Ket-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta
hänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen
olemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä
vieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen
maailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä.
Samoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen
ajan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri
menneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin
isiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja
tarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa
itselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista
pyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös
nykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän
pyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen
kuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla
asuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja
pappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien
kanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien
ystäviemme kanssa.
Ylisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi
maaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen
välittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun
kumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla
tilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa
paikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen
pituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.
Tämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin
iltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin
pakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään
sellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla
niemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina
mahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden
rungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko
luonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet
vanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin
taivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni
jäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä
muita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana
täydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä
lapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan
nielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä
tavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen
kansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä
hiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen
mystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien
tämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä
jaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla
on vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi
ymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he
tuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen
tuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi.
Ilman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa,
olkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.
Paitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen
hyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan
kuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo
valmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui
esille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle.
Tyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia
vuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana
olevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas
mies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien,
sukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä
olivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli,
niinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli,
työn loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä
kaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut,
ja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin
kuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia,
suurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti
silloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki
heimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet
saavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja
maita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran
se aika kyllä tulee.
Virallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki
tavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa
tulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat
ovat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän
esi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein "att samojederna ha ben till
gudar" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).
Samojedit uskovat poikkeuksetta korkeimpaan maan ja taivaan luojana
hallitsevaan ja koko maailmaa johtavaan jumalaan. Mutta heidän
teologiansa ei ole hänestä kyennyt luomaan persoonallista olentoa, ja
hän itse niinkuin hänen asuntonsakin on sijoitettu kaukaiseen
taivaaseen, jossa hän viettää kokonaan eristettyä elämää. Useimmiten
hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu
taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein
saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin
tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa
rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan
poikkeustapauksissa shamaani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin
taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä
luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot
manalasta ja siellä asuvista hengistä.
Mutta vaikkakin samojedit ainoastaan vaistomaisesti tuntevat maailman
korkeimman jumaluusolennon hallitsemaksi, on heillä erittäin
konkreettinen käsitys kaikesta mikä heitä luonnossa ympäröi. He uskovat
jokaisella esineellä olevan hengen ja he tietävät tämän hengen
vapautuvan vasta sitten, kun esine hävitetään, samalla tavalla kuin
ihmisen henki vapautuu kuolemassa.
Samojedien henget tahi toisin sanoen jumalat voidaan jakaa seuraaviin
luokkiin: kaikkialla ja paikasta riippumatta oleviin, esi-isiä
edustaviin, puhtaasti paikallisiin ja niihin, joita tavallisesti
sanotaan kotijumaliksi.
Tärkeimmät ensiksimainituista ovat metsän ja veden henget. Edellistä
pidetään yleensä hyvänsuopana ja ihmisiä kohtaan ystävällisenä, mutta
jälkimäinen on ilkeämielinen ja sitä pelätäänkin siitä syystä suuresti.
Metsän henki, Paargä, joka usein tavataan ihmisenmuotoisena puuhun
veistettynä, hallitsee kaikkea riistaa ja määrää ihmisten saaman
osuuden. Hän tyytyy verrattain vähäisiin uhreihin; usein ei muu ole
tarpeen kuin hänen suunsa voiteleminen rasvalla tai hänen
kestitsemisensä viinalla, mutta toisinaan hän näkyy vaativan
taidokkaasti taottuja nuolia ja parhaita jousia. -- Veden haltia, jota
ei koskaan kuvata, on ahne ja saita sekä aina valmis tarttumaan
saaliiseen, jollei hänelle riittävästi uhrata. Hän saattaa kieltää ja
estää ihmisiä saamasta kaloja, hän kykenee myös lähettämään tauteja
heitä vaivaamaan ja hänellä on valta vetää heidät luokseen syvyyteen.
Hän on myös liitossa manalan henkien kanssa, vaikka hän tosin siellä
näyttelee vain palvelijan vähäpätöistä osaa. Sentakia on pakko syksyin
keväin uhrata hänelle runsaasti kalaa, s.o. usein vain puusta tehtyjä
kalankuvia, ja matkalle lähtiessä tai sellaiselta palattua kuuluu
jokaisen velvollisuuksiin lahjoittaa hänelle rahaa ja muuta omaisuutta.
Jos ihminen sairastuu ja taudin syitä selvittävää shamaania ei
ole saatavissa, ei ole muuta neuvoa kuin uhrata veden hengelle
ripustamalla kankaita ja vaatteita rannalla kasvaviin pensaihin hänen
käytettäväkseen. Sillä tavalla minun kielimestarini Tym-joella parani
taudistaan, vaikka hän sitä ennen kauan ja turhaan oli yrittänyt mitä
erilaisimpia lääkkeitä. Veden haltia saattaa kuitenkin kaikesta
huolimatta esiintyä tylynä ja pahansuopana, ja silloin häntä joskus voi
tulella kurittaa. Hänen arvellaan asuvan syvissä järvissä ja
yksinäisissä lahdissa ja niiden läheisyyteen sytytetään silloin tuli,
josta palavia kekäleitä heitetään veteen. Useasta hänen
henkilökohtaisesti uhkaamastaan ihmisestä kerrotaan, että he ovat
pelastuneet joutumasta paljaiksi ryöstetyiksi yksinomaan häntä
kärventämällä tai uhkaamalla häntä tulella, jota hän ei millään muotoa
voi sietää.
Samaan kaikkialla läsnäolevien ja toimivien henkien ryhmään kuuluu
sellaisiakin, jotka kykenevät ahdistamaan ihmisiä taudeilla ja
monenlaisilla onnettomuuksilla. Lännempänä ne tavallisesti ovat kuvatut
ihmisenkaltaisiksi, mutta Ketillä ne ovat melkein persoonattomia, ja
niiden katsotaan olevan niin läheisissä kosketuksissa manalan henkien
kanssa, että niille tavallisesti yhtaikaa uhrataan. Monin paikoin
eletään siinä uskossa, että elämä ja kuolema, taudit ja terveys ovat
suoranaisesti riippuvaiset maan alla asuvista hengistä, jotka mielensä
mukaan voivat katkaista ihmisen elämänlangan. Ainoastaan muinaisuudessa
eläneillä sankareilla oli kyky hankkia itselleen pitennettyä maallista
elämää, ei uhreilla ja lupauksilla, vaan väkivallalla ja viekkaudella.
Tärkein kaikista samojedien uskonnollisessa elämässä esiintyvistä ja
suurimmalla ratkaisuvallalla varustetuista jumaluusolennoista on
epäilemättä Kuödar-gup eli heimon kantaisä. Hänessä samojedit näkevät
varsinaisen korkeimman jumalansa ja hän se oikeastaan rajattomalla
vallalla hallitsee maailmaa, hänellä kun on taivaallisen jumalan täydet
valtuudet. Hän on tosin siinä merkityksessä paikallistettu, että
jokainen heimo palvelee vain omaa kantaisäänsä, mutta henkisen
päällikkyytensä nojalla hän omaa kokonaan johtavan aseman heimon
uskonnollisessa elämässä. Lisäksi kaikki tuollaiset henget ovat
jonkinlaisessa uskonnollis-genealogisessa yhteydessä toistensa kanssa,
ja tästä johtuu, että kukin heistä omalla paikkakunnallaan edustaa
heidän yhdistynyttä valtaansa. Siten he muodostavat kollektiivisen
käsitteen, joka on painanut syvän leimansa samojedien uskontoon.
Tymillä tämä henki tavataan mitä erilaisimmilla tavoilla kuvattuna,
mutta Ket-joella ei ole kuvia, vaan siellä palvotaan henkeä sinänsä ja
samalla sitä eläinlajia, johon hän kuuluu. Merkillisintä on näet, että
häntä aina pidetään eläimenä, vaikkakin hänellä katsotaan olevan
inhimilliset ominaisuudet. Ylisellä Ketillä hän on karhu, ja siitä
syystä heimo nimittää itseänsä karhun heimoksi, koska he kerran
luulevat polveutuvansa sellaisesta eläimestä. Tässä yhteydessä en halua
kosketella sitä, millaiseksi he ajattelevat itse sukupuuta; mainitsen
vain sen tosiasian, että Ketin samojedit vielä tänäkin päivänä ovat
täysin vakuutetut siitä, että ihminen voi muuttua eläimeksi ja
päinvastoin. Hyppimällä aivan erikoisella tavalla kaatuneitten puitten
yli ja samalla toistamalla määrättyjä maagillisia lauseita voi
vaikeudetta muuttua esim. karhuksi. Samoin saattaa varsin helposti
tapahtua, että uroslinnun syönyt tyttö tulee raskaaksi ja ihmislapsen
asemesta synnyttää linnun. Tuontapaisten syvälle juurtuneiden
käsitysten takia ei heistä tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että ihmiset
itse asiassa voisivat polveutua eläimellisistä esi-isistä. Erikoisen
helppo on kuvitella karhun omaavan inhimillisiä ominaisuuksia;
kuuleehan sen usein metsässä huutavan aivan kuin ihminen. Tuollaiset
uskomukset eivät tietenkään riitä selittämään totemismin syntyä, mutta
joka tapauksessa ne antavat meille käsityksen siitä, miten ja mitä
teitä se on saattanut syntyä ja saavuttaa niin laajan leviämisen.
Samojedit kunnioittavat totem-eläimiä aivan erikoisella tavalla. Vaikka
ne olisivat kuinka vahingollisia ja verenhimoisia, ei niitä koskaan
tapeta, ja muuallakin ollessa varotaan syömästä niiden lihaa. Heidän
keskuudessaan sellaista pidetään jokseenkin samanveroisena kuin
kannibalismia meillä, ja heidän uskonsa mukaisesti se todella olisikin
samaa kuin oman lihansa ja verensä syöminen.
Samaan heimoon kuuluvat henkilöt eivät oikeastaan saa mennä keskenään
naimisiin, mutta nyttemmin tätä kieltoa ei enää noudateta entisellä
ankaruudella. On katsottu soveliaammaksi yleensä kieltää avioliittojen
solmiminen läheisten sukulaisten kesken, enkä ole koskaan siellä
kuullut edes serkuksien naimisista.
Totemistinen kantaisä on, niinkuin yllä olen maininnut,
samojedilaisista jumalista etevin. Hänen arvellaan sekä voivan tuottaa
heimolle rikkautta ja onnea että myös kykenevän järjestämään
jokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat. Hän saattaa tehdä miehen
hyväksi, ja hän voi lahjoittaa hedelmättömälle naiselle lapsia, hän
siunaa työn ja sulostuttaa elämän. Hänelle uhraa koko heimo vuosittain
palautuvissa juhlatilaisuuksissa, ja hänelle mies antaa aseita,
pyydyksiä ja rahoja, vaimo neuloja, lankaa ja vaatekappaleita.
Olen aikaisemmin maininnut siitä, että samojedi uskoo hengen piilevän
kaikissa luonnon kappaleissa. Näin on erittäinkin kummallisen muotonsa
puolesta huomiota herättävien kivien laita. Eräälläkin miehellä tapasin
kerran ihmisjalkaa muistuttavan kiven, jota säilytettiin mitä
suurimmalla huolella siinä mielessä, että se saattoi suojella pahoja
henkiä vastaan. Usein löytää myös sellaisia palvonnan esineenä
olevia kiviä, joissa hyvällä mielikuvituksella saattaa nähdä
kasvojenpiirteitä, s.o. silmiä, nenää ja suuta vastaavia kuoppia ja
kohopaikkoja. Sivulla 128 oleva kuva esittää sellaista vaatetettua
kiveä, jonka huomasin suuressa arvossa pidetyksi hengeksi Ket-joella.
Sillä oli oma temppelinsä ja sille oli uhrattu paljon rahoja.
Valokuvaamista varten siirsin tuon pyyl-paja (= kiviakka) nimisen kiven
ulkoilmaan. Mutta jotta se ei tämän johdosta vihastuisi, oli minun
uhrattava sille 20 kopeekkaa, jonka uhrini se ilmeisesti katsoi
otolliseksi, koska minua matkan varrella ei kohdannut mikään
onnettomuus. -- Usein uskotaan tuollaisten kivien voivan siirtyä
paikasta toiseen, ja erikoisesti Ketillä olen nähnyt suuren määrän
noita vaeltelevia ja levottomia jumalia. Niitä palvotaan mahtavina
henkinä ja niille uhrataan usein, vaikka ei ollakaan selvillä niiden
tuottamasta hyvästä tai niiden todellisesta vallasta. Syynä ihmisten
niille osoittamaan kunnioitukseen on usein juuri tuo niissä piilevä
salaperäisyys ja selittämättömyys.
Kaikilla läntisillä ja pohjoisilla ostjakki-samojedeilla on lukuisia
kotijumalia, mutta idempänä yksinomaan shamaanit omistavat niitä.
Samalla henkilöllä saattaa joskus olla kokonaista 15 eri henkiolentoja
edustavaa puunukkea. Toiset niistä ovat kotijumalia siinä
merkityksessä, että ne pääasiallisesti turvaavat kotiliettä ja perheen
jäseniä. Toisten erikoisena tehtävänä on torjua pahoja henkiä, etenkin
sairauksia tuottavia. Valkoiset henget lahjoittavat onnea ja siunausta,
ja niihin kuuluvat kaikki erilaiset metsästysjumalat. N.s. mustat
suojelevat kaikelta pahalta, ja "mustiksi" niitä nimitetään, ei
tummemman värin tai puvun takia, vaan yksinomaan senvuoksi, että ne
olemalla itse pahoja kykenevät paremmin kuin muut karkoittamaan yhtä
pahoja ja ilkeämielisiä henkiä. Samojedienkin keskuudessa on
vallalla se perin yleinen käsitys, että paha on ainoastaan pahalla
parannettavissa. Kotijumalat asuvat tavallisesti suuressa tuohisessa
kopassa, jossa myös heidän vaatteensa ja muu omaisuutensa säilytetään.
Heidän tamineihinsa kuuluu pieniä lyijystä tehtyjä aseita ja eläimiä ja
heidän runsaaseen vaatevarastoonsa suuri määrä pukuja. Vaatteitten
paljous johtuu siitä, että jumalien vähintään kerran vuodessa täytyy
saada uudet puvut. Nämä tehdään turkiksista ja kangastilkuista ja
kiedotaan aivan erikoisella tavalla jumalien ympäri. Alastomina nuo
nuket koomillisuudellaan herättävät vastustamatonta naurua. Vaatteita
ei saa ommella, kaikki on sidottava ja solmittava, ja pukemista ei voi
toimittaa muu kuin virgo tahi shamaani.
Samojedi ei ole koskaan kyennyt virittämään laulujansa luonnon
ylistykseksi, ja saattaisi melkein luulla hänen jääneen kokonaan sen
vaikutuksen alaiseksi joutumatta. Uskonto on ainoa, joka osoittaa hänen
itse asiassa olevan luonnon kanssa kosketuksessa. Sillä uskollaan hän
todella on näyttänyt meille, miten läheisesti hän katsoo olevansa
ympäröivään elämään yhdistetty. Kukilla ja eläimillä on samantapainen
sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimäisiin hän luulee olevansa
suoranaisissa sukulaisuussuhteissa. Sen kauniimpaa luonnonkäsitystä ei
tietääkseni itse asiassa voi ajatellakaan. Ja vaikka hänen luonnolle
omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se
kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen
yhteenkuuluvaisuudesta.
Kaikki samojedit uskovat ihmisellä olevan erikoisen hengen ja
sielunkin. Henki edustaa elämää ja sielu on persoonallisen minän
keskustana. Elämästä kuoleman jälkeen heillä on mitä erilaisimpia
käsityksiä. Tässä yhteydessä muistutan eräästä perin tärkeästä
seikasta, joka usein on jäänyt kokonaan huomaamatta ja samalla selittää
miksi tutkijat useinkin ovat johtuneet niin erilaisiin ja vääriin
tuloksiin tutkiessansa alkuperäisten luonnonkansojen uskonnollisia
käsitystapoja. Ei ole tahdottu muistaa, että luonnonlasten keskuudessa
on olemassa tämän kysymyksen niinkuin yleensä kaikkien uskonnollisten
asiain suhteen erilaisia ja erittäin persoonallista leimaa kantavia
katsantotapoja. Yksityisen henkilön puheiden nojalla on kerrassaan
mahdoton muodostaa itselleen oikeata kuvaa kokonaisen kansan
uskonnosta, yhtä vähän kuin sen saattaa tehdä kielenkään perusteella.
Ja juuri uskonnollisissa kysymyksissä on persoonallisen käsityksen
vaikutus tavattoman suuri ja useimmiten liian vähäiseksi arvioitu. Tämä
koskee eritoten alkuperäisellä kannalla olevia ihmisiä, joiden rehevä
mielikuvitus millä hetkellä tahansa on valmis jatkamaan ja täydentämään
köyhintäkin aihetta.
Ylläoleva huomautus koskee erikoisesti juuri käsityksiä
kuolemanjälkeisestä olämästä. Mitä seikkaperäisimmän ja tarkimman,
elämää kuoleman valtakunnassa koskevan tuntemuksen rinnalla saattaa
tavata mitä suurinta tietämättömyyttä. Tämän väitteeni valaisemiseksi
esitän ensiksikin mitä Castrénilla on kerrottavana eräästä Togurin
kylässä (Narymin piirissä) tapaamastansa miehestä. "Omalla tavallansa
hän oli myös kielimies, sillä hän osasi auttavasti neljää niistä
seitsemästäkymmenestäseitsemästä kielestä, jotka hänen tietojensa
mukaan maailmassa tavataan", sanoo Castrén. "Kun minä kerrankin kysyin
tältä 'korkeasti oppineelta teebalaiselta' miten hän luuli ihmiselle
käyvän kuoleman jälkeen, vastasi hän jyrkin sanoin: 'niinkuin koiran --
maata missä makaa ja mädäntyä missä mätänee'. Kysymykseen, eikö sielu
hänen käsityksensä mukaan jatkanut olemassaoloansa maallisen elämän
jälkeen, vastasi hän: 'mene ja katso, niin tiedät'." Omasta
kokemuksestani saatan kertoa ihan vastakkaisesta tapauksesta. Jouduin
kerran puhumaan manalasta erään Tym-joella asuvan miehen kanssa. Odotin
häneltä vastaukseksi kysymykseeni, minkälaiseksi hän kuvitteli tuota
paikkaa, korkeintaan yleisiä sanoja haudantakaisen elämän laadusta.
Mutta hänpä hämmästytti minua sensijaan vastaamalla: "Kuinka minä en
sitä paikkaa tuntisi, olenhan itse siellä käynyt." Senjälkeen hän
kertoi minulle seuraavan, joka m.m. todistaa miten suureksi tekijäksi
mielikuvitus saattaa muodostua alkuperäisillä ihmisillä. "Olin kauan
maannut sairaana", kertoi hän, "ja kuumuus [kuume] oli minua pahasti
ahdistanut. Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lentoon. Tulin
seuduille, missä en koskaan ennen ole ollut, ja kuta pitemmälle
jouduin, sitä synkemmäksi muuttui ympäristö. Tunkeuduin yli suuren
meren, ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorien ylitse. Viimein
minun onnistui päästä korkealle harjanteelle, josta näin mustan joen.
Joki oli täynnänsä ihmisiä, jotka pyrkivät mustasta vedestä pois.
Toiset vaipuivat yhä syvemmälle liejuun ja sätkyttelivät turhaan
pääsemättä minnekään. Toiset kiipesivät pitkin vuoren liukkaita
seinämiä ylöspäin, kunnes heidän veriset kätensä antoivat perään ja he
putosivat alas. Keskellä jokea kohosi taivaankorkuinen tanko ja sitä
pitkin toiset kiipesivät. Suuret linnut lentelivät tangon ympärillä ja
säikyttivät ihmisiä hellittämään otteensa. Toiset kulkivat pitkin
jokea, eivät koettaneet paeta, vaan kalastivat ja elivät hyvin
hiekkasärkillä. Joen yläpuolella olevissa metsissä muutamat metsästivät
ja elivät aivan samalla tavalla kuin maan päällä. Jotkut olivat siellä
perheineen, mutta toiset odottivat vielä vaimonsa ja lastensa tuloa.
Katsottuani kaikkea ja vaellettuani kauemmaksi minä nukahdin.
Herätessäni olin palannut takaisin ihmisten ilmoille, ja aurinko oli
paraikaa nousemassa. Heräsin sen säteistä ja tunsin itseni samalla
aivan terveeksi. Vasta noustuani seisomaan huomasin olleeni kuolleena,
sillä äitini oli pukenut minut hienoihin vaatteihin, siirtänyt minut
ulkoilmaan ja peittänyt ruumiini tuohisella matolla, niinkuin on tapana
tehdä vainajille. Äitini kertoi minulle perästäpäin, että olin kuollut
iltapäivällä ja herännyt jälleen eloon auringon noustessa." Samojedi,
joka oli ollut pahasti sairaana, oli kuumehoureissaan nähnyt kaiken
kertomansa. Kun häntä ympäröivät ihmiset niinkuin hän itsekin olivat
uskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava,
että hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.
Shamaanit uskovat yleensä, että henki ei heti kuoleman jälkeen jätä
ruumista, vaan että se vielä jonkun aikaa asustaa, jollei itse
ruumiissa, niin ainakin sen läheisyydessä. Myöhemmin henki lähtee
vaeltamaan ja joskus se saattaa tehdä paljonkin vahinkoa, jollei
sopivilla uhreilla voida sen vihaa lepyttää. Mahtavien, aikoja sitten
kuolleitten shamaanien henget kykenevät vuosikausien kuluessa ihmisiä
hätyyttämään ja tuhoamaan. Eräs kuuluisa Tasin noita m.m. lähetti
kerran henkensä toisen shamaanin luo, jonka se tappoi. Mutta
jälkimäisen henki hätyytti vuotta myöhemmin edellistä ja tunkeutui
hänen vatsaansa aiheuttaen kuolemantaudin. Ihmisen sielua (samoj. kuei)
ei koskaan tarvitse pelätä. Kuoleman jälkeen se poistuu ja joutuu
vähitellen manalaan, missä se jatkaa olemassaoloa, joka suuresti
muistuttaa maallista elämää. Siitä syystä onkin pidettävä huolta, että
se siellä joutuu mahdollisimman siedettäviin oloihin. Ruumis
varustetaankin kaikella, mistä arvellaan sille kuolemanjälkeisessä
elämässä olevan hyötyä. Sille pannaan mukaan vaatteita, aseita ja
ruokatarpeita eikä viinaakaan unohdeta. Voipi näet manalassakin olla
tarpeen ottaa naukku silloin tällöin, koska samojedien manala on
jokseenkin yhtä kylmä kuin kristittyjen helvetti on lämmin. Kaikki
haudalle asetetut esineet -- haudat ovat enimmäkseen maanpäällisiä --
rikotaan tai katkotaan, jotta niissä olevat henget saattaisivat
vapautua ja seurata isäntää hänen pitkälle matkalleen. Jotkut samojedit
ovat sitä mieltä, että sielu oikeastaan jakautuu kahteen osaan, joista
toinen vaeltaa Obin suun alapuolella sijaitsevaan manalaan ja toinen
pyrkii ylös kantaisän luo, joka yhdessä taivaan jumalan kanssa
ratkaisee, onko se ansainnut paremman elämän. Jos niin ei ole laita,
yhtyy se edelliseen osaan ja jää manalaan. Jos se katsotaan hyväksi,
niin se saa elää ylhäällä avaruuksissa, mutta ei yksikään samojedi osaa
kuvata minkälaiseksi elämä siellä muodostuu, koskapa ei kukaan heistä
ole voinut kuvitella taivaan suloutta. Tämä johtuu siitä, että
luonnonkansat yleensä hyvin tarkkaan ja yksityisseikkoja myöten
tuntevat manalan, mutta eivät osoita erikoista mielenkiintoa taivasta
kohtaan. Tämä tosiasia taas saa selityksensä, kun muistetaan, että he
eivät ole luoneet itselleen varsinaista helvettiä ja että heidän
manalansa oikeastaan on paikka, jossa katsotaan ihmisten voivan elää
jokseenkin yhtä hyvin kuin maan päällä. Siitä syystä ei taivas suoraan
sanoen olekaan niin erikoisen tarpeen vaatima. Jumalattomuus ja pahat
teot saavat usein rangaistuksensa maan päällä, ja nämä onnettomuuksien
muodossa tulevat rangaistukset lähetetään ihmisille kaikkivaltiasten
jumalien taholta.
Manalaa, joka sijaitsee Obin suun alapuolella, hallitsee "seitsemän
maan napanuoranleikkaaja-akka" niminen jumaluusolento. Hän määrää millä
hetkellä ihminen syntyy ja hänen vallassaan on ratkaista, milloin on
kuoltava. Mutta tämä hänen ratkaisunsa ei ole mielivaltainen, ja toiset
jumalat saattavat siihen huomattavalla tavalla vaikuttaa. Hänen
palvelijanaan toimii veden haltia, joka kuitenkin useimmiten vain panee
toimeen hänen käskynsä.
Paitsi henkeä ja sielua on ihmisellä vielä "töös" niminen henki, joka
hänen eläessään ei kuitenkaan asusta itse ruumiissa, vaan sen
ulkopuolella. Se seuraa ihmistä varjon tavoin, ja tämän merkillisen
hengen läsnäolon johdosta esim. noita kykenee saamaan selville ihmisen
tulon. Kuoleman jälkeen tämä henki häviää palaamatta koskaan enää
takaisin.
Venäläisiltä samojedit mahdollisesti ovat lainanneet käsityksensä
ruumiista, jotka osaavat yön pimeydessä vapaasti vaeltaa ja
vahingoittaa sekä syödä eläviä ihmisiä. Sellaisia ruumiita nimitetään
venäjästä lainatulla "jeretnik" sanalla ja niiden aiheuttama pelko on
sangen suuri. On olemassa erikoinen ryhmä satuja, joka käsittelee
sellaisten ruumiiden ja elävien ihmisten välisiä taisteluja. Pimeässä
jeretnikien valta on melkein rajaton, mutta päivänvalossa ne ovat ihan
voimattomia. Niiden vaarattomaksi tekemistä varten on käytännössä
seuraava tapa. Valmistetaan haapapuusta vankka, toisesta päästä terävä
keppi, jolla vainajan ruumis lujasti kiinnitetään maahan siten, että
mainitulla kepillä lävistetään vatsa ja katkaistaan selkäranka.
Sellaisen käsittelyn jälkeen ei ruumis voi enää liikkua ja kaikkinainen
pelko sen suhteen on turha.
Ostjakki-samojedien käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on jotenkin
yksinkertainen ja kuoleman saavuttua ei taikuudelle anneta paljon
arvoa. He eivät jurakkien tavalla usko mihinkään sielunvaellukseen,
jonka mukaan sielu elää manalassa yhtä kauan kuin maan päällä, sillä
erotuksella vain, että se ensinmainitussa paikassa vuosi vuodelta
nuorenee, kunnes vihdoin syntyy uudestaan jonakin pienenä lapsena.
Heidän vainajainpelkonsa ei sekään ole erittäin suuri. Siperian
venäläiset talonpojat sitävastoin ovat täynnänsä taikauskoista
ruumiinkauhua, ja minä olen kuullut kokonaisesta kyläkunnasta, joka
peläten eräällä pihalla äkkiä kuollutta ihmistä kokonaisen yön valvoi
yhdessä hyvin valaistussa huoneessa vain sentakia, ettei kukaan
uskaltanut siirtää vainajaa muualle. Tunguusit kuljettavat ruumiinsa
kaukaisiin paikkoihin, jonne ne haudataan ja josta saattajat poistuvat
neljää eri ilmansuuntiin kulkevaa tietä pitkin, jotta ruumiissa oleva
henki ei pääsisi heitä takaa-ajamaan. Sama pelko vallitsee ainakin
erinäisten ostjakkien keskuudessa, siitä päättäen että minä ylisen
Vah-joen varrella huomasin tavaksi antaa vainajan kaimoille uudet
nimet. Vainajan nimen mainitseminen saattaa näet tuottaa pahaa samalla
tavalla kuin ostjakki-samojedeilla totem-eläimen nimen lausuminen, mikä
onkin ankarasti kielletty. Ainoa toimenpide, johon samojedit
kuolemantapauksen sattuessa ryhtyvät, on kodan muuttaminen toisaalle.
Mutta se tapahtuu myös synnytyksen jälkeen siitä syystä, että paikka
katsotaan saastaiseksi ja vaaralliseksi. Missä samojedit omistavat
venäläismallisista poikkeavia asuntoja, noudatetaan samaa tapaa ja
rakennus jätetään muutamaksi vuodeksi autioksi. Mutta se ei tapahdu
suinkaan yksinomaan vainajanpelosta.
Samojedit uskovat, kuten olen maininnut, silmien voivan vahingoittaa
tavalla tai toisella. He uskovat m.m., että vainajakin katseellaan
saattaa tappaa eläviä ihmisiä. Silmäys riittää aiheuttamaan kuoleman,
ja siitä syystä onkin pakko hyvin tarkkaan suojella itseään sellaista
mahdollisuutta vastaan. Vainajan silmäluomet suljetaankin aina, mutta
tämä toimenpide ei ole riittävä; on pakko sulkea silmät vieläkin
mekaanisemmalla ja tehokkaammalla tavalla. Tavallisesti ne peitetään
kuparirahoilla, mutta rahojen puutteessa käytetään kiviä tai muita
läpikuultamattomia esineitä. Olen nähnyt kristittyjen pappienkin
siunaamia samojediruumiita, joilla on ollut raha silmien peitteenä ja
leipäpala kainaloissa. Muut esineet asetetaan tavallisesti haudan
viereen.
Kääntyessäni mahdollisimman lyhyesti puhumaan palvonnasta ja sen
yhteydessä olevista seikoista täytyy minun ensiksi mainita pari sanaa
siitä mielenkiintoa herättävästä henkilöstä, jota jokapäiväisessä
puheessa sanotaan shamaaniksi ja joka tosiaankin on samojedille yhtä
välttämätön hengellisissä asioissa kuin lääkärinä ja neuvonantajana
kaikissa elämän vaiheissa. Oikea shamaani, sellainen, joka todellisen
jumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman
välittäjäksi, on aina mies. On tosin olemassa miehiä ja naisia, jotka
elinkeinona harjoittavat ennustamista ja yksityistaioilla auttavat
sairaita, mutta he ovat enimmäkseen keinottelijoita ja heidän on
mahdoton kohota edellisten korkealle tasolle tai saavuttaa todellisen
noidan arvoa. Shamaani nauttii kanssaihmistensä keskuudessa suurta
kunnioitusta, ja mikäli olen saattanut heitä arvostella, ovat he
ylimalkaan lahjakkaampia kuin muut. Lisäksi he omaavat suuren
runollisen kyvyn ja mielikuvituksen, joka houkuttelee heidät
uskovaisten hartautta lisäävään, mutta uskottomille usein hyvin
hupaisaan sanatulvaan.
On verrattain yleistä, että shamaanin arvo periytyy isältä pojalle, ja
Ketillä olen tavannut noidan, joka suoraan alenevassa polvessa oli
puheenaolevan viran seitsemäs haltija. On helposti ymmärrettävää, että
sellaiset hengellisen palvonnan edustajat, jotka polvesta polveen ovat
perineet esi-isiensä tiedot, heidän tapansa ja menonsa, hyvin
luotettavasti kykenevät niitä selittämään ja esittämään. Kun noidat
lisäksi välittömästi tai välillisesti saavat oppia vanhemmilta
shamaaneilta, on aivan luonnollista, että palvonta samojedeilla on
paraiten kyennyt säilyttämään alkuperäisyytensä. Usko asiaan ja toiseen
saattaa vaihdella, mutta tapa, jolla jumalia rukoillaan, ja uhrijuhlat
eivät juuri vaihtele laisinkaan.
Shamaani on ihmisten ja henkimaailman välittäjänä. Hän ottaa selville
jumalien tahdon ja hieroo heidän kanssaan kauppaa elämästä ja
kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Kaiken tämän hän saa selville
joko käymällä itse henkien asuinsijoilla tai kutsumalla jonkun heistä
luokseen. Tuonnempana kerron niistä keinoista, joiden avulla noita
pääsee yhteyteen tavallisilta ihmisiltä salatun henkimaailman kanssa.
Sitä ennen minun on puhuttava hänen tamineistaan.
Puku on tavallisesti valmistettu mustasta tai tummasta kankaasta eikä
se Ketillä juuri koskaan ole koristettu, mutta muualla se on usein
täynnä kirjavia kuvioita, metallista tehtyjä jumalankuvia, siipiä,
aseita, lintuja, kaloja, käärmeitä ja muita kuvia. Jaloissa ja käsissä
hänellä on erikoiset jalkineet ja kintaat ja päässä hänellä on
totem-eläimen tunnusmerkeillä koristettu lakki. Siihen on sitäpaitsi
kiinnitetty pitkiä, voimaa ja valtaa edustavia nauhoja, joita
länsimaissa vastaavat sotilaiden ja korkeiden herrain päähineissä
tavattavat töyhdöt ja surkastuneet sarvet. Lakin rinnalla on rumpu
hänen tärkein välikappaleensa, jonka avulla hän asettuu jumalien kanssa
yhteyteen. Se on tavallisesti poronnahasta tehty; kehys ei ole koskaan
aivan pyöreä, ja laidoissa on sitäpaitsi kohoamia. Poronnahkaan on
usein piirretty erilaisia kuvia, jotka useimmiten esittävät maata ja
manalaa henkineen, ja rummun takapuoleen on kiinnitetty kulkusia,
nauhoja sekä metallista tehtyjä kuvia noitaa palvelevista
henkiolennoista. Rumpua pidetään tavallisesti vasemmassa kädessä, ja
oikeassa on n.s. lusikka, jolla rumpua lyödään. Lusikan tai kauhan
ulkopuoli on nahalla peitetty, mutta sisäpuoli on paljas ja
piirustuksilla koristettu. Varren katsotaan olevan maallista alkuperää,
mutta pesä on taivaallista. Shamaanilla saattaa vielä toisinaan olla
raudasta taottu ja kulkusilla varustettu sauva tai muu kalistin, ja
sitä ravistamalla hän voi sopivalla hetkellä lisätä muutenkin suurta
melua.
Noituminen tapahtuu aina illalla pimeän tullen ja sitä saattaa jatkua
läpi yön. Sellaiseen toimitukseen ryhdyttäessä shamaani kutsuu luokseen
apulaisensa, joka ottaa esille rummun ja hitaasti lämmittää sitä tulen
edessä, jotta nahka pingottuisi mahdollisimman tiukkaan. Ketillä
shamaani itse ei valmistaudu millään erikoisella tavalla, mutta toisin
paikoin tapahtuu usein, että hän päästäkseen välttämättömään
huumaustilaan syö jonkun määrän kärpässieniä. Näiden sienien sisältämä
myrkky on sangen voimakasta, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että
se vaikuttaa hyvin päihdyttävästä. Alkuasukkaat käyttävät sitä joskus
muutenkin voidakseen alkoholin puutteessa hankkia itselleen pienen
humalan. Noitumisen aikana täytyy shamaanin tuntea itsensä aivan
terveeksi, sillä sairaana hän ei saata mitellä voimiaan henkien kanssa.
Satunnainen sairaus tekee lopun sellaisesta noitumisesta aivan samalla
tavalla kuin koiran tai muun saastaisen läsnäolo. Kun näytäntö alkaa,
annetaan tulen sammua kodassa, noita valmistaa itselleen sopivan paikan
jurtan takaosaan vastapäätä ovea, asettuu istumaan erikoiselle
poronnahalle, ja kuulijat ryhmittyvät hänen ympärillensä. Täydellisen,
jännittyneen hiljaisuuden vallitessa hän tarttuu seisten tulen edessä
rumpuun, istuutuu jälleen, painuu rumpua vasten ja ryhtyy äänekkäillä
haukotuksilla osoittamaan vaipuvansa uneen ja jättävänsä tämän
maailman. Samalla hän panee lakin päähänsä ja tarpeeksi haukoteltuaan
nukahtaa hetkiseksi. Herätessään hän on kuin kokonaan muuttunut, hänen
liikkeensä tuntuvat itsetiedottomilta, hän on kuin horrostilassa, hän
ei kiinnitä huomiota ympäristöönsä, ja hänen äänensä on kerrassaan
toinen. Aluksi hän lyöpi rumpua ihan hiljaa ja hyräilee sanattomia
sävelmiä tahi sovittaa lauluunsa kuulijalle tuntemattoman kielen
sanoja. Hän kuiskailee, niin että rumpu kumajaa, hän viheltää,
haukottelee ja ähkyy. On kuin kuulisi erilaisten eläinten juoksevan
rummun kylkiä pitkin ja niiden äänet kaikuvat joka taholla. Tällä
tavalla hän kutsuu luokseen kaikki avustajansa, ilman ja manalan henget
ja eläimet. Vähitellen rummutus yhä kiihtyy käyden tahdikkaaksi, ja
shamaani ryhtyy laulamaan lauluansa. Ehdittyään esittää parisen säettä
hän odottaa, kunnes kuulijat ovat ne toistaneet. Tätä kuorolaulua
johtaa apulainen, joka toimii seurakunnan lukkarina. Laulu ja rummutus
käyvät vähitellen yhä hurjemmiksi ja kovemmiksi, ja läsnäolevien
kiihtymys ja jännitys kohoaa pitkin matkaa, ei ainoastaan noidan
sanojen johdosta, vaan kenties yhtä paljon siitä, että he koko ajan
itse ottavat toimitukseen osaa. Tämän noitumisensa ensimäisen jakson
aikana shamaani kuvailee matkaansa henkien asunnoille, kertoo
vaivalloisesta tiestä, vaaroista, jotka kohtaavat häntä erämaiden,
palavien metsien, myrskyisten merten, taistelevien soturien, viekkauden
ja väijytysten, myrkytettyjen vesien, sairaudenpirujen y.m.
loppumattomien vastusten muodossa. Voitettuaan kaikki nämä tuhannet
erilaiset vaarat hän vihdoin saapuu tarkoittamansa hengen luo. Silloin
äkkiä kaikki soitto ja laulu lakkaa ja muutaman hetken vallitsee
äänetön hiljaisuus. Mutta pian nousee jälleen melu, shamaani on kuin
hulluna, hänen ruumiinsa nytkähtelee kouristuksentapaisesti, hänen
silmänsä pullistuvat ulos kuopistaan ja hänen ääntänsä on kamala
kuulla. Hän ei laula enää, vaan hän näyttää ikäänkuin mitä suurimmalla
vaivalla puristavan itsestään sanan toisensa jälkeen. Hän puhuu hengen
kanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, pelottaa ja
antaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat
he sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä,
menee shamaani omalla hengellään takuuseen siitä, että uhri todella
tulee suoritetuksi. Mutta ennenkuin hän ollenkaan pääsee puhuttelemaan
manalan henkiä, täytyy hänen näyttää olevansa panssaroitu kaikkea
vastaan ja osoittaa voivansa uhmata kuolemaa. Mitä kamalimman tanssin
kestäessä hän ottaa vuoron perään kaikkien läsnäolevien veitset
käteensä ja viiltää niillä rintaansa ja olkapäitään. Hän leikkaa
itseensä syvät haavat, mutta hänen täytyy tehdä se niin taitavasti,
ettei veri ala juosta.
Henkien kanssa keskusteltua suoritetaan paluumatka, joka kuvataan
samalla tavalla kuin lähtö ja jota läsnäolijat myöskin säestävät. Mutta
melu ja laulu hiljenevät, kuta enemmän noita lähestyy kotia, ja hänen
hurja tanssinsa käy yhä hillitymmäksi. Hänen palattuaan kotaan syntyy
hiljaisuus, ja vähän ajan kuluttua shamaani toistaa läsnäoleville mitä
henki on sanonut ja mitä se on vaatinut. Jos asia sillä on suoritettu,
ei noidalla ole muuta jäljellä kuin palata maan päälle. Hän lähettää
pois auttajahenkensä ja ryhtyy kulkemaan toisen läsnäolijain luota
toisen luo heittäen jokaisen eteen lusikkansa, jonka on pudottava
lattialle sisäpuoli ylöspäin. Kun hän vihdoin on kaikkien edessä
käynyt, katsotaan hänen lausuntonsa todenperäisyys vahvistetuksi.
Silloin hän alottaa lopputanssinsa, jonka tarkoituksena on palauttaa
hänen henkensä maalliseen majaansa. Omituisesti hypellen ja rukoillen
n.s. vapautusrukousta hän riisuutuu ja asettaa kaikki pyhään pukuun
kuuluvat esineet pyhälle porontaljalle. Senjälkeen hän puhdistaa
itsensä hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä. Kun henki on
palaamaisillaan ja hänen ruumiinsa muuttuu maalliseen asuunsa, juo hän
muutamia kupillisia vettä, anoo viimeisen kerran päästä vapaaksi ja
kaatuu maahan. Näytös on lopussa, henki on palannut ruumiiseen ja noita
vaipuu uneen, jota saattaa kestää monta tuntia.
Ylläoleva on aivan lyhyt kuvaus tavallisesta ja säännöllisestä
noitumisesta. Jos muukalaisia, venäläisiä sattuu olemaan läsnä, ei
shamaani koskaan pane lakkia päähänsä ja koko näytös muodostuu pilaksi,
jonka oikean arvon samojedit hyvin käsittävät. Noitumisesta tulee
silloin alkuasukkaille vain huvitilaisuus, jonka tarkoituksena on
uskotella venäläisille, että noissa menoissa ei ole mitään vakavampaa
sisällystä. Tällä tavoin he omien sanojensa mukaan ovat petkuttaneet
monia herkkäuskoisia tutkimusmatkailijoita.
Kun on kysymys jostain lievemmästä taudista tai vähemmän tärkeästä
asiasta, saattaa noita suoriutua ilman tuota vaivalloista toimitusta.
Vähäpätöisiä sairaudenhenkiä voi ajaa tiehensä säikäyttämällä ja tämä
tapahtuu niin, että shamaani itse asiassa säikäyttää potilasta.
Sentapaiset parannuskeinot ovat tavallisia, ja yleistä on, että usko
heidän keskuudessaan saa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin meilläkin.
Pelkällä sanan voimalla parantavat shamaanit ovat hyvin harvinaisia.
Joskus sitä tapaa käytetään verenvuodon asettamisessa, mutta silloin
tavallisesti shamaani samalla painaa hyvin taitavasti verisuonia ja
siis sillä keinoin parantaa pahan.
Lieviä taudinkohtauksia parantaa jokainen samojedi itse, ja tämä koskee
erittäinkin vatsatauteja. Ähkyä lievennetään seuraavalla hauskalla
tavalla. Potilas asettuu selälleen makaamaan ja paljastaa vatsansa.
Joku muu henkilö ottaa hiilen ja piirtää sillä sairaalle kohdalle kolme
henkien kasvoja kuvaavaa naamaa. Vähän ajan kuluttua nämä ovat
karkoittaneet vatsassa olevat sukulaisensa ja potilas paranee heti
senjälkeen. Samojedien yksityislääkkeitä koskeva luku olisi huvittava
ja laaja, mutta tässä yhteydessä en kuitenkaan saata siihen puuttua.
Olen jo aikaisemmin maininnut pari sanaa samojedien uhreista, mutta
täydellisyyden vuoksi lisään vielä muutamia yksityiskohtia.
Edelläsanotusta selviää, että he usein uhraavat jumalilleen erilaisia
esineitä ja järjestävät pienempiä yksityisiä uhritilaisuuksia, mutta
suurimmat ja tärkeimmät uhrit tapahtuvat aina shamaanin välityksellä.
Vuosittain palautuviin, kantaisän hengelle tarkoitettuihin uhreihin
ottaa osaa koko heimon miespuolinen väestö, mutta pappi kuitenkin
johtaa itse toimitusta. Hän teurastaa uhrieläimen ja hän lausuu
rukoukset, jotka tavallisesti ovat lyhyet ja aivan yksinkertaiset.
Noita pyytää kantaisää varjelemaan oman heimonsa lapsia, suomaan heille
pitkän iän, vapauttamaan heidät taudeista, hän anoo heille metsä- ja
kalaonnea, lapsia sekä menestystä kaikissa heidän yrityksissään.
Rukouksen kestäessä tuodaan esiin uhrit, jumalalle tarkoitetut osat
pannaan erikseen ja muut keitetään vartavasten mukaan tuoduissa
astioissa. Shamaani ottaa vuoron perään jokaisesta kattilasta paraimman
palasen, jonka heittää pyhään tuleen. Senjälkeen ryhdytään uhriateriaa
syömään, mutta se ei ole erikoisen vakava toimitus eikä sitä myöskään
paina mikään liiallinen uskonnollinen hartaus. Ollaan päinvastoin
iloisia ja käydään hyvällä halulla käsiksi asian aineelliseen puoleen,
täysin vakuutettuina siitä, että rukoukset tulevat kuulluiksi.
Aivan toiseen luokkaan kuuluvat n.s. verettömät ja enimmäkseen
pohjoisessa tavattavat uhrit. Siellä ei tapeta jumalille uhrattua
poroa, vaan tyydytään leikkaamaan sen selkään jumalien kasvoja ja muita
yhtä ihmeellisiltä näyttäviä kuvioita. Tuollaisen toimituksen jälkeen
pidetään eläintä pyhänä; sitä ei saa teurastaa eikä käyttää, ja kunnon
ihmisten ei sovi syödä sen lihaa. Usein valjastetaan pyhät porot
jumalien kuvia sisältävien rekien eteen, ja arvokkaat vieraat joutuvat
joskus saman kunnianosoituksen esineiksi. Itse uhri on tavallisia
paljon monimutkaisempi, ja potilaan täytyy alistua sangen merkillisen
käsittelyn alaiseksi. Noita alottaa usein toimituksensa rukoilemalla
henkien armeliaisuutta. Hän kysyy heiltä ensin, miksi he ylimalkaan
ovat huolineet lähettää ihmishengen alas maan päälle, jos se niin pian
taas kutsutaan takaisin. Hän tiedustelee, onko ihan välttämätöntä, että
juuri kysymyksenalainen ihminen temmataan pois, kun maailman seitsemän
heimon (kaikkien ihmisten) keskuudessa kuitenkin on niin monta paljon
syntisempää ja huonompaa sekä huomattavasti vanhempaa. Noita muuttaa
sitten itsensä ihmishenkiä eli elämän varjoja maan päältä tempaavaksi
satulinnuksi, lentelee sairaan ympärillä, ryömii hänen jalkojensa
välitse, koskettelee häntä siivillään (kaavullaan) ja jättää hänet
vihdoin rauhaan.
Tässä yhteydessä haluan varmana vakaumuksenani lausua, että vaikka
asiasta onkin paljon puhuttu ja kirjoitettu ihmisuhrien esiintyminen
samojedien keskuudessa on taru, jota on mahdoton uskoa. On kuitenkin
hyvin luultavaa, että vielä joku aika sitten heidän luonaan on
tapahtunut sellaista, joka on saattanut antaa näennäistä tukea tälle
otaksumalle sekä arvelulle heidän ihmissyönnistään. On näet todettu,
että vanhemmat ihmiset joskus ovat syöneet erinäisiä kuolleitten lasten
ruumiinosia. Tämä on kuitenkin tapahtunut vain siksi, että nuo henkilöt
sillä ovat luulleet voivansa hankkia itselleen lapsissa olleita
ominaisuuksia, kuten nuorekkuutta y.m. Samalla tavallahan entisaikoina
syötiin kaatuneitten vihollisten sydämet ja aivot, mutta nyttemmin ei
ketään tapeta hyvien ominaisuuksien hankkimiseksi. Tyydytään, ja
ainoastaan poikkeustapauksissa, samalla tavalla anastamaan samanlaisia
hyödyllisiä ominaisuuksia tautien tappamilta tai muulla tavoin
kuolleilta lapsilta.
Ennenkuin siirryn puhumaan matkoistani kokonaan erilaisilla seuduilla
ja eriävissä olosuhteissa, en malta olla puhumatta eräästä osasta
näiden samojedien kansanrunoutta, joka on mitä läheisimmässä yhteydessä
heidän uskontonsa ja menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä maallista ja
taivaallista elämää koskevien käsitystensä kanssa.
Samojedien sadut ja laulut ovat enimmältä osaltaan vierailta kansoilta
lainattua tavaraa. Niin on laita useimpien sankarilaulujen ja saman
mallin mukaan sepitettyjen satujen. Heidän oma runollinen tuotantonsa
on köyhää ja se käsittää enimmäkseen viinan vaikutuksesta syntyneitä
tilapäislauluja, jotka joko päättyvät kiitokseen jonkun osoittaman
hyvyyden johdosta tai räikein värein kuvaavat oman minän tai perheen ja
heimon onnettomuuksia ja kurjaa tilaa. M.A. Castrén ei tavannut mitään
muuta eikä hän ylimalkaan uskonut samojedien luoneen mitään
suuremmanarvoista.
Ket-joen rantoja rajoittavissa erämaissa selvisi minulle, että
samojedit sittenkin olivat kyenneet itsenäisesti luomaan korkeammalle
tähtäävää runoutta sekä että he todellisuudessa omistivat säilyttämisen
arvoisia runoteoksia. Löysin näet sangen omituisen proosa-eepoksen,
joka alkuperäisellä mutta silti liikuttavalla tavalla kuvaa heidän
sisimpiä ajatuksiaan ja osoittaa heidän tuntevan paljoa enemmän kuin
mitä he antavat muukalaisten aavistaa.
Eepoksen sankarina on mies nimeltä Iitje. Häntä pidetään kansansa
ensimäisenä ja samalla hän on heidän kantaisänsä, josta kaikki muut
tavalla tai toisella polveutuvat. Hänen elämänsä tehtävänä on taistella
mahtavaa, pohjoisessa asuvaa ihmissyöjää Pyynegussea sekä kaikkia
muukalaisia, etupäässä Kristusta ja tämän jälkeläisiä vastaan. Aivan
nuorena hän joutuu orvoksi Pyynegussen tähden, joka tappaa ja syö koko
hänen sukunsa. Hänen itsensä onnistuu paeta kauas metsiin, missä hän
varttuu ja kasvaa suureksi erään vanhan akan luona. Akka yrittää salata
häneltä kaikki hänen lapsuutensa tapahtumat, mutta kaikesta
varovaisuudesta huolimatta poika joutuu ennen pitkää tekemisiin
noidutun järven rannalla asuvan ja sokean ukon hahmossa elävän
ihmissyöjän kanssa. Kun Iitje sitten kerran huvikseen anastaa kalaa
ukon veneestä, saa hän kasvatusäidiltään kuulla kenen kanssa on
joutunut tekemisiin. Mutta silloin varoitus on liian myöhäinen ja ukon
henget lähestyvät viedäkseen Iitjen pois. Ne ottavat mukaansa pojan,
akan, koiran ja kodan ja kaiken tämän ihmissyöjä nielaisee. Mutta
nuorukainen on ottanut matkaan veitsensä ja sillä hän leikkaa reiän
jättiläisen mahaan, tappaa hänet ja pelastaa heidät kaikki.
Tämänlaatuiseksi kuvataan Iitjen ensimäinen taistelu mahtavaa miestä
vastaan. Jättiläinen oli tosin tapettavissa, mutta ilmestyi aina
elävien joukkoon takaisin entistä mahtavampana ja hirvittävämpänä.
Nuoruutensa aikoina Iitjelle tapahtui ihmeellinen seikkailu toisensa
jälkeen. Kauneimmista ja merkillisimmistä tapauksista mainittakoon
ainoastaan seuraava. Erään merihirviön, yhdellä suurella sarvella
varustetun kalan, ja Pyyne nimisen jättiläislinnun taistellessa
keskenään oli jälkimäinen menettänyt kyntensä, jotka olivat tarttuneet
kiinni kalan selkään. Tämän onnettomuuden takia oli lintu, joka muuten
oli niin suuri ja väkevä, että nieli kivimöhkäleitä ja kokonaisia
puita, tullut voimattomaksi ja kurjaksi. Se pyysi Iitjeä avukseen ja
hän suostui ilolla vaikeaan tehtävään. Kala asui kaukana suurten merten
takana ja sen löytäminen kysyi paljon vaivaa. Mutta Iitje keksi neuvon;
hän valmisti itselleen kanteleentapaisen soittimen, jolla ryhtyi
soittamaan kaikkien eläinten kielillä, niin että ne järjestään
ymmärsivät häntä. Hänen kävi kuin Orfeuksen; taivaan, maan ja veden
eläimet kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Viimeisenä saapui myös
jättiläiskala, joka soiton hurmaamana lepäsi liikkumatonna veden
pinnalla. Yhä soittaen kulki Iitje sen selkään ja lähti liikkeelle sen
kanssa. Linnun kynnet olivat vielä sen selässä, ja kala tunsi itsensä
hyvin tyytyväiseksi, kun Iitje otti kynnet pois. Merihirviö lahjoitti
Iitjelle palkinnoksi kauniin tyttärensä, ja lintu, joka sai takaisin
voimansa, tuli hänen uskolliseksi auttajakseen.
Taistelu jättiläistä vastaan muodostui pitkällisemmäksi ja
valkeammaksi. Moneen kertaan Iitje tappoi hirviön, mutta elämä palasi
yhtä säännöllisesti tuohon elottomaan ruumiiseen. Vihdoin heidän
välillään sukeutui kiivas taistelu metsänhaltian, Paargän, kauniista
tyttärestä. Ilkeällä viekkaudella jättiläinen ryösti tytön itselleen,
mutta Iitje, joka valepukuun puettuna palveli kansansa hävittäjän
luona, voitti lopulta taistelun. Hän tappoi jättiläisen ja tehdäkseen
elämän palaamisen ruumiiseen mahdottomaksi hän hinasi sen suurelle
roviolle, jossa se poltettiin. Mutta vielä keskellä tulta löivät
mahtavat leukaluut toisiaan vasten ja kuului uhkauksia, ettei kaikki
vielä ollut menetetty. Ja niinpä kävikin, että kun tuuli hajoitti
jättiläisen tuhkan eri suunnille, niin tästä mustasta tuhkasta syntyy
joka kesä miljardeihin nouseva sääskiparvi, joka yhtä suurella himolla
kuin ihmissyöjä alati imee ihmisten verta.
Tämän lopullisen voiton jälkeen Iitje nai metsänhaltian tyttären, ja
tästä avioliitosta syntyi m.m. se karhu, jota kunnioitetaan Ket-joen
samojedien kantaisänä. Näiden tapahtumien jälkeen eli samojedikansa
onnellista ja taisteluista vapaata elämää. Iitje hallitsi heitä ja
torjui kaikki vaarat ja naapurien puolelta uhkaavat hyökkäykset.
Sitten eräänä kauniina päivänä piru ilmestyi Iitjen luo ja pyysi saada
ruokaa ja juomaa. Mutta Iitje antoi hänelle kiviä, ja piru vaelsi
Kristuksen luo. Paholaisen ja Kristuksen välillä syntyi lämmin
ystävyys, sillä jälkimäinen ravitsi pirua ihmisten verellä. Kostaakseen
samojedeille saapui Kristus, pirun ystävä ja kaikkien venäläisten isä,
kansoineen Siperiaan. Pahat voimat pääsivät voitolle, samojedikansat
hajaantuivat eri ilmansuunnille ja muukalaiset tulivat maan herroiksi.
Siihen aikaan Iitje vaelsi pois kansansa luota ja valmisti itselleen
asunnon suurten merien taakse. Siellä hän nukkuu vielä tänäkin päivänä,
mutta kun aika tulee, palaa hän jälleen, sanovat samojedit, ja silloin
hän kokoo lapsensa yhdeksi kansaksi ja ajaa pois muukalaiset
Siperiasta, vapauttaa maan ja tekee ihmiset vapaiksi. Tämän samojedit
uskovat täydellä todella ja varmasti, sillä Iitje on itse lähtiessään
sanonut Kristukselle: "Tämä päivä on sinun, ja minä poistun, mutta
huomispäivä tulee, minun päiväni tulee vielä, ja silloin minä palaan,
kokoon heimoni ja karkoitan muukalaiset maasta." Kaihoisia sanoja
kansan huulilta, jota itse asiassa huomispäivä ei ole löytävä elävien
joukosta.
Tästä samojedien laajasta eepoksesta en ole voinut esittää muuta kuin
ääriviivat. Mutta lukija luultavasti niistäkin huomaa, että tämä heidän
luomansa sankarirunoelma on arvokas lisä heidän omintakeisen
sivistyksensä tuntemista varten. Merkillistä vain on, että tuollainen
vaeltava kansa, tuollainen kurjissa olosuhteissa elävä heimo on
saattanut luoda niinkin yhtenäisen, tavallista satua korkeammalle
tähtäävän teoksen. Jos sitäpaitsi tämän kirjoittajan tavalla on elänyt
heidän keskuudessaan ja nähnyt heidän lämmöllä laulavan sankarinsa
mainetöistä, kuullut heidän hiljaisella kaiholla kertovan alennuksen
ajoista ja alakuloisina, mutta palavalla innostuksella kysyvän
vapauttajansa tuloa, silloin käsittää, että tässä sadussa kuvaavasti
lausutaan mitä he ajattelevat, tuntevat ja mistä he uneksivat. Mutta
samalla ei saata olla huomaamatta, miten heitä paljoa suuremmat heimot
ja paljoa sivistyneemmät kansat omaksi onnettomuudekseen eivät ole
kyenneet yhtä selvästi tuntemaan ja ajattelemaan, eivät ole jaksaneet
tai uskaltaneet yhtä rohkeasti uneksia ja sen mukaan toimia.