Jossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa
Tomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä
oli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin
ajatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa
opintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen
ottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se
ollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä
kiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä
eurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä
ja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään
kannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin
ruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta
seisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani
huolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut
itsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut
ruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja
viinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut
olevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän
jaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä
koko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi
raivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa
ja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos
näet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen
juovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui
vuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin
neuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi
mahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.
Tomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja
koirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän
vuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan
halunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää
kohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta
minun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni
itselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit.
Senjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta
pyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä
asuvista samojedeista.
Rautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja
Siperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin
suuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin
samanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se
olikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja
huomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen
huokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan,
jossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on
melkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin
hiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan
kaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala
itse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä
kukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan
punaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on
saanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi
virtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä
reunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi
vastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja
jonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta
täällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät
uinuvia rikkauksia -- metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja
vieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin
omaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin
kauniilla paikalla.
Kaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on
rikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon
henkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan
saattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta
Krasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh
Berdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla
harrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että
tiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli
vuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana
saavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.
Kuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella
ystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin
joku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen
eräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia
suosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta
samantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli
niitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei
merkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten
olisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä
papereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä
häntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille
suositeltiin.
"Mikä Stolypin se sitten on?" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.
"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne", vastasin minä
hämmästyneenä.
"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin
kirjoittaa? Hänhän on kuollut." (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua,
vuotta aikaisemmin Kievissä.)
"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään", vastasin minä,
hävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen
kysymystensä johdosta.
Kuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun
ja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen
hyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin
minulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. -- Syynä siihen, että
kuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia,
oli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli
matkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja
matkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin
viranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri
äskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt
tuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin
tuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli
kylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.
Berdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää
kahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin
eteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja
yhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille
saadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden
olevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli
löytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen
sukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin
tataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa
huomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat
ihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen
Siperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä
senvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan
vaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.
* * * * *
Paroni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä
välityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion
omistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym
ja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin
kanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä
varten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka
sydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä
purjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias
kuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli
30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin
varrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne
oikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli
nuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat
niin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa
matkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.
Minulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen
lähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan
etupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin
Jarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni
miehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta
myös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut
asumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen
vieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua
luonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori
vaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta
kuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan
ennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja
hänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä
vanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein
viikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni
niin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista
matkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut
hänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella,
että minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin
tai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan
puuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja
rikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä
kohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että
Siperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka
kulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi
elämään satakin vuotta.
Kylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat
paraikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi
minulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten
tiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua
yli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella
sijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin
samojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies
ja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö.
Pienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin
hengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut
samojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut
kuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli
täytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen,
silloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti
kirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään
samalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta
kulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli
muiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja
lukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei
herjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.
Näiden kahden teologin seurassa -- toinen heistä oli melkein
shamaani ja toinen melkein pappi -- lähdin samoilemaan jokea pitkin
Ob-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta
siitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.
Tomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja
kuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin
kuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa
yhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat
ystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja
neuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati
lainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää
minutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan
yksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen,
vaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui
minuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois.
Kaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle,
missä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä
on yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän
minä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja
siellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa
taistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja
vahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan
olemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en
koskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin
suruttomasta elämästä.
Olin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään
ulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein
kokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon,
ja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.
Tulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne
johtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta
samojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin
vallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi
ainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa
virui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin
voimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja
minun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli
pitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti,
vaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas
makasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa -- vapauttajaa. Heitä
oli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä.
Sillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla,
lääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli
kamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei
voinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän
keskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta
vähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen
yhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut
Pahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin
tarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat
huoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti
näinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että
muutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan
tervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät
rokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt
paikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet
sytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen
itseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet
pihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut
kansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.
Kuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut
nopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan
kuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta
osaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi
meidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut
viipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan
sillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä
vielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään
olleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa
kuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo
toinen miehistäni kielimestarina.
Kanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on,
että se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja
Jenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin
välille ja on noin 100 km:n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää
muut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin
ahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei
tätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä
voitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne
saapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan
laajentamista varten.
Hankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen,
silmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka
oli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja
ilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä
helpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä
oli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa
yllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja
pitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät
hiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin
me pyydystelimme suuret määrät.
Tomskin puolella rajaa on muutamia jurttoja, joissa asuu rikkaita ja
hyvinvoipia samojedeja. Nämä olivat säästyneet rokolta ja olivat
aniharvoin olleet kosketuksissa venäläisten kanssa. He olivat yhtä
terveitä kuin alkuperäisen pilaantumattomia, ja minä oleskelin
heidän luonaan pari päivää katsellakseni heidän syyshommiaan ja
kirjoittaakseni heiltä muistiin muutamia sankarilauluja, joita he
osasivat paljon. Aanga nimisen jurtan läheisyydessä oli runsaasti
samanlaisia muinaisjäännöksiä kuin Tymillä. Sain kuulla lukuisia
kertomuksia entisaikoina eläneistä urhoista, jotka olivat asuneet
näillä seuduilla. Jurtan läheisyydessä sijaitseva ihana järvi oli
heidän kertomustensa mukaan syntynyt siten, että suuri Altep kaani muka
oli juuri sillä paikalla taistellut. Korkeiden harjujen ja kukkuloiden
luultiin saaneen alkunsa kaatuneiden sankarien ruumiista, ja pienet
purot olivat syntyneet miekaniskuista. Kaksi kumpua edusti kivettyneitä
satumaisia laivoja j.n.e. Kaikella oli sanalla sanoen oma historiansa,
ja koko luonto esiintyi saduissa ja lauluissa elävänä. Kaikki tämä
primitiivisyys, jossa ei havainnut vieraan kulttuurin kosketusta, oli
pysyttänyt samojedit paremmalla ja alkuperäisemmällä asteella, ja he
olivat paremmin kuin Obilla asuvat veljensä säilyttäneet omat tapansa
ja menonsa ja omaperäisen sivistyksensä. He olivat tosin rakentaneet
itselleen venäläismalliset tuvat, mutta kaikki he poikkeuksetta asuivat
mökin ulkopuolelle pystytetyssä kodassa. Hyvinvointi oli huomattava, ja
monen kerrottiin omistavan useampia tuhansia ruplia kultarahoja, jotka
oli kätketty metsässä olevaan piilopaikkaan. Paremmin he eivät osanneet
käyttää rikkauksiaan, ja kävi selvästi ilmi, että he olivat kohtaloonsa
tyytyväiset.
Lähellä kuvernementinrajaa ja vähän matkaa rannasta tapasimme
venäläisen uutisasukkaan vastavalmistuneen tuvan. Mieheni, joita
silloin oli kolme ja jotka tiesivät, että sieltä sai ostaa viinaa --
minulla ei ollut siitä aavistustakaan --, läksivät sinne tuttuansa
tervehtimään. Minä jäin rannalle odottamaan nukahtaakseni tasaisella
hiekkasärkällä ja keittääkseni itselleni päivälliseksi äsken ammutun
sorsan. Mutta vaikka minä söinkin runsaasti ja nukuin kauan, ei
miehiäni sittenkään näkynyt. Kärsivällisyyteni oli loppumaisillaan ja
minä aioin pahaa aavistaen lähteä heitä etsimään, kun ryssä tulikin
vastaan ja monen mutkan perästä selitti minulle, että kaikki mieheni
makasivat humalassa hänen luonaan. Me lähdimme taloon ja sinne
saapuessamme samojedit hoiperrellen tulivat minua vastaan
lepyttääksensä vihaani. Yksi yritti syleillä minua, mutta lensi
sensijaan vatsalleen maahan, toinen halusi välttämättä suudella kättäni
ja pyytää anteeksi ja kolmas puhui pötyä ja vannoi heidän olevan
valmiit soutamaan vaikka läpi koko yön. Olin nähnyt samantapaista
ennenkin enkä senvuoksi saattanut sillä hetkellä muuta tehdä kuin
nauraa ja antaa heidän humalansa haihtua. Mutta ennenkuin poistuin,
kestitsivät pelästyneet venäläiset minua kunnollisella illallisella.
Aamulla varhain palasin mökille herättääkseni mieheni ja viedäkseni
heidät pois, ennenkuin he ehtivät juoda lisää. Nolostuneilta
samojedeilta sain silloin kuulla yön suuresta tapahtumasta. Eräs
heistä, Metashkinan shamaanin poika, oli yöllä humalassa ollessaan
ehtinyt mennä kihloihin ja hankkinut vanhempien siunauksen. Kun
asianomaiset sitäpaitsi tavallaan olivat menneet naimisiin, pyysivät he
minua laatimaan asiasta virallisen paperin. Ei heillä eikä liioin
minullakaan ollut aavistusta, miten sellainen sopimus oli
kirjoitettava, mutta minä laadin kuitenkin kirjelmän, jossa sanottiin,
että samojedi se ja se oli mennyt naimisiin sen ja sen tytön kanssa,
minkä kaiken minä allekirjoituksellani ja sinetilläni todistin.
Luettuani heille paperin sisällyksen ja heidän ilmoitettuaan siihen
tyytyvänsä lopetettiin nämä meidän järjestämämme "vihkiäiset"
muutamalla ryypyllä ja lukemattomilla asianomaisten ja morsiamen
vanhempien vuodattamilla kyynelillä. Pian senjälkeen me jatkoimme
matkaamme, ja vaikka minulla ei ole tarkempia tietoja tämän
vahvistamani avioliiton kestäväisyydestä, on minulla täysi syy uskoa,
että tällä ensimäisellä ja viimeisellä papillisella toimituksellani on
pysyväiset seuraukset. Ketillä vallitsee näet suuri naisten puute, ja
sentähden siellä on helpompi päästä vaimostaan irti kuin hankkia
itselleen uusi.
Mutta ennenkuin me lopullisesti erosimme venäläisestä uutisasukkaasta,
oli seuramme veneessä lisääntynyt yhdellä matkustajalla. Olin näet
venäläiseltä ostanut hänen pyytämänsä elävän ketun. Se asetettiin
suureen laatikkoon katolle, jossa sen oli hyvä olla, kunnes sekin kävi
viinaan käsiksi tavalla, josta kerron myöhemmin.
Kirkkaana ja kauniina syyspäivänä auringon vielä lämpimästi paistaessa
ja sääskien viimeistä kertaa meitä kiusatessa jätimme Tomskin
kuvernementin tasaisine seutuineen ja vetisine, äärettömine soineen
sekä saavuimme satumaiseen Jeniseiskin maahan, joka on niin
luonnonihana, niin rikas kullasta ja jalokivistä, rikas kansoista ja
häviävistä heimoista ja kielistä. Olimme tuskin sivuuttaneet rajan, kun
rannikot jo kohosivat korkeammiksi ja metsät muuttuivat yhä komeammiksi
ja syvemmiksi. Siellä täällä tapasi kiviä ja monin paikoin oli malmia
ja kivihiiltä. Samojedit erosivat huomattavasti rajan toisella puolella
asuvista. Heidän kielensä oli m.m. erinäisissä suhteissa niin
toisenlaista, että sitä saattaa sanoa aivan eri murteeksi. Se kuuluu
tosin samaan ryhmään kuin muutkin samalla joella puhutut, mutta sillä
on aivan määrätyt erikoisuutensa ja sen sanavarasto on paljoa rikkaampi
kuin muiden, vaikka siinä kylläkin on tavallista enemmän tataarilaisia
lainoja.
Etupäässä tietenkin kieli veti huomioni puoleensa, mutta monessa
muussakin suhteessa totesin eroavaisuuksia näiden ja muualla Ketillä
asuvien samojedien välillä. Asuen paljoa enemmän erillään venäläisistä
kuin muut ovat he huomattavasti alkuperäisemmällä kannalla. Vain harvat
ovat olleet niin tuhlaavaisia, että ovat rakentaneet itselleen
venäläismalliset mökit; useimmat asuvat pyramidinmuotoisissa, laudoista
kyhätyissä hökkeleissä tai pyöreissä, teräväpäisissä tuohikodissa.
Talvisin he enimmäkseen asustavat kaukaisissa erämaissa, missä he
tunguusilaiseen tapaan yksin taistelevat kontiota vastaan, jonka
tappavat paljaalla keihäällä, ampuma-aseita käyttämättä. -- Syksy oli
jo ehtinyt pitkälle, ja joella tapasimme haapion toisensa jälkeen
matkalla kaukaisia metsästysmaita kohti. Sellaisessa veneessä on
tottumattoman mahdoton istua menemättä nurin, mutta näkemissämme istui
kokonaisia perhekuntia koirineen ja rekineen, muonavaroineen,
tuohitelttoineen ja muine tarpeineen. Niissä melominen on meikäläisille
yhtä vaikeata kuin polkupyörällä ajaminen samojedeille. Mutta nopeasti
niillä tottunut pääsee eteenpäin. Ihastuksella katselin miten
alkuasukas seisten ohjasi melalla alustaan vuolaassa virrassa tai
pyssyllään pudotti lennosta linnun.
Ainoastaan harvat heistä omistavat poroja, ja useimmat tyytyvät
käyttämään ajojuhtina koiria. Villipeuroja pyydystämällä saavat he
kuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin
turkkeihin. Kesäisin ne enimmäkseen käyttävät tataarilaismallisia
vaatteita ja miehillä on tavallisesti pitkät, verasta tehdyt
tataarilaiset kauhtanat ja suippopäiset lakit. Pitkäaikainen
tataarilainen vaikutus on muillakin aloilla huomattavissa. Paikkakunnan
samojedit ovat harvinaisen kauniita, heillä on roomalaiset nenät ja
soikeat kasvot. Kaikki tämä johtuu todennäköisesti jostakin
onnellisesta tataarilaisen ja samojedilaisen veren sekoituksesta, sillä
muuten ei saattaisi selittää tuollaisten harvinaisten ominaisuuksien
esiintymistä kansalla, joka, tosin kenties aiheettomasti, on tullut
kuuluisaksi rumuudestaan.
Ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, ja yhä useammin heräsimme
aarniometsissä siitä, että yöllä satanut lumi alkoi sulaa kastellen
meidät ihoa myöten. Olin arvellut saavani matkan varrella hankituksi
itselleni tarpeelliset turkit ja muut lämpimät vaatteet ja siitä syystä
olin lähtenyt Tomskista puettuna vain sarkapukuuni. Mutta olin pahasti
erehtynyt, ja kylmän vuodenajan lähestyessä ei kukaan ollut halunnut
edes suuresta rahastakaan myydä minulle turkkia. Matkustaminen joella
alkoi tuntua aika kylmältä tässä ohuessa puvussa, eikä yölläkään ollut
juuri lämmin nukkua havuista tehdyllä vuoteella, jossa peitteenä
tavallisesti oli vain lumi tai räntä. Samojedeillani oli kyllä lämmin
ja hyvä olla, sillä he nukkuivat poronnahasta tehdyissä makuusäkeissä,
joissa oli niin kuuma, että alastomana kovimmassakin pakkasessa saattoi
niissä viettää yönsä mitä rauhallisimmalla tavalla. Mutta minä, ikävä
kyllä, en niihin mahtunut, koska kaikki olivat tehdyt yhtä henkilöä
varten. Aviovuode, s.o. yhteinen makuusäkki miestä ja vaimoa varten,
oli jätetty kotia. Talvella sain joskus ryömiä sellaiseen ja
kokemuksesta saatan sanoa, että harvoin olen nukkunut niin lämpimässä
paikassa, jos kohta samalla tavallista enemmän olen kärsinyt
siirtyvistä syöpäläisistä, jotka näkyvät voivan nopeasti asuttaa autiot
ihmisruumiit. Opittuani muutaman viikon aikana hyvin kestämään pakkasta
sain lopulta hankituksi lyhyen turkin, joka suojeli ainakin kaikkein
arimpia ruumiinosiani.
Olimme jo saapuneet verrattain pitkälle Jeniseiskin kuvernementtiin,
ennenkuin kuulimme mitään näillä mailla metsästävistä tunguuseista. He
olivat kaikki lähteneet rokkoa pakoon ja heitä kävi verrattain
hankalaksi löytää. Mutta eräänä kauniina päivänä näimme joen rannalla
oudonnäköisiä kalanpyydyksiä ja ymmärsimme tunguusien asuvan jossain
läheisyydessä. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme heidän keihäittensä
merkkejä puissa. Ei ollut vaikea seurata jälkiä metsässä. Mutta polku
oli vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyi tunkea tiheän pensaikon
lävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja
pienten jokien yli. Kaikesta saattoi päättää, että tunguusit olivat
valinneet itselleen mahdollisimman vaikeapääsyisen leiripaikan
saadakseen olla rauhassa syrjäisiltä. Heidän olikin pakko olla
varoillaan, sillä samojedit pyrkivät hätyyttelemään heitä poltettujen
metsien ja omavaltaisen metsästyksen takia.
Muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen kuulimme koirien haukuntaa ja
porojen mylvinää. Leiri oli huomannut tulomme ja me pysähdyimme
antaaksemme myrskyn asettua. Pyssyt otettiin esille niillä uhataksemme
koiria ja mahdollisesti ihmisiäkin ja yksi miehistä lähetettiin
tiedustelemaan. Hetkisen kuluttua tuli luoksemme muutamia aseettomia
tunguuseja, jotka lähestyivät meitä mitä suurimmalla kunnioituksella ja
nöyryydellä. He kumartelivat ja yrittivät suudella ojennettua kättäni.
Ihmeissäni tämän risaista ja sangen vähän loisteliasta persoonaani
kohdanneen kunnioituksen johdosta tiedustelin heiltä keneksi he minua
oikeastaan luulivat. He vastasivat mieheni kertoneen, että minä olin
valkoisen ruhtinaan (tsaarin) poika, joka vierailin näissä erämaissa
katsomassa miten alkuasukkaat elivät. Samojedi oli tekaissut tämän
jutun valmistaakseen meille hienon vastaanoton, mutta nyt hän sensijaan
sai aimo selkäsaunan tunguuseilta, jotka siten rankaisivat häntä tuosta
majesteettirikoksesta.
Selvitettyämme tämän väärinkäsityksen ja tehtyämme tarkalleen selkoa
rauhallisista aikomuksistamme päästettiin meidät leiriin, jossa koirat
sillä välin oli otettu kiinni, jotteivät ne pääsisi meitä ahdistamaan.
Meidät kutsuttiin päämiehen kotaan, jossa meille tarjottiin teestä ja
poronmaidosta sekä kalanrasvassa paistetusta poronlihasta kokoonpantu
juhla-ateria. Kun olimme polttaneet pari piipullista ja päässeet vähän
tuttavallisemmalle kannalle toistemme kanssa, lähdimme lähemmin
tarkastamaan leiriä, joka niin monessa suhteessa poikkesi samojedien
asuinsijoista. Tunguusit asuivat poronnahalla peitetyissä teltoissa,
jotka varmaankin ovat paljoa lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kodat
seisoivat kaukana toisistaan; niiden välisellä alalla olivat heidän
sangen suuret porolaumansa. Elukat seisoivat pitkissä riveissä puihin
sidottuina. Keskellä päivää ne päästetään laitumelle valkosammalta
kasvavaan metsään. Illan tullen ne otetaan kiinni koirien avulla, jotka
ajavat ne yhteen eivätkä päästä niitä hajoamaan. Narttoja eli rekiä ei
laisinkaan näkynyt, sillä tunguusit ratsastavat aina porojen selässä ja
matkoilla tavaratkin sälytetään porojen selässä riippuviin pusseihin ja
tuohisiin kontteihin. Siten he saattavat hyvin nopeasti liikkua
erämaassa. Eniten tunguusit kuitenkin pukunsa puolesta eroavat
samojedeista. Turkit ja takit ovat hienosta poronnahasta tehdyt ja
jalkineina he käyttävät matalia säämiskästä tehtyjä kenkiä, jotka
pannaan kiinni pitkillä pauloilla. Housut ovat aivan lyhyet ja nekin
samanlaisesta nahasta valmistetut. Olkapäillä riippuu helmillä
koristeltuja nauhoja, joihin on kiinnitetty kauniisti kirjailtuja
pusseja. Hiukset, jotka ovat mustat ja pitkät, ovat pään kohdalta
kiinnitetyt komealla ja värikkäällä soljella. Yritin ostaa muutamia
tuollaisia miehuuden merkkejä, mutta epäonnistuin täydellisesti, koska
ne katsotaan henkilöön kuuluviksi ja senvuoksi mahdottomiksi myydä.
Vanhemmat miehet ja naiset olivat tatuoituja, ja poskia koristivat
poronsarvien kuvat y.m. piirrokset.
Vierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen
veneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen
alustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he
vanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti
löydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen
tapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella
liekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo
seitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa
korvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.
Joelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat
omaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan
eteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän
luo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme
itsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti
silmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun
henkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt
seurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi
palanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja
miesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen
shamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli
kuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin,
kauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin
milloinkaan unohtaa.
Vähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä
valmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut
tunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa
päivän tuloa.
Minä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin
kuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja
ehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä
kovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt
saada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa
(pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli
muuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha
herännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla
oli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin
letteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema
näytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa,
joilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä
miehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita,
mutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät
välittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin
pari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme
suin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden
tunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli
vaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu
vihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut
laita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä
pulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat
tappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään
heidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi
voittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti
käsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat
vapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin,
jotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos
heidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet,
sillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti
mennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä
perässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun
pakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä
kuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen,
vaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei
tarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä
syystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja,
kiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin
jokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.
Mutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut
miehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan,
nimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo
kaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia
vain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta
päättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä
kun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.
Seuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli
kurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon
voimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja
Metashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa
kuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä
alkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa
palvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta
tosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin
edellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista
juomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis
puoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.
* * * * *
Ylläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja
mieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli
lopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi
nopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen,
joihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa
vailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka
paperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus
vaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en
mitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt
työtä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei
ollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus.
Minua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään
mahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella
vaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin
vieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan
johdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että
minua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen
vaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan
päässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja
meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän
aikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.
Aikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km:n päässä olevaan Makovskoen kylään,
jossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis
hommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin
kylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme
hevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua,
kun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti
vakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa
vahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni
kanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta
minä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani
oli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa
pohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani
paperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi
myrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat
suoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään
sieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä
huomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin
samojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja
minulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun
nappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet
kansallisuuttani ja sanoneet minua "ihmiseksi" (kum), jolla nimellä he
vain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi
imarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.
Rahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja
niinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut
teitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja
jauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti
kahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti
kaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa
olimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan
savutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen
lähteäksemme viimeiselle taipaleelle.
Kauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme
illan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin.
Vastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani
Säägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta
pään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä
menettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja
sovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn
korvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.
Matkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä
olevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa
asuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen
kanssa.
Oleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja.
Työni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja
ainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni
kanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen,
joka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni
ilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin
vain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani
akka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin
suostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen
luterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä
parikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka
alkavat: "Terve, rakas kummi!"
Lääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta
huolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia,
voita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia.
Veneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä,
ja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja
parista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden
olleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin
talonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään.
Jälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä
koskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti
näkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti
eroavan edellisestä.