedelmälliseen laaksoon, jonne he ovat rakentaneet itselleen pienet
tuohikattoiset puuhökkelit. Mutta näiden rinnalla on heillä vielä
tavallisetkin kodat, joihin he mielellään vetäytyvät asumaan kesän
aikaan, kun hyttyset ja kärpäset, luteet ja kirput heitä tuvassa
liiaksi ahdistavat. Talvisaikaan miehet kyllä kuljeksivat vuorilla
metsästämässä, ja syksyisin kaikki lähtevät metsiin setripuunpähkinöitä
keräämään. Mutta yhä useampi heistä nai venakon, ja silloin vapaus on
mennyttä ja lämmin tupa muodostuu siksi keskustaksi, jossa samojedi
vähitellen kesytetään elämään vierasta ja hänelle outoa elämää. Entisen
sijalle tulee hullunkurinen maanviljelys ja rajaton juominen, jota
seuraa köyhyys ja perikato.
Ennenkuin seuraavassa siirryn tarkemmin puhumaan kamasseista ja
oleskelustani heidän luonaan, voi mahdollisesti olla tarpoen luoda
katsaus heidän ympäristöönsä ja niihin oloihin, jotka osaltansa ovat
synnyttäneet nykyisen surkean tilan. Ennen muinoin kuului Kanskin
piirin läntinen osa miltei kokonaisuudessaan samojedeille ja itäinen
kottien heimolle. Seutu on kokonaisuudessaan Siperian rikkaimpia --
onhan sen keskisenä osana tasainen ja hedelmällinen aro, jossa musta
multa tekee mahdolliseksi mitä menestyksellisimmän maanviljelyksen.
Etelämpänä kohoavat nuo mahtavat Sajaanin-vuoret, joiden rinteillä on
melkein koskemattomia rikkauksia, kuten kultaa, hopeaa, vaskea,
grafiittia, kiilleliusketta y.m. Aina viime vuosikymmeniin asti on
näillä seuduin elänyt paitsi alkuasukkaita ainoastaan n.s.
starozhiilejä (venäläisiä), jotka aroilla ovat harjoittaneet
karjanhoitoa ja vuorilla kullanhuuhdontaa. Edelliset ovat usein
käyttäneet työvoimanaan entisiä pakkotyöläisiä, joille ovat maksaneet
viheliäisen palkan ja joita he sitten ovat ajaneet takaa ja murhanneet
anastaen heiltä antamansa rahat. Kun jälkimäisetkään eivät ole
kuuluneet rauhallisimpien ihmisten joukkoon, on käsitettävissä, että
Kanskin piiri näihin päiviin asti on pysynyt Siperian levottomimpana
osana, seutuna, jossa murhat kuuluvat päiväjärjestykseen. Sitä
todistavat ne lukuisat ristit, joita näkee monessa paikassa tien
varrella. Matkustamisen täytyykin tapahtua siten, että ladattu kivääri
aina on käsissä. Viimeisellä kolmen peninkulman taipaleella ennen
tuloani takaisin rautatielinjalle tapettiin keskellä tietä saman päivän
aamuna kolme miestä ja tilapäisen asuntoni ulkopuolella yksi.
Tätä nykyä ovat ajat kuitenkin muuttumaisillaan parempaan päin. N.s.
uutisasutushallituksen välityksellä muuttaa Siperiaan vuosittain
satoja tuhansia ihmisiä, joille kaikille esivallan vainoomien
sosiaalidemokraattisten periaatteiden mukaan jaetaan viljelyskelpoista
maata. Sitä ei saa ostaa, kyläkunnat omistavat sen, mutta jokainen saa
riittävän palstan käytettäväkseen. Kanskin piiri on sekin jo
melkoisesti muuttunut. Kaikkialla aroilla on suuria uusia kyliä, joilla
on yllinkyllin viljeltävää maata. Rybinskoe niminen kirkonkylä omistaa
yksin yli 30,000 hehtaaria. Metsiä ei ole paljon, mutta melkein
kaikkialla on runsaasti kivihiiltä, jota kylien asukkaat käyttävät
tarpeihinsa. Uutisasukkaita on täälläkin kaikilta Venäjän valtakunnan
ääriltä, ja kun he kaikki mikäli mahdollista pyrkivät säilyttämään
kansallisuutensa kieleen, pukuun ja asutukseen nähden, niin muodostuu
näillä seuduilla matkustaminen hyvin opettavaiseksi vaellukseksi
ikäänkuin jättiläismäisessä ulkoilmamuseossa.
Kun aron puolelta nopeasti leviävä venäläinen asutus ja
kullankaivajayhtiöt sekä eri kansallisuuksiin kuuluvat metsästäjät
estävät alkuasukkaita rauhassa ja menestyksellä harjoittamasta entisiä
elinkeinojaan ja kun heidät pakotetaan vetäytymään hyvinkin
rajoitetulle alueelle sekä, ainakin osittain, omaksumaan vieras
kulttuuri, on ymmärrettävää, että he vähitellen luopuvat entisestä
elämästään ja sulautuvat muihin.
Venäläisen valloituksen aikana oli tämä eteläinen samojediheimo jo
verrattain pieni, sitä kun oli m.m. kauan vainottu Minussinskin
tataarien taholta. Castrénin aikoina se oli lukumäärältään n. 150
henkeä, mutta v. 1875 se oli vähentynyt 90:een ja nykyään kuuluu siihen
suunnilleen 50 henkeä, niiden joukossa yli puolet sellaisia, joilla on
venäläinen äiti. Nykypolvesta osaa ainoastaan kahdeksan henkeä
kunnollisesti omaa kieltänsä, ja kun nuorin heistä on noin 45-vuotias,
on varmaa että heidän isiltä peritty samojedilaiskielensä jonkun vuoden
perästä on kokonaan hävinnyt. Muut puhuvat tataaria ja nuoremmat miltei
yksinomaan venättä. He väittävät itse syyksi tähän ilmiöön sitä, että
kamassin kieli on liian vaikeata oppia ja myönnettävä onkin, että niin
on laita, siinä kun esim. hyvin monessa sanassa tavataan voimakas ja
vaikeasti äännettävä laryngaaliklusiili y.m. Mutta pääsyynä kielen
häviämiseen ei tietysti kuitenkaan ole pidettävä sen vaikeutta eikä
myöskään avioliittoja vieraiden kanssa, vaan itse heimon nopeata
vähentymistä. Hyvin kuvaavaa onkin, että kamassit aivan samalla tavalla
kuin ne ostjakki-samojedit, jotka ovat joutuneet läheisempään
kosketukseen venäläisten ja venäläisen kulttuurin kanssa, niin
sanoakseni häviävät jäljettömiin ja nopeasti kuolevat sukupuuttoon.
Syyt ovat samat, mutta täällä ne esiintyvät vielä selvemmin.
Kamassienkin keskuudessa tämä ilmiö ensi kädessä johtuu lasten
tavattoman suuresta kuolevaisuudesta. Tilastosta, jonka siellä
oleskellessani laadin, käy ilmi, että kuolleisuus niissä perheissä,
joissa sekä isä että äiti ovat samojedeja tai muita läheisiä
alkuasukkaita, on noin 73 %. Niissä perheissä, joissa äiti on
venäläinen, on lasten kuolevaisuus ainoastaan 19 % ja elämään on
jäänyt 81 %. Samalla on merkillepantava, että syntyneiden koko
lukumäärä edellisissä perheissä keskimäärin on ollut 7 lasta, mutta
seka-avioliitoissa ainoastaan 5. Siitä huolimatta on melkein koko
nuorempi polvi puoleksi venäläistä. Tämäkin pieni tilasto osoittaa
puolestansa todeksi sen, että alkuasukasten lapset fyysillisesti ovat
noita muita paljoa heikommat. Tämä ei johdu huonosta hoidosta tai
ravinnosta, vaan vanhempien heikkoudesta, joka taasen aiheutuu monesta
syystä, m.m. siitä, että he liian äkkiä ovat jättäneet entisen elämänsä
ja siirtyneet täydellisesti venäläisiin oloihin, omaksuneet venäläiset
tavat kaikessa äärimmäisyydessään sekä joutuneet sen kulttuurin
vaikutuksen alaisiksi, joka ei sinänsä omaksuttuna näy sopivan
millekään luonnonkansalle.
Asetuttuani heidän keskuudessaan työskentelemään tulin siis heti
huomanneeksi, että kohtalo oli ollut minulle suopea, kun en päässyt
tällä kertaa pohjoista kohti matkustamaan. Sitten viime käyntini olivat
useat vanhemmat ihmiset jo kuolleet, ja nyt olivat enää jäljellä vain
nuo kahdeksan omaa kieltänsä taitavaa kamassi-samojedia. Minulla oli
työssäni kaksi vakinaista kielimestaria (toinen niistä nainen), mutta
sittenkin minun täytyi muiltakin pyytää tietoja, kun halusin saada
selvyyttä harvinaisemmista sanoista. Alussa herätti työni täällä
niinkuin muuallakin suurta uteliaisuutta, ja kulkiessani talosta taloon
kyselemässä noita outoja sanoja y.m. seurasi minua usein pitkä jono
naisia ja lapsia. Kun minä lisäksi ryhdyin esineiden keruuseen ja
perhosia sekä kovakuoriaisia kokoilemaan, niin monet luulivat, että
hullu oli joutunut heidän luokseen. Kuvittelen, että he katsoivat minua
jotenkin samoilla silmillä kuin lappalaiset englantilaista, joka
talvisaikaan kuljetti Lapin poikki isoa laivaa ja Pallasjärven rannalle
rakennutti "engelsmannin kirkon". Lääkkeitteni avulla ja kiskomalla
kipeitä hampaita heidän leuoistaan saavutin sentään vähitellen
luottamusta, ja kun kylän vanhin eukko, melkein yhdeksänkymmenvuotias
muija, oli kertonut näkemästään Castrénista, niin minutkin
tunnustettiin järjelliseksi ihmiseksi. Ohimennen mainitsen mitä tämä
ainoa Siperiassa tapaamani henkilö, joka oli nähnyt Castrénin, minulle
jutteli. Hän muisti kuuluisan maanmiehemme hyvin, sillä tämä oli asunut
hänen perheensä kodassa viisi vuorokautta, koko ajan kysellen heiltä
sanoja. Hän muisteli vielä, että tämä kookas muukalainen oli kovasti
sairastunut heidän luonaan. Jaloissa oli hänellä ollut suuret
sojoottilaiset poronnahkasaappaat, mutta koska talvi juuri silloin teki
tuloaan, oli hän heillä ompeluttanut itselleen samojedilaisen
talviturkin. -- Lapset voitin pian puolelleni antamalla jokaisesta
minulle tuodusta perhosesta tai muusta itikasta sokeripalasen. Siitä
oli seurauksena että he perhosen nähdessään innostuneina huusivat
"sokeripala lentää" ja täyttä kyytiä juoksivat sitä takaa ajamaan,
kunnes saivat viskatuksi ainoan vaatekappaleensa, paitansa, sen päälle,
jolloin he itse vielä varmuuden vuoksi heittäytyivät vatsalleen
päällimäiseksi, ettei "sokeripala" millään muotoa pääsisi lentämään
pois. Vanhempi kylän väki kuunteli ihmeissään fonografiani, joka osasi
laulaa heidän omia laulujaan ja kertoa heidän kielisiään satuja yhtä
hyvin kuin he itsekin. Täten muodostui oleskeluni heidän luonaan
erittäin hauskaksi. Olen harvoin tavannut ystävällisempiä ihmisiä ja
voin melkein sanoa nautintorikkaiksi niitä monia iltoja, jotka heidän
seurassaan vietin pimeän tullen kylän suurimmassa tuohikodassa. Siellä
minä istuin kuuntelemassa juttuja entisaikojen ihanasta elämästä
valkoisten vuorten alppijärvien rannoilla tai otteluista kontion kanssa
mustilla vuorilla. Siellä sain kuulla mietelmiä maailman menosta,
vieläpä siitäkin tärkeästä kysymyksestä, mitä kamassit arvelivat
maailmansodasta. Heidän mielestään ei mikään muutu, jollei Kiinan
keisari ryhdy sotaan, sillä jos hän ei liikahda, niin maailma pysyy
ennallaan. Olivathan he Sajaanin-vuorilta nähneet hänen valtakuntansa
rajan, vaikkeivät itse olleet uskaltaneet painua alas laaksoihin. Mutta
näkemästään he tiesivät hyvin, että hänen maansa on niin suuri, että
jos sitä vertaa isoon talviturkkiin, niin valkoisen tsaarin valtakunta
on sen rinnalla vain kuin kaulus tai hiha. Siitä syystä he eivät
sodasta välittäneetkään kerrassaan mitään.
Tällaisina iltoina sain myöskin m.m. ensi kerran selville sen, että
kamassit vielä uskovat vanhoihin jumaliinsa ja uhraavat niille. Tämä
oli minulle suuri yllätys, sillä jo Castrén mainitsee heidän kaikkien
muka olevan uskovaisia ja hartaita kristittyjä. Nyt kävi kuitenkin
ilmi, että heillä ei ainoastaan ole omia jumalia ja yksityisuhreja,
vaan vielä yleisiäkin, joihin koko heimo ottaa osaa. Mitään ihmeellistä
ei ole, että esim. metsästäjä kaadettuaan jonkun suuremman otuksen
uhraa metsän ja veden hengille. Huomattavaa on sitävastoin, että heillä
on säilynyt tapa toimittaa suuria yhteisiä uhreja, kuten syksyllä ennen
lähtöään setripuunkäpyjä keräilemään. Suurimman kodan takaosaan
järjestetään silloin uhriateria, johon kuuluu lihaa, leipää, viinaa
sekä pähkinöistä tehtyä voita, jota valmistetaan nimenomaan tätä
tarkoitusta varten. Silloin luetaan ensiksi näin kuuluva lyhyt rukous:
"Uhrin tuomme eteenne, äitimme, isämme, maan henki, maailman, maan,
veden henki; [metsän] pähkinöitä älä pahastu [älä säästä]." Rukouksen
jälkeen heitetään ateria tuleen, jotta ruuat hävityksen kautta
pääsisivät perille henkien luo. Heilläkin on näet se usko, että
kaikissa kappaleissa piilee henki joka vapautuu ja pääsee henkien
maailmaan vasta sitten, kun esine on rikottu tai hävitetty. Näiden
yksinkertaisten menojen jälkeen alkaa tavanmukainen juhliminen ja
syöminen. Shamaaneja, noitia, heillä ei kyllä enää ole; viimeiset
kuolivat muutamia vuosia sitten, ja heidän hautansa sijaitsevat
Sajaanin-vuorilla, jonne heidän ruumiinsa vanhaan tapaan ovat asetetut
lepäämään telineille maan yläpuolelle. Siellä ovat myöskin heidän
rumpunsa, pukunsa ja taikakalunsa, kaikki kuitenkin särettyinä, jotta
niidenkin henget manalassa pääsisivät isäntiänsä palvelemaan.
Kansanrunoutta näillä harvoilla viimeisillä samojedi-mohikaaneilla on
hyvin vähäsen. Minun onnistui kerätä heiltä talteen vain muutamia
kymmeniä satuja ja arvoituksia, jotka nähtävästi kuitenkin enimmäkseen
ovat tataarilaisperäisiä. Laulujakin on aniharvoja, sillä nykyään
lauletaan vain tataarilaisia ja venäläisiä renkutuksia. Kylän
vanhimmalta asukkaalta, ennenmainitsemaltani iäkkäältä eukolta,
kirjoitin kuitenkin muistiin yhden, joka on merkillinen siitä, että se
on liikuttavan yksinkertainen, mutta samalla runollinen valitus heidän
heimonsa perikadon johdosta. Se kuuluu käännettynä seuraavasti:
"Missä kuljinkaan ennen, mustat vuoreni jäivät. Jäljissäni, omassa
maassani, kultainen heinä kasvoi pystyyn. Valkoiset vuoreni jäivät
[hävisivät] näkymättömiin. Voimia oli, nyt niitä ei ole, paljon lapsia
oli, yksikseni jäin. Vanhemmistani eksyin, yksin jäin. Missä ennen
kalastin, sinne järvenikin jäivät, enkä [niitä] enää saa nähdä.
Kotanikin pystypuut ovat [jo] lahonneet, ja kaikki sen tuohetkin ovat
käpertyneet kokoon."
Tämän laulun sain myös fonografiini lauletuksi, ja kun koneellani sitä
laulatin, kokoontuivat samojedit kuuntelemaan. Muistan selvästi, kuinka
he kaikki, jotka sanoja ymmärsivät, kävivät vakaviksi ja kuinka he
lopulta, niin ukot kuin akatkin, pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.
Tunnelma kävi vielä järkyttävämmäksi, kun eräs pieni poika selitti,
että hänen aikoja sitten kuollut äitinsä oli torvessa laulamassa.
Lopetan tähän. Tarkoituksenani ei ole ollut antaa mitään täydellistä
kuvaa tuon sukupuuttoon kuolevan kamassi-samojedilaisheimon
vaatimattomasta elämästä. Mutta kenties nämäkin hajanaiset piirteet
saattavat puolestansa osoittaa, millaiseksi sellaisen kansan kohtalo
muodostuu, joka ei pidä lujasti kiinni omaperäisestä elämästään ja
omasta kielestään.
* * * * *
Hiljaisesta ja rauhallisesta Abalakovasta palasin Rybinskoeen. Matkalla
olin kuvitellut tapaavani ihmiset iloisessa elonkorjuutyössä, mutta
näinkin vain autioita asuntoja ja elottomia kyliä, joissa itkettyneet
naiset ja vaikeroivat lapset surivat sotaan riistettyjä miehiä. Seutu
oli muuttunut murheen laaksoksi ja räikeäksi kuvaksi sodan tuottamasta
kurjuudesta. Eräässäkin mökissä oli seitsemän pientä orpoa; isä oli
kaatunut ja äiti oli kuollut synnytettyään viimeisen. Toisin paikoin
eivät naiset jaksaneet omin voimin korjata viljaa, ja nälkä odotti
heitä. Myöhemmin olen lukenut, että isorokkokin on armottomasti näitä
seutuja ahdistanut. -- Joitakuita hauskojakin juttuja tulin kuulleeksi.
Minulle kerrottiin m.m. eräästä naisesta, joka oli saanut tiedon
saksalaisten lentokoneiden tarkkaamisesta. Hän oli kiiruhtanut
pristavin luo ja ilmoittanut nähneensä sellaisen eräällä niityllä.
Tarkempi tutkimus oli kuitenkin osoittanut, että lentokone oli ollut
vain kotka, josta nainen oli katsonut asiakseen ilmoittaa, koska
hänelle oli kerrottu noiden outojen ilmassa lentävien vehkeiden
muistuttavan suurta lintua. Olen omin korvin kuullut samoilla seuduilla
asuvien nais-ihmisten tiedustelevan, että "onko se, tsaari jonkinlainen
kotka?" Senpätähden voinkin vakuuttaa, että ylläkerrottu tapaus on
sangen todennäköinen.
Rybinskoesta painuin itää kohti etsiäkseni kotteja, jotka aikoinaan
olivat asuneet Agul-jokea ympäröivissä metsäseuduissa. Toisella
matkallani olen tuskin sen luonnonihanampaa maata nähnyt. Satojen
kilometrien päästä näkyivät vielä etelässä sinertävät valkoiset vuoret,
ja auringossa ikuinen lumi kimalteli suurten jalokivien tapaan. Aroa
peitti rehevä ruoho, jossa eriväriset kukat loistivat harvinaisen
kauniisti. Joet olivat vuolaat ja rannat korkeat, paikoittain
hohtavan valkoiset, toisinaan tummat ja pehmeät, jättiläismäisten
aarniometsäpuiden peittämät. Matkustettuani hyvinvoipien ja suurten,
satojen talojen muodostamien kylien ohitse saavuin autiommille
seuduille. Kaukana muista asutuksista sijaitsi vähäpätöinen Agul, missä
sanottiin kottien asuvan. Samaan tapaan kuin muutkin kuolevat kansat
olivat hekin vetäytyneet pois aroilta vuorille ja metsiin. Tullessani
kylään oli osa miehistä metsissä, mutta siitä huolimatta sain haluamani
tiedot. Sinänsä oli heimo kyllä säilynyt, mutta kaikki olivat siinä
määrin venäläistyneet, ettei kukaan enää osannut omaa kieltänsä.
Kerrottiin erään vanhan muijan sitä vielä taitavan, mutta halvauksen
saatuaan hän oli kadottanut puhekykynsä ja yhteen ainoaan kysymykseeni
hän vastasi sanalla "a", joka merkitsee nenää ja joka minulle tässä
tapauksessa merkitsi pitkää nenää. Toimekseni jäi siis vain ristin
piirtäminen. Sain todeta, että kottien kieli oli lakannut
olemasta, että se oli jo joutunut saman kohtalon alaiseksi, joka
lähitulevaisuudessa uhkaa kamassienkin kieltä.
Tämän tavallaan epäonnistuneen retken jälkeen minä palasin Rybinskoeen,
josta lähdin rautatielinjalle. Vaivoin saavuin Krasnojarskiin, jonne
minun oli pakko jättää miltei kaikki kokoelmani. Asemalla sain odottaa
kaksi vuorokautta saadakseni piletin, ja se kerran päivässä kulkeva
juna, joka sota-aikana välittää Siperian liikennettä, oli niin täpöisen
täynnä, että minun Tomskiin asti oli pakko seisoallani oleskella
neljännen luokan vaunussa. Kokonaiseen vuorokauteen en päässyt edes
istumaan, ja nukkumisesta tai ruumiin ravitsemisesta ei voinut olla
puhettakaan.
Välttääkseni turhan pitkää ja vaikeata rautatiematkaa päätin kiertää
Tjumeniin Ob- ja Irtysh-jokia pitkin. Matkalla viivyin muutamia päiviä
Tshulym-joen suulla, jossa tutkin vielä erästä häviävää heimoa.
Tutkimukseni suoritin Baidoona nimisellä jurtalla ja sain todetuksi,
että ylisen Obin ja Tshulymin murretta ei puhu enää kuin 7-8 henkilöä.
Muut samojedit olivat venäläistyneet tai kuolleet sukupuuttoon.
Jättäessäni jurtan oli syksy saapunut Siperiaan. Yöt olivat pitkät ja
päivät lyhyet. Laivamatka tuntui yksitoikkoiselta pitkin kuollutta
Obia, jossa ei asuntojakaan näkynyt. Mutta kaikesta huolimatta oli joki
kauniimpi kuin koskaan ennen. Keväällä ja kesäiseen aikaan Ob
muistuttaa suurta ja mahtavaa merta, jolta kuitenkin puuttuu värejä.
Silloin siellä ei puhalla mikään raitis tuuli ja kaikki on harmaata,
niin vesi kuin rannatkin. Mutta syksyn tullen vesi muuttuu yhä
läpikuultavammaksi ja vihdoin, juuri ennen ensi lumen tuloa, se saa
sinisen ja kirkkaan, kesäistä merta muistuttavan värin, Pakkanen
muuttaa metsät ja viidakot keltaisiksi ja punaisiksi, ja äsken paljaat
rannat kasvavat rehevää viheriäistä ruohikkoa. Vesirajan yläpuolella
loistavat hiekkasärkät keltaisen maalaisvoin värisinä. Kirkkaalla ja
tyynellä ilmalla ei saata koskaan tarpeekseen ihailla maisemaa. Illalla
aurinko painuu pakkasen punertamana pimenevään setripuumetsikköön.
Vastapäinen ranta näyttää palavan tai oikeammin hehkuvan, sillä se
muistuttaa liekitöntä tulta. Tuon tulivyöhykkeen yläpuolella kohoaa
läpikuultava ja kevyt pohjoinen taivas ja sen alapuolella kaikki
vivahteine vaaleanvihreästä vaaleankeltaiseen ja vesi kuvastaa taivaan
kirkkaita ja kylmiä värejä. Auringon laskettua varjot lähtevät
vaeltamaan ja kaikki muuttuu salaperäiseksi. Silloin nuo pienet, ääneti
virran mukana leveällä joella kulkevat samojediveneet näyttävät perin
omituisilta.
Matkani Tshulymin suulta Samarovoon, Tobolskiin ja Tjumeniin kesti
kolmatta viikkoa. Tomskista tulevassa laivassa menin Kolpashevoon,
jossa minun oli pakko odottaa uutta laivaa voidakseni jatkaa matkaa.
Pari päivää vanhat ystävät minua siellä parhaansa mukaan kestitsivät,
ja entinen Tshaja-joen kielimestarini saapui hänkin minua tervehtimään.
Hän lahjoitti minulle setripuunpähkinöitä ja kalaa, ja minä annoin
hänelle rahoja, joilla hän itselleen ja vaimolleen hankki pullon
kotitekoista viinaa.
Laiva ei käynyt Tymskoessa, ja Kolgujakin luona se pysähtyi vain
pariksi minuutiksi. Senvuoksi en ehtinyt tavata vanhaa ystävääni
Olashkaa, joka, niinkuin minulle kerrottiin, oli pitkin kesää asustanut
Obin rannalle pystytetyssä tuohikodassa odottamassa minun paluutani.
Matka Obia pitkin Surgutiin kesti useampia vuorokausia ja oli
tavattoman yksitoikkoinen. Venäläisiä taloja ei näkynyt juuri
ollenkaan, ja syksyn saavuttua olivat ostjakkienkin teltat aikoja
sitten hävinneet. Lunta oli kosolta autioilla hiekkasärkillä ja jää
alkoi uhkaavalla tavalla kahlehtia likaista vettä. Päivisin ei ollut
muuta tehtävää kuin pelata korttia kalakauppiaiden ja viimeisiltä
tarkastusmatkoiltaan palaavien hallinnollisten virkamiesten kanssa.
Näillä kutsunnasta vapailla seuduilla ei sodan herättämä mielenkiinto
ollut suuri, ja tästä asiasta sukeutuvat keskustelut olivat nekin
laimeat.
Ulkonäöltään Narymia muistuttavasta ja ihmisistä köyhästä Surgutista
matkustin lähellä Samarovoa sijaitsevaan Njälina nimiseen kylään.
Siellä tapasin maanmiehen, maisteri T. Lehtisalon, joka pitkät ajat oli
läntisessä Siperiassa tutkinut jurakkeja ja heidän kieltänsä. Paraikaa
hän tutki n.s. metsä-jurakkeja sokean kielimestarin avulla. Hauskan
yhdessäolon jälkeen lähdin suuren Obin rannalla sijaitsevalle
hiekkasärkälle siellä odottaakseni viimeisen sinä syksynä kulkevan
laivan tuloa. Se ei kuitenkaan pysähtynyt siksi autiolle paikalle, ja
minun oli pakko pitää tarkkaa vahtia, jotta en myöhästyisi. Kolme
vuorokautta oleskelin tuolla lumisella hiekkasärkällä. Tavarani olivat
edeltäkäsin ladotut pieneen veneeseen ja minulla oli sitäpaitsi siellä
kaksi soutajiksi hankittua miestä. Me emme saattaneet poistua rannalta
mihinkään, vaan meidän täytyi kuluttaa aikamme alati palavan nuotion
ääressä. Tuuli ja satoi lunta ja nuotiosta huolimatta minua paleli, kun
ei ollut takkia eikä turkkia. Nukkumisestakaan ei jäätyneellä maalla
tahtonut tulla mitään. Kolmantena yönä tuli laiva, ja pimeydestä ja
suurista laineista huolimatta onnistui minun tavaroineni kiivetä
kannelle.
Matka Tobolskiin muodostui sangen jännittäväksi yhä laajemmalti
jäätyvän joen takia. Kaupunkiin saavuimme parisen vuorokautta
myöhästyttyämme, mutta kuitenkin hyvissä ajoin. Vesi oli sentään siinä
määrin laskeutunut, että samalla laivalla jatkaminen kävi
mahdottomaksi. Pienempi alus lähti vuorokautta myöhemmin Tjumeniin ja
minun oli sitä odottaessani pakko viipyä tuossa vanhassa kaupungissa,
joka sodan johdosta oli kokonaan muuttanut muotoaan. Siellä oleskeli
näet monta tuhatta Saksan alamaista ja sotavankia. Erikoista huomiota
herättivät tällä niin kaukaisella paikkakunnalla komeapukuiset
itävaltalaiset upseerit. Tasan 200 vuotta aikaisemmin oli siellä
samassa asemassa elänyt suomalaisia ja ruotsalaisia miehiä, ja oli
mahdoton olla tekemättä vertailuja. Siihen aikaan Venäjän valta
perustettiin, ja sitä muistellessani mietin mitä lähin tulevaisuus oli
mukanaan tuova. Vangit tuntuivat kärsivän pakkasesta ja oudosta
ruuasta, mutta näyttivät kuitenkin reippailta ja juhlivat paraikaa
Antverpenin valloitusta.
Tobolskista lähdin pienessä laivassa, jonka lastina oli
setripuunpähkinöitä ja tataareja. Saapuessani laiturille ei lastia
vielä oltu otettu ja minä sain nähdä miten se tapahtui. Pakkanen oli
tuima, tuuli jäätävän kylmä, ja parempiosaiset ihmiset esiintyivät
lämpimiin turkiksiin puettuina. Sillalla seisoi pitkävillaisiin
siperialaisiin lammasnahkalakkeihin ja väljiin kaapuihin puettuja
tylynnäköisiä miehiä -- vanginvartijoita paljastetuin miekoin ja
ladatuin kiväärein. Niiden välissä liikkui vaivalloisesti pitkä jono
kalpeita ja laihtuneita olentoja raskaat säkit selässä --
harmaapukuisia pakkotyöläisiä. Käsiin ja jalkoihin kiinnitetyt lujat
rautaketjut kalisivat kaameasti, ja minun oli mahdoton kauan kuulla
tuota kärsimyksen musiikkia, jota onnettomien huokaukset ja vartijain
ärjymiset säestivät.
Laivassa oleva seurue oli kokonaan tataarilainen, enimmäkseen
kauppiaita perheineen. Naiset olivat arvokkaita, hunnutettuja, miehet
vilkkaampia ja tuttavallisempia. Juttelin monen kanssa ja he
hämmästyttivät minua tiedoillaan Suomesta ja kansamme taistelusta
venäläistä virkavaltaa vastaan. Määrähetkinä he ottivat esille pienet
itämaiset mattonsa, polvistuivat, lukivat rukouksensa Allahille ja
kumartelivat Mekkaa kohden. Heistä mahtaa tuntua ihmeellisen
yhdistävältä ja kohottavalta tietoisuus siitä, että koko heidän
uskokuntansa, monet miljoonat uskovaiset muhamettilaiset samalla
hetkellä kääntävät katseensa pyhää kaupunkia kohti ja rukouksessa
lähestyvät jumalaansa. En nauranut heidän peseytymismenoilleen tai
heidän uskonnolliselle hartaudelleen, mutta hymyilin nähdessäni heidän
kompassi kourassa ottavan selkoa oikeasta suunnasta. Laiva kääntyili
pitkin kiemurtelevaa jokea, ja kompassi niinkuin tataaritkin kääntyivät
uskollisesti sen mukaan. -- Matkalla sivuutimme harmajan kylän, joka
sijaitsi liejuisella rannalla. Se oli Pokrovskoe nimeltään ja siellä
oli surullisen kuuluisan Rasputinin koti.
Tjumeniin saavuin lumimyrskyssä juuri ennen kuin jää peitti koko
joen. Sielläkin toistui sama hankaluus pilettien suhteen kuin
Krasnojarskissa. Juna oli täpötäynnä väkeä, enimmäkseen rintamaan
matkustavia sotureita. Jokaisella asemalla sai nähdä liikuttavia
hyvästijättöjä, itkeviä naisia ja totisia miehiä. Mutta kuta enemmän
lähestyimme Pietaria, sitä harvinaisemmiksi tulivat tuontapaiset
kohtaukset. Ne väistyivät antaakseen tilaa toisille. Vastaantulevat
junat olivat nekin viimeistä paikkaa myöten täynnä ihmisiä, mutta
niissä näki haavoittuneita ja sairaita sekä vankeja. Matkan varrella
sai siis pikakuvien muodossa nähdä eri puolilta sodan tuottamaa surua
ja kurjuutta, sen kärsimyksiä ja synkkyyttä. Iloa ei missään näkynyt,
vain vakavuutta, syvää ja raskasta, joka oli painanut leimansa niin
kansaan kuin yhteiskuntaankin.
Vaunussa, jossa istuin, ryhdyin keskustelemaan erään ulkonäöltään
miehekkään vääpelin kanssa, jolla oli rinta täynnä mitaleita ja
Yrjönristejä. Hän oli matkalla rintamaan. Hän oli taistellut
venäläis-japanilaisessa sodassa, mutta ei vielä tässä. Senvuoksi minua
ihmetytti, että hänellä oli kääreitä pään ympärillä ja vasen käsi
siteissä. Kysyin häneltä missä hän oli haavoittunut, ja hän vastasi
olevansa aivan terve. Siteitä hän sanoi pitävänsä vain suojellakseen
itseänsä. Hän oli ollut mukana koko edellisen sodan aikana eikä
kertaakaan vahingoittunut ja hän luuli siteiden nytkin voivan suojella
häntä kaikkea pahaa vastaan. Ne olivat hänen silmissään maagillisesti
vaikuttavana suojana sekä luoteja että pistimiä vastaan.
Kuljettuamme vuorokauden törmäsi junamme yhteen naftajunan kanssa ja
ihan kuin ihmeen kautta pelastuimme joutumasta liekkien uhreiksi. Ei
ketään kuollut, mutta toistakymmentä henkeä loukkaantui pahasti ja osa
kokoelmistani meni pilalle. Matkan loppuosa sujui onnellisesti, ja
lokakuun loppupuolella saavuin Suomeen täynnä uusia kirjavia
vaikutelmia ja kokemuksia ja täynnä sitä iloa, jota jokainen Siperiassa
matkustellut tuntee saadessaan jälleen olla kotona ja kotoisissa
oloissa.
Toistamiseen palasin erämaista takaisin sivistyneisiin oloihin. Tunsin
itseni entistä onnellisemmaksi omaisten luona omassa maassa.
Maailmansota siihen kenties osaltansa vaikutti. Mutta kaikesta
huolimatta tulin kokeneeksi samaa kuin edellisellä kerralla. Syvän
kaipuun tunne sekoittautui ilooni. Olin äsken elänyt suurilla aroilla
ja äärettömillä sydänmailla ja nyt olin tullut sivistyksen
markkinapaikoille. Mieli tuntui jotenkuten haikealta, ja minä kaipasin
kaikkea sitä, jonka olin jättänyt. Unohdin vaivat ja vaikeudet,
muistiini palautui raikas elämä ja ihana oleskelu rakkaiksi käyneiden
luonnonlasten parissa. Ken on nähnyt ainoastaan meidänpuolisen elämän,
ei saata ymmärtää toista puolta. Mutta ken on nähnyt elämän
alkuperäisimmissä muodoissa, hän ei koskaan näkemiään unohda, ja hänen
lähdettyään suurista erämaista muodostuvat muistot hänessä loistavaksi
ilmestykseksi, josta hänen on mahdoton päästä irti. Hänestä on tullut
jonkinlaista kaksoiselämää elävä ihminen, hän on jättänyt jälkeensä
sinne jotakin omasta itsestään. Niin on minunkin käynyt.