Pitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut
itselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt
jonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini
Olashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän
enimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin
lähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein
osaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi
halusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään
tutkimaani kansaa.
Talvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä
turvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me
pitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin
oli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja
lumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa
päistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita
aaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.
Suuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei
jokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle
mielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja
minun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan
tervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin
ominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni
selittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina
selosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa
heimoa ja että minä siis olin "kum" (ihminen) enkä mikään muukalainen.
Ylimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili
joku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani --
valitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun
ulkonäköni takia.
Obilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta
voisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset
viime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja
kansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet
samojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet
kauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä
ovat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on
täytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on
tapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin
merkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää
yhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu
aivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä
mahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.
Vaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja
muistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin
minä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli
onnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa
jurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se
seikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet
halkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta
jokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan
melkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien
murteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä
kaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että
toistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä
toistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät
keskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen
Tymskoen samojedit, joilla "jaa" sanana on "a", kun sitävastoin
ylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä
merkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen
jaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen
keskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.
Näkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen
maininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja
paljoa pienempiä -- enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla
oli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä,
niinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti
sijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt
noita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö
oli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä
joku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt
mitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen
hyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä
pystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku
uskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä
sekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi
onkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.
Näillä "sivistyneillä" seuduilla, joilla venäläisten herruus on jo
vakiintunut, ovat samojedit uskonnollisiin kysymyksiin nähden
äärettömän arkoja. Heitä ei voi millään mahtikeinolla pakottaa
venäläisille ilmaisemaan tai tunnustamaan edelleen uskovansa omiin
jumaliinsa. Kaverini kautta minä kuitenkin pääsin näkemään ja kuulemaan
yhtä ja toista, joka täydellisesti toteaa aikaisemman lausuntoni, että
nim. samojedit eivät missään ole kunnon kristittyjä, vaan päinvastoin
pakanoita. En tosin tavannut oikeita shamaaneja enkä myöskään
kotijumalia, sillä jälkimäisiä ei Obilla enää käytetä, mutta sensijaan
onnistuin ensi kerran näkemään heidän jumaliensa temppeleitä. Mutta
ennenkuin minä jurtan miehiltä sain luvan sellaisen ihmeellisen
rakennuksen näkemiseen, vaadittiin minulta monta lupausta ja monen
monta juhlallista vakuutusta siitä, että en ajatellut jumalien
koskemista enkä uhreihin kajoamista tai niiden ryöstämistä. Eräänä
aamuna sidoin sukset jalkoihini ja lähdin oppaani kanssa matkalle. Tie
oli pitkä ja se kulki metsien läpi ja jäätyneiden soiden yli. Se
kiemurteli kovasti, ja kysyessäni syytä siihen kertoi samojedi, että
tien varrelle oli viritetty loukkuja estämään venäläisiä lähestymästä
pyhäkköä. Vaikka venäläiset joskus sattuman kautta saavatkin selville
tuollaisen paikan, niin he itse asiassa karttavat niitä. Tullessamme
perille näyttäytyi samojedien pelko aivan oikeutetuksi -- temppeli oli
täynnänsä rikkauksia, ja puhdasta rahaakin oli runsaasti. Jumalien
asuntona oli täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, neljällä korkealla
jalalla seisova rakennus, joka suuresti muistutti Obilla tavattavia
aittoja. Etupuolella oli vähäinen aukko ja takaseinämällä istui jumala,
puusta tehty ihmisenmuotoinen olento, yhdessä puolisonsa kanssa. Kasvot
olivat karkeata tekoa ja suurista sinisistä lasihelmistä tehdyt silmät
antoivat ukolle sangen naurettavan ulkomuodon. Nuket olivat hienoihin
turkiksiin puetut ja ympärillään oli niillä runsaasti tinasta tehtyjä
aseita itsensä puolustamiseksi sekä samasta aineesta valmistettuja
joutsenia, hanhia, käärmeitä, poroja y.m. elukoita, joiden avulla
niiden luultiin hätätilassa voivan paeta ylivoimaista vihollista.
Edessänsä oli niillä pieni peili, jonka avulla ne saattoivat ajoissa
huomata takaapäin lähestyvän vihollisen. Oven suulla seisoi pieni
venäläiseksi poliisiksi puettu mies, joka toisessa kädessään piti
puista sapelia ja toisessa heilutti suurta miekkaa. Jumalien huone oli
sisustettu koreilla kankailla ja kallisarvoisilla turkiksilla ja
kantaisän kuvan edessä oli lattialla kosolta mitä erilaatuisimpia
esineitä, m.m. suuri määrä rahoja, joista muutamat olivat parinsadan
vuoden vanhoja. Rakennusta ympäröivien pyhien puiden oksissa roikkui
vaatekappaleita, eläinten sarvia ja nahkoja ynnä muuta. Tuo niin
omituinen, kaukana erämaassa sijaitseva metsikkö ikivanhoine tuuheine
puineen teki minuun juhlallisen vaikutuksen ja minä ymmärsin aivan
hyvin, että luonnonlapsi paljoa mieluummin saapui tuohon luonnon
itsensä luomaan temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaelsi
johonkin räikeästi koristettuun kirkkoon siellä polvillansa palvelemaan
hänelle tuntemattomia ja kerrassaan välinpitämättömiä jumalia. Näiden
pyhien paikkojen luo kokoontuu koko heimo kerran vuodessa juuri ennen
joulua rukouksilla lepyttämään kantaisäänsä ja uhreilla saamaan
toivoimuksensa täytetyiksi. Sillä välin käyvät siellä yksityiset usein
samassa tarkoituksessa, joskus torjuakseen uhkaavaa vaaraa, toisinaan
hankkimassa jotakin hyvää.
Jonkun viikon matkan jälkeen saavuin toistamiseen Narymiin, joka tällä
kertaa, oleskeltuani yksinäisemmillä seuduilla, tuntui minusta sangen
komealta kaupungilta. En saattanut, valitettavasti kyllä, viipyä siellä
päivää enempää, syystä että kielimestarini juomis-halu sai liian
runsasta virikettä läheisessä valtion kapakassa. Matkustimme
läheisyydessä olevalle jurtalle, jossa minä ensi kerran tutustuin
tunguuseihin. Nuo Siperian tyypillisimmät paimentolaiset ovat asumalla
kaukana venäläisistä välttäneet samojedien tapaisen venäläistymisen.
Heidän arkuutensa vieraita ihmisiä kohtaan ja heidän pelkonsa joutua
kosketuksiin toisten, m.m. tarttuvia tauteja potevien kanssa vaikeuttaa
suuresti heidän tapaamistansa. Oleskellessani samojedien luona he
lähettivät ensin tapansa mukaan silläkin kertaa yksinäisen tunguusin
kylään tiedustelemaan mahdollisia sairaita. Miehen palattua leiriin
tuoden heille suotuisan vastauksen uskalsivat muutkin tulla jurtalle
tavaroitansa myymään. Tarjottuani heille tupakkaa ja heidän
ymmärrettyään, että minä en ollut mikään "kasakka", rupesi keskustelu
sujumaan. Vaikka he eivät viipyneetkään kylässä kuin muutaman tunnin,
ehdin heiltä tiedustella yhtä ja toista. Sain tietää heidän kuuluvan
Narymin piirissä elävään, kiinteätä asuinpaikkaa vailla olevaan
tunguusiheimoon. Missä vain oli paljon riistaa, sinne he pystyttivät
telttansa ja siellä he pyydystivät niin kauan kuin metsästys oli
kannattavaa. Sitten he jälleen siirtyivät muualle pitkin omia
viitoittamiansa metsäpolkuja. Nuo heidän tiensä, joita ei kukaan muu
ihminen tunne, voivat ulottua satoja virstoja asumattomien erämaiden
halki ja niitä pitkin he nopeasti siirtyvät paikasta toiseen yhtä
monessa päivässä kuin muut kiertoteitse tarvitsevat viikkoja. Heidän
tiensä eivät tietenkään ole muuta kuin polkuja, jotka he viitoittavat
iskemällä pitkillä keihäillänsä pilkkoja määrätyn välimatkan päässä
toisistansa seisoviin puihin.
Samojedikylässä, jossa, ohimennen mainittuna, asuin venättä
taitamattoman venäläisen luona, ostin muutamalta vanhalta shamaanilta
tinaisen jumalankuvan, erään sukupuuttoon kuolleen heimon kantaisän.
Innostuneena onnistuneen kauppani johdosta toin kuvan asuntooni ja
näytin sitä usealle samojedille. Huomasin kyllä, että naiset eivät
halunneet jumalaa katsella, mutta en tullut asiaa ajatelleeksi,
ennenkuin isäntäni kohteliaasti kehotti minua viemään sen yöksi
aittaansa. Heidän käsityksensä mukaan eivät naiset nimittäin saaneet
oleskella jumalan välittömässä läheisyydessä eivätkä edes samassa
talossa, sillä ukkelin katsottiin voivan heitä pahasti vahingoittaa.
Itse asiassa olivatkin naiset talosta kaikonneet eivätkä palanneet,
ennenkuin olin vienyt pois tuon naisia karkoittavan hengen. Senjälkeen
palasi rauha majaamme. Olen usein ajatellut miten suurta hyötyä
alakynteen joutuneilla samojedilaisilla aviomiehillä saattaisi olla
haltuuni joutuneesta jumalasta. Mutta mistään semmoisesta en ole
kuullut, ja myyjä itse, vanha shamaani, oli vuosia sitten kadottanut
vaimonsa.
Samana iltana sain kuulla mitä omituisimman konsertin. Joukko
vanhanpuoleista akkaväkeä kokoontui tupaan vierasta puhuttelemaan ja
hänen kanssaan juttelemaan, koska hän näkyi olevan innostunut kuulemaan
kertomuksia entisaikojen tavoista ja oloista sekä mielellään katseli
vanhoja esineitä. Heillä oli mukanaan useampia luusta valmistettuja
huuliharppuja, joihin oli leikattu kieli, mikä puhaltaessa värähteli.
Tahti ja sävelkorkeus määrättiin kieleen kiinnitetyllä nauhalla, jota
soitettaessa pidettiin kädessä. Ääni oli tosin heikko, mutta useampien
yhtaikaa puhaltaessa se tuli verrattain voimakkaaksi, ja kun
sävelmätkään eivät olleet niin aivan hulluja, syntyi kuulijassa
omituinen tunnelma, jota ei suinkaan vähentänyt tuvassa vallitseva
hämäryys ja lattialla takkavalkean ääressä istuva samojedilainen
kuulijakunta.
Ennen paluutani Tymskoeen pistäydyin pikimmältä Vasjugan-joella, joka
suupuoleltaan aina sadan virstan pituudelta on ostjakki-samojedien
asuttama. Tuo retki oli monessa suhteessa hupaisa, ei vain sentähden,
että korkeat kauniit harjanteet halkoivat muuten tasaista maata ja
siten aikaansaivat jonkinlaista vaihtelua maisemassa, vaan senkin
takia, että olosuhteet niin suuresti poikkesivat Obilla tavallisista.
Tuvat olivat paremmin rakennetut ja hyvinvointi paikoittain sangen
huomattava. Tapasinpa erään rikkaan vanhuksen, joka kalliista hinnasta
oli hankkinut itselleen ranskalaisia ja saksalaisia lauluja soittavan
gramofonin. Myyjä oli puijannut ukkoa, mutta hänelle oli yhdentekevää
mitä se lauloi, koska hän ei ymmärtänyt yhtään venäjän sanaa. Minä
iloitsin saadessani taas pitkästä aikaa kuulla jotakin eurooppalaista.
Eniten olin mielissäni siitä, että kuppa, keuhkotauti ja muut ikävät
taudit eivät olleet yhtä laajalti levinneet kuin Obilla. Siellä näkee
nimittäin tuhkatiheään muodottomia kasvoja, pieniä kutistuneita
lapsia ja kamalasti yskiviä ihmisiä. Usein tarvitaan runsaasti
itsensävoittamiskykyä, ennenkuin voi nukkua yhdessä sairaiden kanssa,
ja vielä enemmän, jos heidän kanssansa täytyy syödä ja juoda samoista
astioista ja laseista. Tavattoman ihmeelliseltä tuntuu jäljestäpäin se,
että on vahingoittumatta voinut suoriutua kaikesta tuosta kurjuudesta.
Yli kuukauden matkustamisen jälkeen palasimme Tymskoeen, josta minä
piakkoin muutin samojedien luo 20 virstaa alempana Obilla ja aivan
lähellä Tym-joen suuta sijaitsevaan Kolgujakiin.
Kolgujak, joka Castrénin aikoina oli pieni pyramidinmuotoisista
majoista rakennettu yhteiskunta, on nyttemmin laajentunut ja jakautunut
kolmeen eri ryhmään. Ylemmäksi joen oikealle rannalle, jossa kauniit ja
tuuheat poppelit muuten niin yksitoikkoista maisemaa kaunistavat, ovat
venäläiset rakentaneet itselleen kevättulvalta suojassa olevat talonsa.
Alempana viidakoissa sijaitsevat samojedien puoleksi maanalaiset
luolat, joissa ei ole muuta lattiaa kuin paljas maa, ei muita
huonekaluja kuin pari matalaa penkkiä, ei muuta akkunaa kuin
jäämöhkäle, ei uunia vaan ainoastaan n.s. tshuval, s.o. oksista ja
savesta valmistettu torvi tai savupiippu, jonka kautta savu kylläkin
jossain määrin tunkee ulos, mutta jota pitkin pakkanen vielä
tuntuvammassa määrässä painuu sisälle huoneeseen. Talvisin on toisinaan
-55° ja silloin ei takkavalkeakaan kykene tuota maanalaista asuntoa
lämmittämään. Muut samojedit ovat siirtyneet vielä kauemmaksi
alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja muuttaneet eräälle suuren Obin
haarajoelle asumaan.
Tällä paikkakunnalla, joka on puolittain kylä ja puolittain jurtta,
työskentelin koko kevättalven ja siellä minä odotin kevään lopullista
tuloa, joka teki mahdolliseksi matkustamisen Siperian ainoita leveitä
ja tasaisia teitä -- lukuisia vesistöjä pitkin.
Vastatulleesta, sellaisesta, joka ensikertalaisena tutustuu
siperialaiseen talveen, tämä vuodenaika tuntuu pitkältä ja elottomalta,
painostavan yksitoikkoiselta ja lohduttoman hiljaiselta. Opiskelin
kahta, toinen toistansa vaikeampaa uutta ja vierasta kieltä, olin
pakotettu harjoittamaan hiljaista kamarityötä, joka ei tarjonnut
minkäänlaista vaihtelua, enkä saanut kuin harvoin tietoja suuresta
maailmasta ja tervehdyksiä kotimaasta ja Euroopasta. Senpätähden sattui
joskus, että veltostuin ja unohdin uusien ihmisten ja olosuhteiden
tarjoaman mielenkiinnon, että tunsin itseni unohdetuksi ja suljetuksi
hautaan, jonka aika ja maailman tapahtumat jäljettömästi sivuuttivat.
Myöhemmin opin rakastamaan erämaata ja hiljaisuutta ja kahleista
vapaata elämää, mutta ensimäinen talveni siellä oli vaikea sentähden,
että minä itse asiassa en elänyt suuren erämaan elämää. Kaikki oli vain
puoleksi sitä ja puoleksi tätä. Varsin pian huomasin kuitenkin
erehdykseni ja siksipä koetinkin myöhemmin mahdollisuuden mukaan
välttää sentapaisia olosuhteita.
Miltei koko huhtikuun aikana raivosi lumimyrsky toisensa jälkeen,
kinokset kasvoivat yhä mahtavammiksi eikä aurinkoa näkynyt laisinkaan.
Talven vallan murtuminen näytti kerrassaan mahdottomalta. Ajattelin
kotoista kevättä ja kotoisia ihmisiä ja vapautuksen kaipuu kasvoi
minussa niin voimakkaaksi, että sitä on mahdoton kuvata -- mikä ei ole
tarpeenkaan. Kuukauden loppupuolella tapahtui vihdoin viimein ihme,
siksi sitä melkein saattaa sanoa. Niin äkkiä ilmestyi aurinko näkyviin
ja niin nopeasti sulivat kinokset. Muuttolinnut saapuivat samalla
etelästäpäin tuoden mukanaan terveiset lämpimämmistä ja onnellisemmista
maista. Ne eivät tulleet niinkuin meillä melkein huomaamatta ja
yksitellen tai pienemmissä parvissa, vaan ne saapuivat tuhansittain, ja
yöt päivät näki loppumattomien hanhi-, joutsen- ja sorsaparvien tulla
suhisevan halki kevätkirkkaiden avaruuksien. Monen monta yötä minä
lepäilin kostealla hiekkasärkällä nurinkäännetyn veneen alla ja odotin
saadakseni ampua niitä. Mutta usein ihailin vain niiden kauneutta,
heitin kiväärin selkääni ja palasin tyhjin käsin kotia. En raskinut
niiden keväistä iloa häiritä.
Kaikkein ihmeellisin oli Ob. Pitkin talvea olin tarkastellut noita
rannattomia jääkenttiä ja ihmetellyt minkälaiseksi vapautus oli
muodostuva; ymmärsin mullistuksen tulevan suureksi, mutta minun oli
mahdoton kuvitella, miten ja missä muodossa se tapahtuisi. En ole kovin
paljoa nähnyt, mutta kuitenkin myrskyjä aavalla merellä ja autioilla
tundroilla, ukkosen jyrisevän ja vierivän alas Sajaanin-vuorten
rinteitä, auringon kiertävän ympäri taivaanrannan tai piiloutuvan
kuukausiksi, siis jokseenkin kelvollisia näytteitä siitä, mitä luonto
voi aikaansaada mahtavien ja vaikuttavien näytelmien järjestäjänä.
Mutta mitään sen mahtavampaa kaikessa rauhallisessa ja voittamattomassa
voimassaan, mitään selvempää ja silmäänpistävämpää osoitusta
luonnonvoimien väkivaltaisuudesta kuin kevättulva ja jäidenlähtö Obissa
en ole koskaan nähnyt. Ensiksi kevättulva, todellinen vedenpaisumus,
joka heittää ja tunkee vedenpaljoudet uomaan, joka aluksi on muutaman
kilometrin levyinen ja sitten nopeasti kohoaa, kasvaa ja paisuu
mereksi, jonka toista rantaa ei näe. Tuo jääpeittoisen ja kuivuneen
joen muuttuminen peninkulmain laajuiseksi mereksi on sellaista, jota ei
mitenkään jaksa mielessään kuvitella, jota tuskin voi uskoakaan,
ennenkuin on nähnyt ihmeen tapahtuvan. Keskellä tuota vetten pyörrettä
alkaa jäinen peite vähitellen liikkua; se halkeilee hiljalleen ja
liikkuu yhä enemmän, kunnes se äkkiä musertuu, jakautuu kappaleiksi ja
suunnattomiksi lohkareiksi, joita vesi tunkee toistensa päälle ja jotka
muodostavat vuoria, mitkä vastustamattomalla voimalla heittäytyvät
eteenpäin aavaa merta kohden. Muutamia päiviä talvi ja kevät
taistelevat keskenään, kunnes kevät, niinkuin aina, pääsee voitolle ja
uusi ihme tapahtuu. Sillä suuren ottelun jälkeen seuraa ihmeellinen
rauha, ja vesi virtaa hiljaisemmin kuin missään purossa, ja yksin
vesilinnutkin löytävät Ob-äidin sylistä mitä rauhallisimman tyyssijan.
Heti kun jäät ovat huuhdotut pois ja joki on vapautunut, on koko
seutukin muuttunut. Poissa on hiljaisuus ja talvinen horros, poissa
pimeys ja yö. Sijalle on tullut elämää ja liikettä. Ihmisiä näkyy ja
aluksia kulkee joella. Tuo niin rajattoman kiihkeä ja yhä edelleen
runsaasti tuottava kevätkalastus alkaa; vesilintujen pyyntiin ryhdytään
täydellä voimalla ja lukemattomat pikku veneet kiitävät ristiin rastiin
vesillä. Laiva toisensa jälkeen saapuu ja katoaa tuoden mukanaan
tervetulleet terveiset ulkomaailmasta.
Vähän ennen jäiden lähtöä olin ajanut hevosella Tymskoeen ostaakseni
leipää ja muita elintarpeita matkaani varten Tym-joelle. Palatessani --
yksin, koska arvelin hyvin tuntevani tien -- olin menettää henkeni. En
ollut päässyt kovin pitkälle kylästä, ennenkuin hirvittävä lumimyrsky
pimensi koko joen. En saattanut nähdä muuta kuin hevosen takapuolen.
Tästä vähäpätöisestä näköalasta huolimatta jatkoin matkaani siinä
toivossa, että kuitenkin tavalla tai toisella onnistuisin löytämään
jurtan. Tie oli kokonaan hävinnyt, mutta tuulen suunnasta osasin arvata
missä oikea ranta sijaitsi ja sitä kohden pyrinkin. Matkaa kesti monta
tuntia, ja kuta pitemmälle pääsin, sitä useammin hevonen vaipui
kuormineen veteen, josta me pääsimme jäälle takaisin yksinomaan kiitos
hevosen, joka omin voimin taitavasti osasi kömpiä ylös. Minä puolestani
pidin lujasti kiinni reestä, joka ei uponnut, vaan uiskenteli veden
pinnalla kuin vene. Vihdoin tuli jännittävin hetki, jää lähti
liikkeelle ja minä ymmärsin, ettei minulla tainnut olla kovin paljon
aikaa käytettävänäni. Jää uhkasi musertaa meidät. Vaivalloisen työn
jälkeen ritiseväin ja paukkuväin jäiden keskellä sain vihdoinkin
näkyviini rannikon, jota kohti heti suuntasin kulkuni. Samassa näin
kuitenkin, että vesi oli huomattavasti kohonnut sekä että leveä virta
erotti minut maasta. Valitsin sentähden ainoan mahdollisen
menettelytavan -- pitkää miettimisaikaa ei ollut, jäät kun hetki
hetkeltä halkeilivat yhä enemmän -- ajoin hevosen veteen ja itse
jättäydyin reen varaan kuin mihin pelastusveneeseen. Varsin pian pääsi
hevonen irtaantumaan ja ui rantaan minun seisoessani reessä, joka
kellui virtaa alas. Reki vajosi yhä syvemmälle, ja vaikka minä seisoin
siinä pystyssä, niin vesi piankin kostutti sekä sääriäni että vatsaani.
Silloin minä harppasin veteen ja alotin uimaretken, joka oli sekä kylmä
että rasittava. Olin onneksi talvisaikaan silloin tällöin harjoitellut
ja karaissut itseäni kylpemällä avannoissa -- joita yrityksiä Tymskoen
niin mies- kuin naispuolinenkin väestö mitä suurimmalla uteliaisuudella
oli seurannut -- ja sentakia suoriuduin verrattain hyvin, vaikka
jääkappaleet pahasti tekivät kiusaa rantaan pyrkiessäni. Vihdoin
viimein pääsin kuitenkin sinne, otin kiinni vapisevan hevosen sekä
jatkoin matkaani kylään, jossa tuloni herätti jonkinmoista iloa, ei
vain sentakia, että he saivat nähdä minut elävänä, vaan luultavasti
enemmän senvuoksi, että hevonenkin oli mukana. Samana päivänä, hiukan
aikaisemmin, oli kaksi kuormaa uponnut jokeen ja jäänyt sille tielleen.
Kylän asukkaat olivat lähettäneet miehiä minua etsimään, mutta
pelastumisestani heillä ei kuulemma ollut paljonkaan toivoa.
Ennen tätä jäänmurtomatkaa olin järjestänyt asiani niin, että minulle
kävisi mahdolliseksi heti vesien auettua jatkaa matkaani eteenpäin
omalla veneellä. Tymskoen kauppiaat olivat tosin ystävällisesti
tarjonneet minulle paikkaa eräässä veneessään, mutta arvelin
opinnoilleni olevan edullisempaa olla muista kokonaan riippumatta.
Ostin sentähden eräältä samojedilta peltisellä kajuutalla varustetun
veneen, joka oli niin kevyt, että tarvittaessa kykenin omin neuvoin
sitä soutamaan. Mutta kun tiesin Tymin keväällä vuolaaksi ja
aikomuksenani oli matkustaa vähintään 600 virstaa vastavirtaa jokea
pitkin, katsoin parhaaksi hankkia itselleni kelvollisen ja opintojani
varten soveliaan miehistön. Ensimäiseksi miehekseni tuli vanha
kielimestarini ja toiseksi hänen serkkunsa Mikishka, joka kyllä oli
hyvin aulis kaikkeen, mutta myöhemmin osoittautui potevan keuhkotautia
ja sentakia enimmäkseen makaili selällään veneessä yskien ja änkyttäen
eikä voinut olla suureksikaan hyödyksi. Kolmantena kuului sakkiin eräs
ostjakki, laajalti tunnetun vahilaisen shamaanin poika. Venäläisten
varoituksista huolimatta olin ottanut palvelukseeni yksinomaan
alkuasukkaita, osittain herättääkseni suurempaa luottamusta joen
varrella ja osittain oppiakseni paremmin samojedin kieltä. Matkan
varrella osoittautui kyllä, että venäläiset erinäisissä suhteissa
olivat osuneet oikeaan, mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska
siten todellakin opin kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin ja
nopeammin kuin talvisaikana.