Talvi tuntui tulevan aito siperialainen. Lokakuun alkupuolella se jo
näytti hampaitaan ja monena päivänä oli alle -40°. Poroja oli vaikea
hankkia lähimailta ja siitä syystä matka erämaan halki kävi
mahdottomaksi. Minun täytyi alistua hevoskyydillä ajamaan Jeniseiskin
kaupunkiin, josta sitten saatoin jokea pitkin jatkaa matkaa pohjoisia
Turuhanskin maita kohti. Makovskoesta oli kaupunkiin vain 100 virstaa,
joka matka kesti kolmisen päivää.
Jeniseiskiin tulin ajaen eräänä iltana. Kokoelmiani varten oli minulla
kaksi rekeä, toista ohjasi ukko Barmin ja toisen päällä minä loikoilin
täysissä tunguusilaisissa tamineissa. Aioin mennä kaupungin ainoaan
hotelliin, pieneen, muutamia huoneita käsittävään puutaloon. Olimme
juuri ehtineet seisahtua portin edustalle, kun suureen turkkiin puettu
mies astui eteemme ja karjui minulle:
"Kuka sinä olet?"
"Kuka sinä sitten olet?" kysyin minä, koska hämärässä en saattanut
nähdä mikä tuo mies oli. Nyt vasta hän oikein raivostui kuullessaan
minun häntä sinuttelevan, niinkuin hän äsken minua. Hän kiroili ja
huusi ja tahtoi heti paikalla nähdä passini. Huomautin hänelle, että
minä en näytä sitä kenellekään kadulla, ja marssin huoneeseeni, jonne
hänkin perässäni pyrki. Suuttuneena tuollaisen sopimattoman
esiintymisen johdosta kysäisin häneltä, oliko hän dvornikka (talonmies)
tai mahdollisesti poliisi. Hän avasi turkkinsa ja osoitti kiiltäviä
nappejaan, mutta ei sittenkään vastannut kysymykseeni, vaan vaati yhä
edelleen passiani. Päästäkseni hänestä rauhaan näytin hänelle vihdoin
passini ja muut paperini, jonka jälkeen hän hävisi. Myöhemmin hän
poliisilaitoksella syytti minua virkamiehen solvaamisesta ja muusta,
mutta kun talon isäntä ja eräs saksalainen kauppamatkustaja olivat
todistaneet aivan päinvastaista, niin siitä ei tehty mitään juttua.
Seuraavana aamuna kävin valittamassa asiasta ispravnikan luona, joka
myönsi minun menetelleen oikein ja antoi miehelle, joka toimi
pristavina, ankaran varoituksen. Mutta hän selitti asian niin, että
pristavi oli luullut minua tunguusiksi tai karanneeksi karkoitetuksi ja
sen mukaan kohdellut minua.
Jeniseiskin kaupunki sijaitsee korkeiden kukkulain suojassa
Jenisei-virran rannalla. Se on verrattain suuri ja on aikoinaan ollut
vielä suurempi, jonka vuoksi se vaikuttaa hieman kuolleelta. Noin
75-100 vuotta sitten se kuulemma oli hyvinkin eloisa. Silloin sen
kautta vuosittain kulki vähintään 100,000 kullankaivajaa, ja kaivosten
ja huuhtomojen onnelliset omistajat viettivät siellä komeata ja
ylellistä elämää. Niiltä ujoilla ovat nuo suuret, kiviset,
palatsimaiset talot, jotka nyttemmin ovat rappeutuneet ja kaikkea
virkaa vailla. Samalta loistokaudelta ovat syntisten kullankaivajien
sielujensa pelastamiseksi rakennuttamat lukemattomat valkoiset ja
kultakupoliset kirkot. Kaupunki tekee mielestäni hyvin vanhanaikuisen
vaikutuksen, jota lisäävät vaillinainen katuvalaistus ja
järjestyksenvalvojat, jotka öiseen aikaan kulkevat pitkin katuja
kalistellen jänisräikän tapaista kojetta.
Kaupungissa sijaitsee laajahko, herra Kytmanovin perustama museo, jossa
aioin harjoittaa tutkimuksia. Mutta sitä ei lämmitetä talvisaikaan
ollenkaan ja pakkasen takia minun oli mahdoton siellä istua ja tehdä
työtä. Mutta käynnilläni tutustuin perustajan poikaan, joka erittäin
ystävällisesti näytteli minulle kaupunkia ja harvinaisen kauniilla
hevosillaan kyyditsi minua paikasta toiseen. Sitäpaitsi hän avusti
minua neuvoillaan ja täydensi matkatarpeitani lahjoittamalla minulle
yhtä ja toista. Samalla ystävällisyydellä kohteli minua pormestari,
jonka luona pari kertaa kävin. Minun oli vain hieman vaikea esiintyä
heidän seurassaan, sillä "kulttuurikerrokseni" olin jättänyt Tomskiin
ja minun täytyi kaiken aikaa komeilla tunguusilaisissa ryysyissäni.
Joki oli vähän sitä ennen jäätynyt ja tie pohjoista kohti oli valmis.
Hyvillä hevosilla ajoin nopeasti eteenpäin. Turuhanskin piirin rajalle
on talvisaikaan 400 virstaa, ja tämä osa matkasta sujui verrattain
hyvin. Pakkasta oli vain noin 30° ja jää oli tasaista. Viikon kuluttua
olin perillä.
Pitkin joen rantoja asuu enimmäkseen venäläisiä, ja asukkaat ovat
sangen varakkaita. Jartsevskoessa tapasin ensimäiset alkuasukkaat,
pienen määrän noita omituisia Jenisei-ostjakkeja, joiden alkuperästä
oppineet riitelevät. Matkani varrella näin heitä usein ja mikäli minä
heihin tutustuin ja sen nojalla saatan asioita arvostella, luulen
Castrénin osuneen oikeaan arvellessaan heidän kuuluvan indokiinalaiseen
kieliryhmään. Toisessa yhteydessä puhun heistä enemmän.
Vorogovoon saavuin eräänä yönä taisteltuani jäisellä joella monta
tuntia tuollaista hyvin tavallista, mutta silti hirveätä lumimyrskyä
vastaan. Kylä ei ole suuren suuri, mutta sillä on kauppakeskuksena
kuitenkin tärkeä merkityksensä. Siellä on sähkölennätinlaitos ja monta
puotia, joista saattaa ostaa yhtä ja toista, mitä etäämpänä on mahdoton
itselleen hankkia. Se on tavallaan sivistyksen viimeinen etuvartija,
sillä sen toisella puolella alkaa pimeyden valtakunta, karkoitettujen
ja kurjien ihmisten maa.
Tähän kylään on sijoitettu santarmijoukko, jonka tulee valvoa, ettei
viinaa kuljeteta pohjoiseen päin, koska Turuhanskin piiri on
virallisesti raitis. Heidän tulee pitää silmällä, ettei kukaan
karkoitetuista pääse rajan yli pakenemaan eikä asiattomia piiriin
tunkeutumaan. Heidän päällikkönsä kävi minunkin luonani. Hän oli
äärettömän kohtelias. Hän kysyi minne olin menossa ja mitä aioin siellä
toimittaa. Hän kuuli minun läpikäyneen yliopistoksi sanotun laitoksen
ja kysyi senjälkeen, olinko mahdollisesti luku- ja kirjoitustaitoinen.
Vaatimattomasti vastattuani, että minä osasin sekä lukea että
kirjoittaa, hän merkitsi nimekseni kirjaansa Magistr Filosofovitsh
Donner, jota erehdystä en raskinnut korjata. Erosimme mitä parhaina
ystävinä.
Vorogovossa hankin itselleni pitkäjalaksisen kapean reen eli nartan,
jommoista täytyi huonojen teiden takia käyttää. Senjälkeen matkustin
Turuhanskia kohti, jonka nimi jo siperialaisestakin kuulostaa
kamalalta. Tie oli suunnilleen 800 virstan pituinen ja kulki
enimmäkseen jokea pitkin, jonka rannoilla venäläisten kurjat kylät ja
talot ja alkuasukasten tuohikodat sijaitsivat monen peninkulman
etäisyydellä toisistaan. Joki on usein kilometrien levyinen, ja
oikeanpuoliset rannat ovat korkeat ja metsäiset. Ne kohoavat yhä
mahtavampina kaukaista itää kohti ja muodostavat suuria vuoria, joiden
mustan selän takana piilevät kultakaivokset ja kaikki niihin kuuluva
kurjuus. Tästä maasta, Turuhanskin piiristä, joka on alaltaan viisi
kertaa niin suuri kuin Suomi, ovat kuvat niin kirjavat, vaikutelmat
niin erilaiset, että minun käy mahdottomaksi muutamalla rivillä edes
ääriviivoja piirtää. Tyydyn lyhyihin reunamuistutuksiin.
Ken silmät auki matkustaa näiden seutujen kautta, ei saata olla
hämmästymättä sitä elämän moninaisuutta, minkä tapaa noilla karuilla
mailla. Näkee tunguuseja, jotka täällä ovat niin rikkaita ja hienoja,
että syövät vain valkoista leipää, eivät polta mahorkkaa eivätkä juo
konjakkia huonompaa juomaa. Tapaa kurjia ostjakkeja, jotka pitkin
vuotta asuvat huonoissa tuohimajoissa, tai pyöreitä ja hauskoja
samojedeja, jotka poroineen kiitävät erämaiden halki ja tundroilla
herrastelevat. Savuavan lampun himmeän valon opastamana saattaa astua
jonkun kurjan karkoitetun yksinkertaiseen asuntoon tai myöskin mennä
juhlimaan maan herrojen, alkuasukkaita riistävien rikkaiden
kauppiaitten luo. Jokaisessa kylässä ja jokaisessa talossa tapaa
uusien, mitä erilaisimpia kieliä ja murteita puhuvien kansojen ja
heimojen edustajia. Venäläisetkin puhuvat omaa erikoista murrettaan,
joka joskus on hauskaa, kun esim. lotka (= vene) äännetään niinkuin
votka ( = viina). Tällä matkalla tekemäni hätäiset muistiinpanot
saattaisivat melkein johtaa minut uskomaan, että Baabelin torni
aikoinaan sijaitsi Turuhanskissa.
Matkani pohjoista kohti edistyi hyvin hitaasti. Jeniseillä ei ole
mitään varsinaisia kyytihevosia, mutta asukkaat kyyditsevät matkustajia
vuoron perään. Tullessani keskellä yötä johonkin kylään ei kukaan
tiennyt kenen tehtäväksi kyyditseminen viimeksi oli jäänyt. Oli usein
tarpeen herättää kaikki talot tämän tiedon hankkimista varten. Ja kun
oikea mies vihdoin oli löytynyt, kesti kauan, ennenkuin hän oli
matkavalmiina. Ensiksi oli herätettävä vaimo, jonka tuli panna
samovaari kuntoon, miehen täytyi juoda teetä, ennenkuin lähti hevosia
etsimään. Jos kylä oli hyvin pieni, täytyi tyytyä yhteen ainoaan
hevoseen, ja troika syntyi siten, että hevosen kummallekin puolelle
valjastettiin koira. Tällainen kolmivaljakko ei kuitenkaan ollut juuri
muita huonompi, sillä koirat vetivät kuormaa yhtä hyvin kuin nääntynyt
ja rasittunut hevonen. Ehtiäkseni nopeammin perille ajoin yötä päivää.
Pian muodostui nartassa torkkuminen tavallisemmaksi kuin mökeissä
nukkuminen, ja se olikin eduksi, sillä kärsivällisyys on tarpoen
tuommoisella satojen ja tuhansien virstojen taipaleella. Jollei
jaksanut koko aikaa ihailla pohjoisella taivaalla loistavaa Otavaa,
kävi nukkuminen ainoaksi ajanviettokeinoksi, sillä tunnit ryömivät yhtä
hitaasti eteenpäin kuin nartta, joka ainoastaan mitä suurimmalla
vaivalla tunkeutui metrinpaksuisessa lumessa korkeiksi vuoriksi
kasaantuneiden jäämöhkäleiden välitse. Kun sattui pyry, ei nähnyt
kerrassaan mitään, ja usein me eksyimme Jenisein jäillä. Onneksi
hevoset vain harvoin erehtyivät suuntaamaan kulkunsa joessa oleviin
sulapaikkoihin, joissa mahdollisimman kylmä kylpy odotti muutenkin
sangen viluisia matkamiehiä. Väliin oli 50° pakkasta ja tuuli viilsi
kasvoja kuin veitsellä. Täytyi olla kovin varoillaan, jottei pakkanen
pääsisi yllättämään ja häpeällisesti riistämään saaliikseen hajuelimen
näkyvintä päätä. Neljän peninkulman matka kesti usein 8-9 tuntia, ja
siinä ajassa ehti jo hyvin tuntea kylmää ja paleltua. Mutta edellisenä
talvena olin karaissut itseäni sekä avannoissa kylpemällä että saunan
jälkeen kierimällä lumessa ja sen vuoksi saatoin tämän niinkuin
vieläkin kovemman pakkasen kestää.
Tullessani Podkamennaja-Tunguskaan oli päivä jo melkein yhtä pimeä kuin
yö, ja auringosta ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin taivaalla
punainen kajastus, joka samalla kertaa edusti sekä aamu- että
iltaruskoa. Tässä kylässä tapasin Pietarista Siperiaan karkoitetun
suomalaisen, Anders Hämäläisen, jota tiesin kysyä kievarin seinille
liimattujen Työmieslehden numerojen johdosta. Muuan asianajaja Klimin
rouvineen kuului samoin siellä karkoitettujen keskuudessa tehtyihin
hauskoihin tuttavuuksiin. Joen toisella rannalla oli muutamia
tuohikotia, joissa myöskin kävin. Asukkaat olivat Jartsevskoen
murteesta kokonaan eroavaa kieltä puhuvia Jenisei-ostjakkeja. He
asuivat hyvin kurjissa oloissa, heillä ei ollut porojakaan, ja kun
metsästys syksyllä ei ollut onnistunut ja setripuunkävyt eivät olleet
kypsyneet, oli vaikea käsittää miten he aikoivat suoriutua talvesta.
Tullessani heidän luokseen oli ilo kuitenkin ylimmillään, sillä iso
kontio oli kaadettu ja lihaa riitti heille muutamaksi päiväksi.
Paraikaa ostjakit uhrasivat jumalilleen. Valitettavasti en osannut
heidän kieltänsä juuri nimeksikään, mutta sen verran kuitenkin
ymmärsin, että he, samalla kun uhreilla kunnioittivat metsänjumalaa,
pahasti pilkkasivat karhu-vainajan henkeä. Kodan takaseinällä olivat
karhun kuono, silmät ja sydän. Uhritoimituksen päätyttyä otettiin kuono
siinä riippuvine päänahkoineen ja asetettiin lähimmän miehen päähän.
Mies alkoi karjua ja herjata karhua ja sen henkeä. Sitten hän heitti
kuonon tuleen, josta seuraava mies sen sieppasi ja pani päähänsä sekä
jäljitteli vuoroonsa karhua. Vasta kun kaikki miehet olivat ottaneet
osaa tähän menoon, ryhdyttiin juhlimaan. Sitä tavallisesti kestää
kolmisen päivää.
Jenisei-ostjakit eivät huomattavasti eroa Narymin piirissä asuvista
ostjakki-samojedeista. Kieli on tosin aivan erilaista ja ulkomuoto on
kenties mongolilaisempi. Puvussa on m.m. eroa siinä, että maalitsa on
koristettu kaulaan, hartioille ja liepeisiin neulotuilla kirjavilla
nauhoilla. Erinäiset työkalut ovat toisenlaiset ja heiltä puuttuu
kokonaan tuohiastioita; kaikki laatikot ja kopat ovat sensijaan puusta
tehdyt.
Seuraava suurempi kylä oli Ylinen Inbatsk, jossa tapasin suuren määrän
karkoitettuja. Eräs heistä, joka toimi paikkakunnalla olevan
ilmatieteellisen aseman päällikkönä, kertoi minulle siitä
hirvittävästä, v. 1907 tapahtuneesta ryöstöretkestä, joka väestön
keskuudessa aiheutti mitä kiihkeimmän vihan kaikkia karkoitettuja
kohtaan. Kerron muutamalla sanalla tästä tapahtumasta osoittaakseni
minkälaisiin tekoihin lopen rääkätyt ja toivottomat ihmiset saattavat
ryhtyä. Siihen aikaan asui piirissä noin 1,200 karkoitettua. Muutamat
olivat kohtaloonsa verrattain tyytyväiset, mutta toisten mielestä oli
heitä liian kovasti kohdeltu. Parikymmentä miespoloista, joista
useimmat eivät olleet rosvoja ja ryöväreitä parempia, muodosti joukon;
he hankkivat itselleen aseita ja tulivat Vorogovoon, jossa surmasivat
kaksi poliisia. Päästyään kerran liikkeelle ja hyvälle alulle he
päättivät lähteä kostamaan mahdollisimman monelle, ja niin he vaelsivat
kylästä kylään, murhaten mutta myös ryöstäen ja polttaen kauppiaitten
puoteja ja tavaroita. He saapuivat Turuhanskiin, tappoivat pristavin
apulaisen ja erään kauppiaan sekä ryöstivät kaiken minkä vain käsiinsä
saivat. Karkoitettujen puolustukseksi on mainittava, että vain aniharva
heistä liittyi tähän julmaan joukkueeseen; useimmat päinvastoin
ryhtyivät tekemään kaiken voitavansa suojellakseen itseään ja muita
noilta villiintyneiltä ihmisiltä. Vihdoin viimein saapui sana
tapahtumasta Jeniseiskiin ja sotilasjoukkue lähetettiin Turuhanskiin.
Piiri julistettiin sotatilaan ja v.t. kenraalikuvernööri nimitettiin.
Mutta roistot olivat paenneet tundroille ja heidän vangitsemisestaan
aiheutui paljon vaivaa. Osa heistä ammuttiin, mutta kahdeksan
kappaletta saatiin hengissä kiinni. Kapinoitsijain järjestämät murhat
näkyvät olleen kauhistuttavan julmia ja hirveitä, mutta vankien
kuljetus Krasnojarskiin veti niille kuitenkin hyvin vertoja. Sotilaat
ja asukkaat olivat miltei suunniltaan vihasta näitä onnettomia kohtaan
ja edelliset sitäpaitsi uuvuksissa pitkien, lumessa tapahtuneitten
marssien jälkeen. Mitä kovimmassa pakkasessa täytyi vankien jalkaisin
ilman turkkeja ja kädet selän taakse sidottuina kulkea toista tuhatta
virstaa. Sormet ja varpaat paleltuivat ja putoilivat matkalla pois. Jos
joku heistä sattui kaatumaan, niin häntä pistimellä armottomasti
rääkättiin. Määräpaikalle saavuttua neljä miestä tuomittiin
hirtettäviksi ja loput tuohon niin kamalaksi tunnettuun pakkotyöhön.
Pahinta oli, että monet viattomatkin vangittiin ja samanlaisissa
olosuhteissa vietiin Jeniseiskiin, jossa heidän viattomuutensa vasta
tuli ilmi. Joka tapauksessa on aivan luonnollista, että paikallinen
väestö sellaisten tapahtumien johdosta yhä edelleen tuntee vaikeasti
salattavaa vihaa karkoitettuja kohtaan. Ja yhtä selvää on, ettei
onnettomien karkoitettujen kohtaloa noissa pimeyden maissa suinkaan
lievennä se seikka, että he joka taholla tuntevat olevansa omien
maanmiestensä vihan ja inhon ympäröiminä. He ovat kaikki todella
surkuteltavassa asemassa.
Inbatskissa tapasin ensi kertaa läänin herran, Turuhanskin pristavin,
maan jumalan ja kuvernöörin, joksi asukkaat häntä sanovat. Hän oli
kookas, kaukaasialaista alkuperää oleva käyränenäinen ja karskin
näköinen mies. Itse hän oli hyvin vaatimaton ja tunnusti avoimesti
olevansa verrattain oppimaton sekä ainoastaan vähässä määrässä
ehtineensä tutustua piiriinsä. Koko hänen aikansa meni karkoitettujen
valvontaan, eikä hän mitenkään ehtinyt työskennellä väestön hyväksi.
Etelän aurinkoisilta seuduilta hän oli tullut suoraan pimeään
Pohjolaan, ja oli aivan selvää, ettei hän yhden vuoden aikana ollut
ehtinyt oloihin perehtyä. Avoimesti hän kuvaili viranomaisten vaikeata
taistelua tietämättömyyttä ja raakuutta, kauppiaitten laitonta
viinanmyyntiä ja kaikkia pahoja aineksia vastaan, jotka olivat
voittaneet laajalti alaa sen johdosta, että maa vuosisatojen kuluessa
oli ollut venäläisen yhteiskunnan huonoimpien voimien häätöpaikkana.
Tavallisuudesta poikkeava ilmiö hän epäilemättä oli, ankaruutta ja
oikeutta hän koetti juurruttaa oman, kenties vähän rajoitetun
mittakaavansa mukaan, ja raittiudesta hän piti kiinni siten, että itse
ei maistanut mitään alkoholia. Vaikeuksia hänellä siinä suhteessa oli
paljon. Sen havaitsin m.m. Monastyrskoessa, jossa vähän ennen tuloani
kasakat olivat varastaneet takavarikoitua viinaa pristavin omasta
kansliasta. Hänen edeltäjänsä oli niinikään harrastanut raittiutta,
mutta hänestä kerrottiin, että hän kielletyn viinan asemesta osti ja
joi suuret määrät eau de Colognea ja muita hajuvesiä.
Olen jo aikaisemmin maininnut, että kulunut vuosi Jeniseillä oli ollut
hyvin huono. Kalastus ei ollut tuottanut paljon mitään ja metsänriista
oli melkein hävinnyt. Marjojen ja setripuunkäpyjen puute oli
aiheuttanut ruton oravien keskuudessa, ja vielä joulukuussa nälkäiset
karhut liikkuivat metsissä ja kylissä ryöstäen lehmiä ja hevosia ja
tappaen ihmisiä. Minuakin eräs laiha kontio oli Ket-joella metsässä
ahdistanut ja olin töin tuskin pelastunut joutumasta takaapäin
hyökkäävän pedon kynsiin. Asukkaat eivät voineet ostaa tarvitsemiaan
tavaroita ja kauppiaat eivät saattaneet heille myöskään antaa mitään
velaksi, kun eivät itsekään saaneet mitään Jeniseiskissä ja
Krasnojarskissa toimivilta yhtiöiltä. Jauhojen hinnat olivat kovasti
kohonneet, puudasta maksettiin 2-3 ruplaa, ja Vorogovosta pohjoisempana
oli melkein mahdotonta saada ostetuksi itselleen leipää. Monessa
venäläisessä kylässä oli nälkä tullut jokapäiväiseksi vieraaksi.
Pristavia ahdistivat lukuisat avunpyytäjät. Mutta kruunun makasiinit
olivat tyhjät ja talvinen kuljetus oli matkan pituuden takia mahdoton.
Hän ei mahtanut asialle kerrassaan mitään. Joskus hän kuitenkin vastasi
heille lyhyesti ja päättäväisesti: "Teillä on hyvinä vuosina ollut
varaa juopotteluun, mutta ette koskaan ole ajatelleet huonoja.
Senvuoksi teidän nyt on pakko nähdä nälkää. Muu ei auta." Ne olivat
kovia sanoja, mutta aivan tosia, sillä vaikka hätä silloin olikin
suuri, olivat kaikki kuitenkin aikaisemmin eläneet kuin viimeistä
päivää.
Kuta pitemmälle pääsin, sitä kylmemmäksi ja kolkommaksi kävi ilma, ja
päivä muuttui mustaksi yöksi. Taival oli tavattoman yksitoikkoinen ja
vain harvoin tapasi kunnollisia asuntoja. Siellä täällä näki kuitenkin
alkuasukasten kustannuksella rikastuneitten kauppiaitten komeita
taloja. Olin toivonut matkalla tapaavani noita ensinmainittuja
voidakseni heidän keskuudessaan ryhtyä alustaviin tutkimuksiin. Mutta
onni ei minua suosinut; useimmat olivat vähää ennen tuloani ehtineet
painua takaisin tundroille.
Joulukuun alkupuolella saavuin tavanmukaisessa pyryilmassa
pohjoisimpaan sivistystä edustavaan kolkkaan, Monastyrskoen kylään,
joka on muinoin niin kuuluisan ja pahamaineisen Turuhanskin perillinen.
Kivinen kirkko ja kymmenkunta jää- tai lasi-akkunaista puutaloa, siinä
kaikki, mikä on jäljellä muinaisesta loistosta. Asukkaita ei ole paljoa
ja useimmat ovat virkamiehiä. Ensi sijalla on pristavi, johon lukija jo
on tutustunut. Hänen leiriinsä -- sillä tälläkään paikkakunnalla
eivät kaikki elä sovussa -- kuuluu hänen apulaisensa ja kirjuri,
joka on mahtava mies ja suuri isänmaanystävä. Hän on taistellut
venäläis-japanilaisessa sodassa suuriruhtinaiden seurassa ja saanut
neljä Yrjönristiä urhoollisuudestaan. Vartioväkeen kuuluu kasakoita,
jotka eivät osaa ratsastaa ja harvoin ovat nähneetkään hevosen. Toiseen
leiriin kuuluvat tuomari perheineen sekä muutamat kauppiaat, niiden
joukossa eräs Riian saksalainen, jonka luona siellä ollessani asuin.
Papistoa edustaa Turuhanskin lääninrovasti, joka on hauska kansanmies.
Hänen poikansa elää samojedien tapaista elämää tundralla. Vanhan
luostarin asukkaihin kuuluu neljä vanhaa munkkia, joiden veroisia ei
luultavasti tapaa Venäjällä eikä muuallakaan maailmassa, sekä
lähetyssaarnaaja, joka kastaa enemmän pakanoita kuin mitä alkuasukkaita
yhteensä on.
Palattuani Dudinkasta saatoin joulupyhien aikana pari päivää
seurustella tämän omituisen seurakunnan kanssa. Niin ihmeelliseltä
kuin asia tuntuukin, näytti minusta virkamiespiiri kaikkein
miellyttävimmältä. Ei tietenkään sen tavan tähden, millä he kohtelivat
noita onnettomia karkoitettuja tai muita asukkaita, vaan verrattain
suuren rehellisyytensä takia. Ei ole ihmeteltävää, jos sellaisen
ruhtinaskunnan johdossa 30 ruplan kuukausipalkalla oleva mies yrittää
hankkia itselleen sivutuloja. Ennen muinoin oli tämä yleistä ja sitä
välttämättömämpää, koska pristavin täytyi luovuttaa osa palkastaan
häntä ylempänä oleville virkamiehille. Samojedeilta vaadittiin
vuosittain suuret määrät turkiksia, jotka muka annettiin valkoiselle
tsaarille valmistettavaa turkkia varten. Ja alkuasukkaat käsittivät
varsin hyvin, että siihen tarvittiin tavallista enemmän nahkoja, sillä
pristavi oli kertonut heille, että tsaari oli yhtä suuri tai suurempi
kuin Turuhanskin kirkko. Nyttemmin tämä järjestelmä on melkein kokonaan
hävinnyt ja pristavin täytyy tyytyä elämään yksinomaan palkallansa.
Tätä on pidettävä hyvinkin kunnioitettavana, koska hän helposti
saattaisi hankkia itselleen melkein välttämättömiä lisätuloja.
Munkit ottavat tehtävänsä jotenkin keveältä kannalta. Kesäisin he
viljelevät perunoita, jotka halla syksyllä vie. Pitkän talven he
vartioivat kirkossa lepäävän pyhän Vasilijn luita. Tämä pyhä mies eli
200 vuotta sitten hävitetyssä Mangasejan kaupungissa, jossa hänet myös
murhattiin. Myöhemmin eräs munkki löysi hänen muuttumattoman ruumiinsa
keskellä talvea viheriöitsevältä niityltä. Ruumis vietiin luostarin
kirkkoon, jossa se ajoittain aikaansaa jonkun ihmeen. Vähän ennen
tuloani oli se kävellyt kirkossa ja sytyttänyt kaikki siellä olevat
vahakynttilät. Niin ainakin munkit minulle juttelivat. Parastaikaa
tutkittiin noita ihmeitä siinä mielessä, että synodi havaitsisi
vainajan pyhäksi ja julistaisi hänet viralliseksi pyhimykseksi.
Yksityisesti melkein kaikki piirin venäläiset häntä jo sellaisena
palvelivat.
Joulupäivinä näin noiden munkkien vaeltavan talosta taloon siunaamassa
pyhäinkuvia. Jokaisessa talossa heille annettiin paitsi rahoja myös
ruokaa ja viinaryyppyjä, ja siitä oli seurauksena, että he iltapäivällä
jo olivat unohtaneet kaiken hurskautensa ja hyvin epäselvässä tilassa
toimittivat tehtävänsä enemmän ihmisten huviksi kuin Jumalan ja kirkon
kunniaksi. Lähetyssaarnaaja oli kerrassaan toisenlainen. Hän ei ollut
yhtä typerä kuin muut, vaan paljoa viekkaampi ja ovelampi. Hän oli
tosin koko ikänsä ahkerasti kastanut pakanoita ja haudannut
kristityitä, mutta asian taloudellinen puoli oli hänestä sittenkin
kaikkein tärkein. Minulle kerrottiin monelta eri taholta piirteitä
hänen toiminnastaan, jotka osoittavat, että hän ei ollenkaan pystynyt
tehtäväänsä. Hieromalla alkuasukkaiden kanssa alati kauppaa
kastamisesta ja muista kirkollisista toimituksista oli hän antanut
heille mahdollisimman huonon käsityksen kristillisestä kirkosta,
ja kristinuskoon kääntyminen muuttui heidän käsityksessään
yksinkertaiseksi liiketoimitukseksi. Naalin nahalla kävi varman paikan
ostaminen taivaanvaltakunnassa mahdolliseksi, mutta kun pääsy
samojedilaiseen manalaan oli maksuton ja kun "helvetin tulen pelkoa ei
saata sytyttää jäiden keskellä", niinkuin Jack London sanoo, oli
enemmän kuin luonnollista, että he tyytyivät vaatimattomampaan ja
halvempaan asuntoon haudantakaisessa elämässä. Tasin matkalla pääsin
omin silmin näkemään millä tavalla hän kohteli alkuasukkaita. Näiden on
pakko käskyn saatuaan lähteä ennakolta määrätyille paikoille
kuljettamaan viranomaisia tundrojen halki. Lähetyssaarnaaja oli aikonut
matkustaa Tasille, ja alkuasukkaat olivat saaneet siitä sanan. Yli
kuukauden päivät täytyi heidän toimettomina istua karulla tundralla
odottamassa hänen tuloaan. Pakkanen oli kovimmillaan ja ruokakin
alkoi loppua. Saapuessani heidän luokseen tiesin kertoa, että
lähetyssaarnaaja ei tulekaan; hän oli löytänyt parempia metsästysmaita
ja halaistulla sanallakaan asiasta ilmoittamatta matkustanut aivan
toisaalle. Korvausta heille ei annettu, mutta pienet ruokavarastoni he
halukkaasti söivät ja ne loppuivat varsin pian, koska minun oli
mahdoton estää nälkäisiä ja nääntyneitä ihmisiä syömästä itseään
kylläisiksi, niin kauan kuin minulla jotakin oli. Kuvaamani mies on
useasti saanut vastaanottaa kiitoksia ja virallisia palkintoja
pakanoita kohtaan osoittamastaan huolenpidosta. Ei saata olla
toivomatta, että alkuasukkaat tulevaisuudessa säästyisivät tuollaisilta
vääriltä profeetoilta. Persoonallisesti hän oli sangen ystävällinen
minua kohtaan, ja muutamat hänen antamansa tiedot eivät olleet ihan
arvoa vailla.
Pahimmat olivat sittenkin kauppiaat, tai oikeammin useimmat heistä. He
ymmärtävät miten ihmisiä on nyljettävä, jokainen omalla tavallaan.
Samojedien ja tunguusien täytyy tavallisesta viinapullosta maksaa 20
ruplaa, ja kaikenmoinen romu ja roska käy erinomaisesti kaupaksi.
Nyttemmin he eivät kuitenkaan näy enää voivan käyttää niitä tapoja,
joita vielä joku aika sitten eräs myöhemmin murhattu kuuluisa
alkuasukkaiden rääkkääjä ihan julkisesti käytti. Väkivallalla hän
anasti itselleen minkä vain käsiinsä sai ja maksoi itse määräämiensä
hintojen mukaan. Jos joku oli hänelle velkaa eikä kyennyt sitä
suorittamaan, turvautui hän pahoinpitelyyn, ja pari kertaa tapahtui,
että hän puhkaisi onnettoman uhrinsa silmät, niinkuin hän joskus myös
teki itsensä syypääksi murhaan. Tämä mies oli koko piirin kauhuna, eikä
kukaan ollut varma hengestään, niin kauan kuin hän tundralla eli. Viime
vuosien aikana tavat ovat jonkun verran muuttuneet ja menettäneet
raakuuttaan, mutta oikeastaan ei taida olla kovin suurta eroa murhan ja
viinaan-hukuttamisen välillä.
Monastyrskoessa tapasin m.m. suuren määrän maan itäisistä osista
kotoisin olevia n.s. olympialaisia tunguuseja, jotka monessa suhteessa
eroavat eteläisistä sukulaisistaan. Castrén kuvaa heitä seuraavalla
hyvin sattuvalla tavalla: "Tunguusit ovat hienoa, siistiä ja siroa
kansaa; heitä voisi syystä sanoa Siperian aateliksi. He pyrkivät kaikin
tavoin sievistämään ja silittämään ulkoasuansa, ovat verrattain
puhtaita ja siistejä, hoitavat ja harjaavat leikkaamatonta tukkaansa,
tatuoivat kasvonsa ja koristavat ruumiinsa eriskummaisesti
kirjailluilla puvuilla. He rakastavat tanssia ja ritarillisia
ruumiinharjoituksia sekä omaavat notkeutta ja joustavuutta, joka
edullisella tavalla poikkeaa samojedien ja ostjakkien hitaasta ja
raskaasta olemuksesta. On vain vahinko, että tunguusin leveät
poskipäät, litteä nenä ja mongolilaiset kasvojenpiirteet tekevät niin
vähän miellyttävän vaikutuksen eurooppalaiseen katsojaan. Luonteeltaan
on tunguusi, minusta, näyttänyt viekkaammalta ja juonikkaammalta kuin
sekä ostjakki että samojedi." Tähän kuvaukseen haluan omasta puolestani
vain lisätä huomanneeni näiden tunguusien kielenkin monessa suhteessa
eroavan ennen kuulemastani. Luulen heidän muita paremmin voineen estää
kieleensä tunkeutumasta kaikkia niitä lainasanoja ja kielellisiä
rikkaruohoja, joita eteläisissä murteissa niin runsaasti tavataan.
Hyvin mielenkiintoista oli todeta heilläkin vallitsevan totemismin,
joka siis, vastoin aikaisempia oletuksia, näyttää olevan
aavistamattoman laajalle levinnyt. Castrénilla on kyllä siihen suuntaan
käypiä viittauksia, mutta minun tietääkseni ei kukaan tähän asti ole
esittänyt tämäntapaisia huomioita. Jos tämä uskontomuoto tavataan myös
Jakutskin piirissä asuvien alkuasukasten keskuudessa, niin se tavalla
tai toisella on levinnyt Uralilta aina Behringin-salmelle ja
Pohjois-Amerikkaan, ja silloin tästä tosiasiasta kenties muodostuisi
yksi mahdollinen ja uusi lähtökohta arktisen kulttuurin ja sen
alkuperän tutkimiselle ja selvittämiselle. Tunguuseilla kuuluu heidän
omien sanojensa mukaan olevan erikoisia puusta tehtyjä pilareita,
joissa ihmisen polveutuminen totem-eläimestä on kokonaan kuvattuna.
Muista alkuasukkaista en nähnyt kuin harvoja Bajihan heimoon kuuluvia
ostjakki-samojedeja, joista minulla oli paljon iloa, koska huomasin
heidän täysin ymmärtävän samojedilaista puhettani sekä tuntevan paljon
vanhoja satuja ja lauluja, m.m. tarinan Iitjestä, jota hekin palvelevat
kansansa suurena sankarina.
Monastyrskoessa sain vastaanottaa postini, jota en ollut nähnyt sitten
elokuun loppupuolen. Näin kyllä osan siitä Jeniseiskissä, mutta kun se
oli osoitettu Turuhanskiin, niin minä en saanut sitä, vaan oli minun
sen takia vielä matkustaminen toista tuhatta virstaa. Olin kyllä
aikaisemmin ollut pahoillani tuon muodollisuuden takia, mutta nyt olin
vain kiitollinen siitä, että ylimalkaan olin sen saanut.
Ennen suurta retkeäni Tasille ja Obille suoritin vielä nopean matkan
Turuhanskista yli 600 virstaa pohjoisempana sijaitsevaan Dudinkaan.
Tämä 1,200 virstan taipale antoi minulle terveellisen käsityksen siitä,
mitä myöhemmin oli tuleva. Jos varoitukset olisivat minuun tepsineet,
olisin epäilemättä palannut samaa tietä takaisin. Sain hyvin selvästi
kokea siperialaisen talven tuimaa suloutta. Jätin verrattain lämpimän
(-15° C) huoneeni saksalaisen kauppiaan luona ja läksin poroilla
pyrkimään pohjoista kohti 55 asteen pakkasessa ja heikon mutta
polttavan pohjoistuulen puhaltaessa. Sairaalloinen Castrén suoritti
saman matkan n.s. balokissa, s.o. poronnahoilla peitetyssä korkeassa ja
pitkässä reessä, josta matkustamistavasta hän mainitsee seuraavaa:
"Minut pakattiin n.s. balokiin, joka ulkomuotonsa puolesta muistutti
pitkulaista laatikkoa. Vastenmielisyys tulla ruumiin tavalla
kuljetetuksi ahtaassa hämärässä kirstussa pani minut asettumaan
kyytimiehen rekeen; mutta tämän huimapäisyyden sain pian sovittaa
paleltuneilla jaloilla, sormilla ja kasvojen osilla. Kun tämä
onnettomuus seuraavassa talvileirissä keksittiin, katsoin sopivaksi
palata vankilaani, johon suljettuna makasin loppuosan päivästä."
Rikkaiden kauppiaiden ajoneuvot ovat oikeiden huoneiden tapaisia,
niissä on sekä kamiini että sänky ja usein pöytä ja pari tuoliakin.
Tämänlaisia rekiä varten tarvitaan 10-12 poroa ja niissä saattaa asua
tundralla aivan samalla tavalla kuin kotosalla. Näin ollen onkin
luonnollista, että kauppiaat usein matkustavat tasaiselle tundralle,
mutta eivät koskaan käy suurissa metsissä, joissa tuollaista balokia on
mahdoton kuljettaa. Minä puolestani kääriydyin samojedilaiseen
säkkiturkkiin ja istuuduin tavalliselle nartalle, josta minulla oli
vapaa näköala. Usein minua paleli kovasti ja joskus voin sangen pahoin,
mutta jonkun ajan kuluttua matkustaminen tuntui minusta hauskalta,
koska olin vapaudessa ja raittiissa ilmassa, vaikka se muuten oli
epämukavaa ja vaivalloista. Luulen pakkasen kovemmin tuntuvan
suljetussa balokissa kuin avoimessa reessä, jossa aina saattaa
lämmitellä itseään ajamalla ja pitämällä kurissa huimaa vauhtia
eteenpäin kiitäviä poroja. Yksistään istuminenkin tuottaa melkolailla
vaivaa, ja kun koko aika on pakko kaikin voimin ponnistella paikkansa
säilyttämiseksi, niin pysyy aivan itsestään lämpimänä. Minulle
kerrottiin eräästä venäläisestä, joka ensi kertaa sellaista narttaa
käyttäessään ei pysynyt siinä, vaan joka lopuksi täytyi köyttää
vahvasti kiinni rekeen. Ylpeilin sentakia siitä, että minä ylimalkaan
pysyin paikoillani enkä luisunut pois.
Dudinkaan saavuimme neljän vuorokauden kuluttua. Matka oli suoritettu
hyvin nopeasti, siihen nähden että pakkanen oli ollut siksi kova ja
lunta niin paljon sekä että porojen hankkiminen jokaisella asemalla oli
tuottanut paljon vaikeuksia. Jo Karasinan luona muuttuu maisema
hyvinkin autioksi, kukkulat ja rannikot ovat metsättömät ja tundra
leviää lohduttoman yksitoikkoisena ja kylmänä joka ilmansuunnalle.
Dudinkan luona se on kaikkein autioin ja komein. Kun koko ympäristö on
täydelleen kuollutta, kun aurinkoa ei näy koko pitkään päivään ja
kaikki näyttää niin kylmän kolkolta, silloin tuntuu tavallista
suloisemmalta joutua ystävällisten ihmisten luo ja päästä nauttimaan
heidän vieraanvaraisuuttaan. Matkan varrella olivat venäläiset yleensä
olleet tylyjä ja vastenmielisiä, mutta Dudinkassa oli laita kerrassaan
päinvastoin. Olimme matkustaneet yötä päivää enkä minä ollut saattanut
ollenkaan nukkua ja senvuoksi olinkin perille tullessani tavallista
väsyneempi. Saavuin kylään jouluaattona, mutta olin liiaksi rasittunut
jaksaakseni juhlaa laisinkaan ajatella. Menin asumaan erään Popov
nimisen kauppiaan luo, joka oli tyytyväinen saadessaan tavata suuresta
maailmasta tulleen ihmisen. Heti tuloni jälkeen minua aito
siperialaiseen tapaan kestittiin runsailla ruuilla, ja isännän
gramofoni soitti m.m. Ave Marian. Senjälkeen minä uupuneena heittäydyin
hänen kamarinsa lattialle nukkumaan, ja niin oli toinen Siperiassa
viettämäni jouluilta melkein huomaamatta hiipinyt ohitseni.
Dudinkan pienessä yhteiskunnassa vallitsee hiljaisuus. Aurinko ei
paista päivällä ja silloin pimeys on suurempi kuin yöllä, sillä öiseen
aikaan kuu ja tähdet loistavat, mutta päivällä ei mikään taivaantuli.
Mökeissä lamput ja takkavalkeat palavat kautta vuorokauden, ja ihmiset
eivät siellä saata erottaa päivää yöstä. Ulkona on autiota ja kylmää.
Tundralla ei näe ainoatakaan puuta. Lumiaavikkojen välillä Jenisei
nukkuu suunnattoman raskaan jääpeitteen alla ja luonto on kuollut. Kun
myrsky ulvoo ja lumi tuulen ajamana tupruaa suurina pilvinä eikä
ympärillä näy muuta kuin pimeää yötä, silloin tämä maanosa tuntuu hyvin
vähässä määrässä soveltuvan ihmisten asuinpaikaksi.
Silloin tällöin ilmestyy poroillaan ajavia alkuasukkaita pimeyden ja
tundran mailta. He eroavat tosin huomattavasti toisistaan, mutta kaikki
kantavat sittenkin samaa villiä erämaan leimaa. He ovat pohjoisimman
idän ihmeellisiä miehiä, sydänmaiden lapsia, jotka ovat voittaneet
taistelussa olemassaolon puolesta ja tietävät elämisen taidon mailla,
missä tuskin inhimillinen elämä on mahdollista.
Heitä saapuu joukkue toisensa jälkeen; mutta ikäänkuin lämpimässä
tuvassa sulamisen pelosta he siellä vain pistäytyvät, hetkisen kuluttua
jälleen kiiruhtaakseen pois pakkaseen ja lumeen. Ensiksi näin muutamia
kesäisin joen rannoilla kalastelevia ja talvisin tundralla eläviä
Jenisei-samojedeja. Sitten tuli komeihin, naalinnahalla koristettuihin
säkkiturkkeihin puettuja Avam-samojedeja. Päähineessä heillä oli
ketunhäntä ja jaloissa aivan pyöreät poronnahkasaappaat. Jalkineittensa
takia heitä sanotaan kaviollisiksi miehiksi. He ovat järjestänsä
pakanoita sekä asuvat kaukana Jäämeren rannoilla edustaen Aasian
pohjoisinta kansaa. Heillä on mukanaan komeita turkiksia, jotka he
varovaisesti vetävät maalitsoistaan esille, samalla kun neuvottelevat
ja tiedustelevat hintoja. Jakuutit, dolgaanit ja tunguusit, jotka hekin
saapuvat Dudinkaan kauppoja tekemään, ovat paljoa komeammin puetut.
Saappaat, turkit ja päähineet ovat aistikkaasti eri värisillä
lasihelmillä kirjaillut, ja kallisarvoisessa vyössä riippuu kauniita
veitsiä ja mammutinluusta tehtyjä piippuja. Tärkeimpänä kauppatavarana
ovat turkikset ja valtavat mammutinluut, joita on kaikkialla tundralla
ja joita sieltä poroilla kuljetetaan Dudinkaan.
Monta päivää oleskelin siellä tutkiakseni noita erilaisia heimoja ja
hankkiakseni heiltä vastaisia matkojani varten tarpeellisia tietoja.
Harvoin olen kokenut niin merkillisiä tunnelmia enkä koskaan ole
tavannut niin suuria vastakohtia kuin ovat luonnossa ilmenevä kuolema
ja kylässä vallitseva kuumeentapainen elämä, etelän ihmiset,
sivistyksen etuvartijat, ja pohjoiset, pakanuutta ja alkuperäistä
elämää edustavat miehet.
Dudinkasta läksin jurakkien seurassa. He veivät minut poroillaan
seuraavalle asemalle. Ilma oli kirkas, ja lähtiessäni etelään päin näin
koiravaljakon vetämän reen kiitävän pohjoista kohti, Tolstoi Nosiin.
Pakkanen ja pimeys kuitenkin lisääntyivät pian, ilma tuntui saaneen
siivet, ja hirvittävä lumimyrsky rupesi raivoamaan. Pimeydessä ei
saattanut nähdä kerrassaan mitään ja täytyi antaa porojen omin päin
etsiä tietänsä. Mutta niitä oli pakko pitkin matkaa sauvoilla hoputtaa,
sillä ne laskeutuivat lumeen eivätkä tahtoneet mennä askeltakaan
edemmä. Lähimpään venäläiseen mökkiin oli vain jokunen kilometri, mutta
meidän oli vaikea löytää sinne. Usein me eksyimme ja yhtä usein jäimme
kiinni paikallemme pääsemättä liikahtamaankaan. Minä olisin mielelläni
etsinyt turvaa jonkun kukkulan takaa ja jäänyt odottamaan myrskyn
taukoamista, mutta samojedien mielestä oli parasta jatkaa. Kymmenen
tunnin matkan jälkeen ja yksinomaan kiitos heidän erinomaisen
paikallistuntemuksensa onnistui meidän vihdoinkin löytää etsimämme
hökkeli. Sinne saavuimme kuitenkin mitä kurjimmassa kunnossa.
Matkakumppanini, pristavin apulainen, joka oli ajanut umpireessä, oli
kylmästä kangistunut, ja minä, joka olin ajanut avoimella nartalla,
tulin perille paleltunein käsin ja jaloin. Minulla ei ollut muuta
neuvoa kuin mennä kylmään aittaan, riisua kintaat ja saappaat sekä
asettua lumella täytettyyn saaviin, jossa ihmiset ryhtyivät minua
hieromaan, kunnes käteni ja jalkani jälleen tulivat punaisiksi ja
kunnes minun täytyi ruveta kivusta huutamaan. Kaikkien sulattua ja
syötyämme muutamia palasia pakkasessa jäätynyttä konjakkiamme toivuimme
yön kuluessa oikein hyvin.
Paluumatkalla kuljimme paljoa hitaammin ja minä pysähdyin usein
tekemään muistiinpanoja alkuasukasten luona. Täälläkin tapasi miltei
kaikkialla kärsimystä ja kurjuutta. Asukkaat olivat leipää vailla ja
jotkut ilman muutakin ravintoa. Niin venäläisten kuin alkuasukastenkin
keskuudessa raivosivat erilaiset taudit; edelliset potivat usein
keripukkia ja jälkimäiset monenmoisia kuumetauteja.
Uuden vuoden tuloa juhlin istuen nahkoihin käärittynä kolmen nopean
poron vetämässä reessä. Ajatukseni liikkuivat vielä suorittamattomalla
taipaleella ja minä mietin kuinka nopeaan jälleen pääsisin palaamaan
minulle tuttuun ihmiskuntaan.
Monastyrskoeen saavuin jouluaattona juuri ajoissa nähdäkseni tämän
vuoden henkevimmän juhlan materialistisia valmistuksia. Kaikki ihmiset
hääräilivät, puhdistivat, siivosivat, keittivät ja leipoivat eikä
kenelläkään ollut aikaa ajatella aurinkoa, joka sinä päivänä ensi
kertaa pitkiin aikoihin näyttäytyi vaaleanpunaisella, mutta kirkkaalla
ja lisää pakkasta ennustavalla taivaalla.
Joulupäivän vietto oli samanlainen kuin muissakin venäläisissä
pääkaupungeissa ja kaikki valtion ja kirkon edustajat kävivät toisiansa
tervehtimässä. Joka paikassa oli ruualla runsaasti katettu pöytä ja
kaikkialla oli viina ensi sijalla, vaikka maassa virallisesti vallitsee
kieltolaki. Minua ilahutti eniten saksalaisen kauppiaan pöydällä
loistava joulukuusi. Kauppias koetti näet edelleen pitää kiinni siitä,
minkä jo aikoja sitten oli jättänyt. Ja lisäksi hän luki minulle ääneen
saksalaisesta raamatustaan muiden laulaessa "Herra armahda" ja
polvillaan lattialla hartaasti ristinmerkkejä tehdessä kullalla
koristettujen pyhimyskuviensa edessä.
Kesken tätä suurenmoista juhlimista jätin hyvästit kaikille uusille
ystävilleni ja kiitin heitä vieraanvaraisuudestaan sekä matkustin 54
asteen pakkasessa vanhaan Turuhanskiin, jossa samojedit poroilleen
odottivat viedäkseen minut suuren tundran ihmeelliseen maailmaan.