NARYMIN SAMOJEDIT

Voisi otaksua, että nuo 2,500 Narymin piirissä asuvaa samojedia

helposti saattaisivat ei ainoastaan elättää itsensä, vaan myös hankkia

jonkinmoisen varallisuuden ja sitä seuraavan sivistyksen. Mutta niin ei

ole suinkaan laita. Osittain piilee selitys siinä tosiasiassa, että

maaperä enimmäkseen on rämeistä ja soista, sellaista, jossa ei mikään

viljelys ole mahdollinen, ja metsät sitäpaitsi suureksi osaksi

kulovalkeiden hävittämät. Näistä asioista puhuessaan lausuu Castrén

m.m. seuraavaa: "Sellainen on näet Herramme tahto ollut, että poloiseen

samojediheimoon kuuluvien kansojen ainoastaan tulee palvella maailman

mahtavien päiväläisinä, ja hän on pannut heidät asumaan ja rakentamaan

ihmiskunnan kurjimmille takamaille. Tomskilaisilla samojedeilla on

kenties vähemmän kuin useimmilla heidän heimolaisillaan valituksen

syytä isojakoon nähden, mutta siitä huolimatta on etupäässä suomaa

tullut heidän osalleen. Juuri Tomskin samojedien alueilla sijaitsevat

nuo kuuluisat Barabintsin suot, joilla ei liene veroisiansa koko

maapallolla, niin hyvin suuruutensa kuin inhottavan, myrkyllisen

luonteensa puolesta. Näistä soista leviää vuosittain kulkutauteja,

jotka erotuksetta ahdistavat sekä ihmisiä että elukoita, hävittävät

kaikki karjalaumat ja niinmuodoin todella estävät sekä viljelyksen että

hyvinvoinnin lisääntymisen." Ja hän jatkaa: "Niin epäsuotuisan luonnon

ympäröiminä ovat Tomskin kuvernementinkin samojedit suurimmalta

osaltaan jääneet villeiksi metsämiehiksi, joille kinos on kotiliettä

suloisempi. Jotkut ovat kuitenkin poistuneet metsistä ja ainiaaksi

jättäneet suot, mutta heidän elämänsä on vielä samaa laatua kuin

sammakon elämä liejussa. Heidän asuntonsakin ovat, vaikka venäläiseen

tapaan sisustetut, haisevia Augiaan-talleja, joissa ihmiset, vasikat,

koirat ja kanat erinomaisen hyvin viihtyvät samojen seinien

sisäpuolella. Haluaisi tulla vakuutetuksi siitä, että tuo yhteiselämä

ainakin olisi elämää viattomuudessa ja vilpittömyydessä, mutta sekin

mielikuva häviää, kun usein näkee häpeällisen muodottomia kasvoja, kun

huomaa ei ainoastaan miesten, vaan naistenkin makaavan humaltuneina

jurtoissaan ja kuulee heidän epäsointuisat nenä-äänensä, jotka kuuluvat

pahemmilta kuin tuvassa asuvien elukoiden kirkumiset." Tämän kuvauksen

kirjoittamisesta on kulunut 70 vuotta, eivätkä olot sittemmin ole

parantuneet -- pikemmin päinvastoin. Mutta luonnon antimet eivät nekään

ole tulleet runsaammiksi ja mikä on tärkeämpää, sivistyksen irvikuva on

levinnyt yhä laajemmalle, hävittäen mitä mahdollisesti on jäljelle

jäänyt hyvää ja läheisessä tulevaisuudessa tukahuttaen kaiken, niin

hyvän kuin pahan, samojedien kielen ja uskonnon niinkuin heidän yhä

vähälukuisemmaksi käyvän heimonsakin.

Mutta ennenkuin lähemmin koskettelen eteläisten samojedien tuskin

vältettävän ja läheisen perikadon syitä, koetan kuvata heidän nykyistä

elämäänsä, en sen vuoksi, että se olisi ylenmäärin mielenkiintoista tai

erikoista, vaan enemmän osoittaakseni, miten he vähitellen itse

kaivavat oman hautansa, kuinka he melkein omasta tahdostaan valmistavat

tai ovat pakotetut valmistamaan niitä olosuhteita, jotka muodostuvat

heidän perikatonsa syiksi.

Niinkuin Castrén monta kertaa on huomauttanut, tulee tarkoin erottaa

Obilla asuvat samojedit lisäjoilla asuvista. Ensiksimainitut ovat

miltei kaikki niin venäläistyneet, että käyttävät venäläistä pukua,

ovat rakentaneet itselleen venäläismallisia asuntoja sekä alkaneet

luopua paimentolaiselämästään. Mutta samalla omituisella

vastenmielisyydellä vieraita naapureita kohtaan kuin suomalaiset ja

virolaiset ovat hekin rakentaneet majansa kauas venäläisistä kylistä,

ja jos joku venäläinen sattuu syystä tai toisesta muuttamaan heidän

asuinsijoilleen, siirtyvät he pois, jättävät mieluummin edullisen

kalastuspaikan kuin suostuvat elämään muukalaisten kanssa. Tämä seikka

selittää meille, että he Tomskinkin läheisyydessä jossain määrin ovat

onnistuneet säilyttämään äidinkielensä, ja seurauksena on, että heidän

kielensä useammin häviää sillä tavalla, että jurtan asukkaat kuolevat

sukupuuttoon, kuin siten, että he venäläistyisivät. Mutta venäläisen

sivistyksen ja venäläiset tavat he kuitenkin ovat huomattavassa

määrässä omaksuneet. Erotus on kuitenkin vielä sangen suuri. Laiskuus

ja sitä seuraava köyhyys ovat näille Obin samojedeille hyvin ominaiset,

eikä ole ihmeellistä, että he esim. omien kestävien ja lämpimien

poronnahkavaatteittensa asemesta nykyään pukeutuvat mitä kehnoimpiin

venäläisiin vaatteisiin, joissa on vaikea kestää Siperian kovaa talvea

ja jotka nekin he usein humalapäissään myyvät yltänsä polkuhinnasta

saadakseen viinaa. Sitten täytyy armeliaiden ihmisten heitä auttaa.

Tuvat ovat ahtaammat, huonommin rakennetut, niistä puuttuu melkein

kokonaan sisustus, ja sentakia venäläiset nimittävätkin niitä

jurtoiksi. Niissä on tavallisesti vain yksi huone, jossa on yksi ovi ja

yksi ikkuna. Ikkuna on rikki ja ovi hatara, ja lisäksi on lattia,

niinkuin venäläisilläkin, vain laudoista lyöty ja kylmä. Uunia ei ole,

ja lämmitys ja keittäminen tapahtuu mitä alkuperäisimmän peltisen

kamiinin avulla. Kun tuli palaa kamiinissa, on huone niin lämmin, että

täytyy riisua kaikki vaatteet yltään saadakseen esim. illalla unta.

Mutta tulen sammuttua lämpö haihtuu melkein heti ja pakkanen tunkee

huoneeseen. Samassa tuvassa olen lämpömittarillani saman vuorokauden

kuluessa havainnut +42° C ja -25° C.

Muutamia paimentolaiselämän muistoja on heillä kuitenkin säilynyt.

Vaikka heillä enimmäkseen on kiinteät asunnot, niin ei juuri kukaan

heistä ole alistunut pitämään hevosia ja lehmiä, siis sellaista karjaa,

joka pakottaisi heidät ajattelemaan huomispäivää ja riistäisi heiltä

vapauden liikkua paikasta toiseen, milloin vain mieli tekee. Melkeinpä

he jossain määrin halveksivat ihmisiä, jotka sellaisella tavalla

huolehtivat olemassaolostaan. Kernaammin he maksavat isot rahat

venäläisille ostaakseen heiltä maitoa tai saadakseen käyttää heidän

hevosiaan. Ohimennen on minun mainittava, että siperialaiset lehmät

talvisaikaan ani harvoin antavat maitoa -- tiedän erään narymilaisen

miehen, jolla oli 50 lehmää, mutta joka tammikuussa oli ilman maitoa

siitä yksinkertaisesta syystä, että lehmät niinkuin hevosetkin pitkin

talvea kuljeksivat kinoksissa ja oleskelevat pakkasessa sekä että

niiden ainoana ravintona on eräs karkea heinälaji. Kesäisin viedään

hevoset johonkin saareen laitumelle, koska niitä silloin, teitä kun ei

ole, ei tarvita. Heinää on suuret määrät Obin rantaniityillä, jotka

keväisin ovat tulvaveden peitossa, mutta syksyllä kasvavat mitä

rehevintä ruohoa. Siitä syystä asukkaat voivat koota itselleen

rajattomat määrät heinää, ja onkin hyvin ymmärrettävää, että piirissä

asuvat venäläiset pitävät paljon karjaa, jollei muun niin ainakin lihan

takia.

Näillä seutuvilla metsästys ei ole erikoisen tuottavaa, metsät kun ovat

haaskatut ja venäläiset kun ovat ryhtyneet myrkyllä ja muilla

uusmuotisilla tavoilla riistaa hävittämään. Kalastus on vielä tavallaan

samojedien hallussa, mutta voidakseen maksaa loppumattomia velkojaan

täytyy heidän vuokrata hiekkasärkkänsä kauppiaille, jotka kyllä pitävät

huolen siitä, että kaikki ansio pannaan viinaan tai hävitetään muulla

yhtä turmiollisella tavalla. Siten syntyy tuo sangen merkillinen

asiaintila, että samojedit, nuo hiekkasärkkien oikeat ja varsinaiset

omistajat, huonon taloudellisen tilansa parantamiseksi pakotetaan kesän

ajaksi ryhtymään venäläisten palvelukseen ja harjoittamaan kalastusta

toisen laskuun samoilla paikoilla, missä he oikeutta myöten itse

voisivat isäntinä esiintyä. Asiat saattavat edelleen kehittyä niin

huonoon suuntaan, että he tämän orjuutensa aikana turhien ostoksien,

juopottelun ja muun johdosta voivat joutua sellaisiin monimutkaisiin

liikesuhteisiin herrojensa kanssa, että heidän on pakko talveksikin

antautua rengeiksi tai palkkalaisiksi. Tästä onkin seurauksena, että

samojedi vuosi vuodelta vaipuu yhä syvemmälle, vaikka hän vallan hyvin

tietää itselleen tehdyn vääryyttä ja vielä selvemmin tajuaa, että se

viina, jota hänelle tarjotaan, yksinomaan tarkoittaa hänen

tuhoamistansa ja hänen saattamistansa mitä häpeällisempään

riippuvaisuuteen. Ilettävintä mitä olen nähnyt on katsella tuollaista

raukkaa, kun hän joskus julmien laskelmien perustalla on ilmaiseksi

saanut tulivesikestityksen ja humaltuneena virittää irvistelevien

pyöveleittensä edessä ylistyslaulujaan jalolle hyväntekijälleen, joka

on hänelle antanut ryyppyjä, elättänyt häntä ja hänen perhettään sekä

antanut hänelle lämpimiä vaatteita. "Siinä sen näette", sanoi minulle

tuollaisen kohtauksen jälkeen eräs arvossa pidetty kauppias, "siinä

näette mitä me teemme noiden koirien ja piru-parkojen takia. Me annamme

heille kaikkea mitä voimme ja lainaamme heille mahdollisuuden mukaan,

ja kuitenkin he haukkuvat meitä ja yrittävät uskotella ihmisille, että

me vain nyljemme ja petkutamme heitä." Varmaa on, että venäläiset

täydellä todella uskovat olevansa samojedien jaloja hyväntekijöitä sekä

auttavansa heitä nälkäkuolemasta. Jossain määrin totuutta on kyllä

siinä väitteessä, että saattaa olla melkein yhdentekevää annetaanko

näille samojedeille oikeudenmukainen maksu vaiko ainoastaan pieni osa

siitä, sillä he kyllä joka tapauksessa hävittävät kaiken minkä saavat.

Mutta tuollainen väite ei sittenkään kelpaa puolustukseksi rosvoille ja

ryöväreille, jommoisia venäläiset kauppiaat todellisuudessa ovat, ei

ainoastaan alkuasukkaita, vaan monessa suhteessa myös köyhempiä

venäläisiä kohtaan.

Moni samojedi on kuitenkin onnistunut jossain määrin säilyttämään

taloudellisen itsenäisyytensä sekä vetäytynyt kauempana oleviin

syrjäseutuihin. Moni ansaitsee toimeentulonsa valmistamalla haapioita,

yhdestä puusta koverrettuja haaparuuhia, joita he itse niinkuin

venäläisetkin yleisimmin käyttävät, vaikka jälkimäiset eivät

osaa niitä tehdä. Suurella taidolla he veistävät suksia, puisia

astioita, valmistavat tuohisia koppia ja kontteja, joita myyvät

venäläisille. Välttämättömimmän ravintonsa he hankkivat itselleen

kalastamalla puroissa ja järvissä, joiden rikkauksia ei vielä kukaan

"eurooppalainen" ole koskenut tai hävittänyt. Syksyllä ja kevättalvella

he ansaitsevat suuria summia keräilemällä setripuunpähkinöitä. Niistä

maksetaan 1-3 ruplaa puudasta, ja yksin Narymin piiristä niitä viedään

vuosittain yli 100,000 ruplan arvosta. Suurin osa niistä lähetetään

Uralille ja Etelä-Siperiaan, jossa niitä pureskellaan samalla tavalla

kuin Euroopan-Venäjällä auringonkukan siemeniä. Tässä kenties onkin

silmäänpistävin erotun eri puolilla Uralia asuvain väestöjen välillä.

Venäläiselle näkyy ainainen pureskeleminen olevan yhtä välttämätöntä

kuin kumin imeminen amerikkalaiselle. Onkohan se hermostumista vai

kasvatuksen puutetta?

Vähäinen osa samojedeja on mitä suurimmalla vaivalla onnistunut

omaksumaan uuden kulttuurin ja kohoamaan yläpuolelle muita. Ivankinan

kylässä he ovat esim. perustaneet oman koulunsa ja lisäksi vielä

ensimäisen Narymin piirissä toimivan osuuskaupan, joka on

kehittymäisillään suureksi liikkeeksi. Ovatpa he vielä hankkineet

itselleen hevosia ja lehmiä, mutta se taitaa johtua siitä, että niin

monella heistä on venäläiset vaimot, jotka kuitenkin ympäristön

itsepäisyyden takia ovat kielellisesti samojedilaistuneet. Muuten

samojedin kielen taito on perin harvinainen venäläisten keskuudessa.

Minun tietääkseni on vain kolme henkilöä, jotka osaavat sitä puhua, ja

he ovat oppineet sen lapsuudessaan. Samojedin kieli on näet hyvin

vaikeata ja lisäksi sitä halveksitaan siinä määrin, ettei kukaan halua

sitä oppia. Mutta ne naiset, jotka sen ovat opetelleet, ovat tehneet

sen niin perinpohjaisesti, että ovat oman äidinkielensä unohtaneet.

Varsinaiset metsäsamojedit, jotka asuvat Obin lisäjoilla, Tymillä,

Vasjuganilla (ainoastaan suupuolella, kauempana asuu ostjakkeja),

Parabelilla, Ketillä, Tshajalla ja Tshulymilla, ovat yhä edelleen

jossain määrin kyenneet säilyttämään ne elintavat, jotka ovat

ominaisia heidän tundroilla asuville heimolaisilleen. Siinä

suhteessa he kylläkin ovat muuttuneet, että useimmilla heistä on jo

venäläismalliset mökit, joissa he kuitenkin vain harvoin asuvat, mutta

siitä huolimatta he vielä tänä päivänä jatkavat levotonta ja

harhailevaa eränkävijäelämäänsä. Ensi lumen tultua elo- tai syyskuussa

he alottavat valmistuksensa tulevaa metsästyskautta varten. Nartat oli

koirien vetämät pienet ja kevyet reet pannaan kuntoon ja uusia suksia

valmistetaan, paulat ja satimet tarkastetaan ja turkkeja neulotaan ja

paikataan. Sitten sullotaan rekeen eväät, joista enin osa on kuivattua

kalaa (pors, piik). Myöskin pienemmät lapset pannaan naisten ja koirien

yhteisesti vetämiin rekiin. Miehet ja vanhemmat lapset hiihtävät

etunenässä oppaina ja tienraivaajina erämaassa, jossa ei muita ihmisiä

koskaan tapaa. Sillä jokaisella perheellä on ikimuistoisista ajoista

omat laajat alueensa, jotka Tymillä ja Ket-joella ulottuvat satojen

kilometrien päähän seutuihin, missä järvet ja suot ja metsätundra

muodostavat viljelykselle mahdottomia alueita. Valtakuntansa

keskuksessa on jokaisella samojedilla laudoista ja turpeista rakennettu

pyramidinmuotoinen maja, jota hän käyttää pääkortteerinaan ja

varastopaikkanaan. Sieltä käsin kulkevat hänen tiensä ja polkunsa eri

tahoille, ja lepohetkinä sekä yön tullen hän kaivaa itselleen kuopan

lumeen, jonne sytyttää pienen tulen lämmittääkseen itseään ja

keittääkseen vaatimattoman ateriansa. Tuollaiselle aikaisemmin

sovitulle paikalle kokoontuvat illan lähestyessä kaikki perheen

jäsenet. Miehet ovat päivän kuluessa kokeneet loukkunsa ja metsästäneet

suurempia otuksia, lapset sekä naiset ovat enimmäkseen jousella ja

puisella nuolella ampuneet oravia, joiden liha on heidän tärkeimpänä

talviravintonaan. Sen maku onkin erinomaisen hyvä ja turhaan venäläiset

sitä halveksivat. Nahka myydään venäläisille 20-30 kopeekan hinnasta

ja se on hyvinä vuosina heidän tärkein kauppatavaransa. Yksistään

Tym-joella ammutaan oravia vuosittain noin 50,000 kappaletta.

Ennen joulua palaavat jotkut samojedit Tymille ja muille joille myymään

saaliinsa ja hankkimaan lisää ruutia ja lyijyä sekä joskus jauhojakin,

joita he ovat ruvenneet yhä suuremmassa määrässä käyttämään. Pian he

kuitenkin vetäytyvät takaisin metsiinsä, joihin jäävät huhtikuun

loppuun, kunnes aurinko ilmestyy autioita seutuja lämmittämään ja

kelirikko lähestyy. Niihin aikoihin he kiiruhtavat kotiin

valmistautuakseen jäänlähdön jälkeen alkavaa kesäistä kalastusta

varten. Obilla samojedit harjoittavat talvikalastusta, mutta Tymillä

ei, sillä vesi saa punertavan värin ja kalojen sanotaan suuremmista

uomista häviävän. Kesäisin nämä samojedit elävät hiekkasärkillä joen

rantamilla. Sinne he pystyttävät kotansa, jotka ovat katetut

keittämällä pehmitetyistä tuohista kokoonneulotuilla peitteillä. Usein

rakennetaan teltan läheisyyteen savesta uuni leivän paistamista varten.

Kalastamista harjoitetaan verkoilla, merroilla, koukuilla, padoilla ja

muilla pyydyksillä. Osa saaliista kuivataan, toinen osa suolataan

myymistä varten ja osalla he lihoittavat itsensä ihan uskomattomassa

määrässä; etenkin pienten lasten vatsat paisuvat niin pulleiksi, että

luulisi niiden tuossa paikassa repeävän. Mutta samojedien on kesän

aikaan pakko syödä vahvasti kaiken talvella näkemänsä nälän ja kurjan

ravinnon jälkeen. Huonommasta kalasta, kuten hauesta ja ahvenesta, he

eivät tavallisesti huoli; se ei kelpaa noille rasvan ja raanin

ihailijoille. Senpätähden he nauttivatkin erinomaisella mielihyvällä

minulla olevaa risiiniöljyä, jota he varoituksistani huolimatta joivat

monta lasillista kerrallaan, saamatta siitä minkäänlaisia

ruuansulatusvaivoja.

Syksyn tullen he jälleen jättävät kylänsä, jos yleensä voi kyläksi

sanoa paikkaa, jossa on yksi ainoa talo, sekä vaeltavat metsiin

korjaamaan setripuunkäpyjä ja ampumaan metsoja ja hanhia, joita he

jäätyneinä säilyttävät yli talven tehdäkseen niistä silloin tällöin

juhlallisemman aterian. Mutta ei kulu montakaan päivää, ennenkuin he

uudelleen lähtevät erämaihinsa uusia vaaroja ja kärsimyksiä

kohti, uutta taistelua pakkasta ja nälkää vastaan koettelemaan.

Jokainen päivä, joka viikko ja kuukausi kuluu sitten hiljaisessa

yksitoikkoisuudessa, vaivoissa ja vastuksissa. Ainoa, mikä tarjona

elämälle suloa, on vapaa ja riippumaton olemassaolo olosuhteissa, jotka

kullekin päivälle antavat surunsa ja joskus harvan ilonsakin.

Jälkimäisiä päiviä ei ole montakaan vuodessa, ja silloin sattuu usein

käymään niin, että kokonaisen vuodenajan, pitkän talven tai lyhyen

kesän, työ ja vaiva häviää kuin tuhka tuuleen, sanalla sanoen joutuu

jonkun krouvari-kauppiaan taskuihin. Eikä sellainen mies tyydy

vähempään kuin että samojedi putipuhtaaksi kynittynä palaa takaisin

erämaan rauhaan.

Tymillä ja muilla sivujoilla asuvat samojedit ovat kauppiaiden

varsinaisia lypsylehmiä, joihin nämä perustavat niin kauppansa kuin

olemassaolonsa. Niinkuin yllä on kerrottu, käy nyttemmin sangen

vaikeaksi elää Obin samojedien kustannuksella, nämä kun aineellisessa

suhteessa ovat vajonneet mitä syvimpään kurjuuteen. Kauempana asuvat

omistavat vielä kalavetensä ja metsästysmaansa, ja senvuoksi saattaakin

heiltä laskea saavansa suuremmat tulot. Kauppiaat ovat keskenään

tarkalleen jakaneet eri perhekunnat, ja kun he keväällä käyvät

kauppojansa tekemässä, suuntaavat he matkansa ennakolta määrättyihin

paikkoihin. He puhuvatkin, että se ja se samojedi on sen ja sen, ja

suhteet lähentelevät, merkillistä kyllä, isännän ja hänen palvelijansa

tai oikeammin orjansa välillä vallitsevia. Sillä niin taitavasti ovat

venäläiset onnistuneet velkojen ja uhkausten avulla sitomaan nuo raukat

itseensä, että nämä eivät yksinkertaisesti uskalla rikkoa sitä

kirjoittamatonta lakia, joka määrää kaiken samojedin pyydystämän

saaliin mistä hinnasta tahansa luovutettavaksi määrätylle henkilölle.

Samalla ovat kauppiaat keskenänsä sopineet, etteivät tunkeudu toistensa

toiminta-alueille, ja samojedit tietävät jäävänsä ihan puille

paljaille, jos edes yrittävät ryhtyä toisen ryssän kanssa kauppoihin.

Kaikki muualta päin tuleva kilpailu on sitäpaitsi ehkäisty, ja tämä

selittää miksi samojedien on armotta antauduttava sortajainsa

nyljettäviksi, vaikka varsin hyvin tietävät asiain todellisen tilan.

Ihan viime aikoina on kuitenkin, etupäässä Tomskista, ilmaantunut

vieraita kilpailijoita, jotka tarjoamalla turkiksista parempia hintoja

ja myymällä omia tavaroitaan halvemmalla uhkaavat saattaa paikalliset

kauppiaat pahaan pulaan. Jotkut näistä ovatkin jo saaneet pahojen

töittensä mukaisen rangaistuksen, mutta kaikesta vastoinkäymisestä ja

onnettomuudesta syytetään tietenkin samojedeja ja heidän luuloteltua

epärehellisyyttään.

Valaistakseni edelleen jossain määrin Narymin samojedien keskuudessa

vallitsevia oloja täytyy minun mainita pari sanaa virkamiehistön ja

korkean esivallan laadusta. Tuntuu aivan luonnolliselta, että

Narymissa, niinkuin Turuhanskissa, jossa on niin paljon työtä ja niin

erilaisia tehtäviä suoritettavana, ylin virkamies olisi valittava

parhaiden joukosta. Mutta valitettavasti on laita ihan päinvastoin, ja

minun siellä oleskeluni aikana on tapahtunut, että pristavin virkaan on

valittu henkilöitä, jotka ovat kohonneet tavallisesta maapoliisista ja

olleet vailla kaikkea sivistystä, sitä tietomäärää lukuunottamatta,

jonka ovat hankkineet jossain pariluokkaisessa kirkollisessa koulussa.

Sellaisten henkilöiden huostaan jätetään ei ainoastaan verojen kanto ja

koko poliisivalvonta, vaan myös paikallinen hallinto sekä venäläisten

ja samojedien valvonta, jotapaitsi heillä on melkein rajaton valta

kaikkiin karkoitettuihin nähden. Tehtävä on niin laajalla alueella

mahdoton kenelle tahansa, ja vielä mahdottomammaksi se käy

sivistymättömälle ihmiselle. Erittäin vaikeata kuuluu olevan tulla

toimeen karkoitettujen kanssa, joista osa tietenkin on sivistynyttä ja

miellyttävää väkeä, mutta osa kuuluu ikävään, mitä raaimmassa

tietämättömyydessä elävien ihmisten luokkaan, sellaisiin, jotka

osoittavat anarkistisia taipumuksiaan ja mielipiteitään mitä

sopimattomimmalla ja häiritsevimmällä esiintymisellä. Pristavi määrää

heidän olinpaikkansa ja miten heitä on kohdeltava, ja hänen vallassaan

on lieventää tai koventaa heidän kohtaloansa. Viimemainitussa suhteessa

hänellä on voitettavanaan montakin vaikeutta, sillä hänen alaisensa

virkailijat osaavat kyllä pitää huolen siitä, että hänen vikansa ja

ansionsa tulevat santarmihallituksessa oikealla tavalla valaistuiksi.

Siten sai kerran eräs pristavi, joka oli vuosikausia palvellut

virassaan, eräänä kauniina päivänä eropassin ja käskyn vielä samana

päivänä muuttaa paikkakunnalta. Pahin vaiva on poliisihoidosta, joka

vaatii paljon työtä piirissä, missä joka päivä tapellaan ja missä

ollaan totuttu jättämään asiat sikseen lahjomisilla ja oikeutta

karttamalla. Olen m.m. itse voinut todeta, että eräs murhayritys,

jumala ties mistä syystä, jäi rankaisematta, jopa kokonaan

tutkimattakin. Totta on varmaan, että "tsaari on kaukana ja Jumala

korkealla". Nykyään lienee toki harvinaista, että pristavi korjaa

huostaansa kyläkuntien rahastoja, väittäen rahoja muka väärennetyiksi,

-- monia muita esimerkkejä mainitsematta.

Vaikeimmat ristiriidat johtuvat kuitenkin siitä, että venäläisillä on

omat lakinsa ja samojedeilla niinikään omansa. Alkuasukkaita koskevien

asetusten mukaan tulee heillä olla omat tuomioistuimensa, jotka

ratkaisevat tavallisia rikosjuttuja, milloin asia koskee vain heitä

itseään. Siitä, miten niissä tuomitaan, kerron myöhemmin Tym-joen

matkani yhteydessä. Nyt haluan vain mainita pari sanaa sekavuudesta,

joka johtuu siitä, että on olemassa eri lakeja ja asetuksia eri

kansallisuuksia varten.

Niissä patenteissa, jotka annettiin samojedeille heidän alistuessaan

valkoisen tsaarin vallan alle, määrätään heille oikeus hoitaa ja

hallita kaikkea sitä kruununmaata, joka kuuluu heidän asuttamaansa

alueeseen. On nimenomaan määrätty, että venäläisten ei ole sallittu

ilman samojedien lupaa ja suostumusta metsästää tai kalastaa tai

asettua asumaan näille alueille. Meidän päiviimme saakka ovatkin

venäläiset itse jossain määrin pitäneet näitä oikeuksia arvossa.

Maahanmuuttaneiden tulva ei ole ollut suuri, ja nuo oikeudet on aina

helposti voinut itselleen hankkia muutamalla viinapullolla tai

vastaavalla halvalla rahallisella korvauksella. Mutta viime vuosina on,

kuten tunnettua, siirtolaisuus Venäjän sisäosista paisunut niin

suureksi, että Obinkin rannoilla olevan maan arvo on noussut ja on

näyttäytynyt vaikeaksi saada enää yhtä halvalla niin kaloista ja

riistasta kuin metsistä ja niityistä rikkaita alueita. Sensijaan että

viranomaiset olisivat ajoissa muuttaneet asetuksia ja lakeja, on

tyydytty selittämään ne niin vanhoiksi, ettei niillä muka enää ole

mitään arvoa. Uutisasutushallitus (Pereselevtsheskoe Upravlenie) ei

katso tarvitsevansa kiinnittää huomiota noihin vanhoihin patentteihin,

ja joskus on kuulemma käynyt niinkin, että alkuperäiset asiakirjat on

vilpillisellä tavalla riistetty alkuasukkailta. Muutamissa tapauksissa

samojedit ovat nostaneet kanteen sellaisia venäläisiä vastaan, jotka

luvatta ovat siirtyneet heidän maillensa, ja rauhantuomari on

tavallisesti ratkaissut asiat edellisten eduksi. Toisaalta on

tapahtunut, että erinäiset virkamiehet omavaltaisesti ovat myyneet

samojedien omistamien hiekkasärkkien käyttöoikeuden muille, ja kun

samojedit väkivallalla ovat karkoittaneet nuo väärät vuokralaiset, niin

ei ole kuulunut mitään valituksia, joka arvattavasti osoittaa millä

puolella oikeus on. Tämä "perustuslakitaistelu" kehittyy kuitenkin

vähitellen vahvempien eduksi, ja varsin pian täytyy samojedien antaa

perään. Ylläolevalla en suinkaan tahdo sanoa oikeudenmukaiseksi, että

alkuasukkaat saisivat pitää hallussaan luonnottoman suuria alueita,

joita he eivät itsekään käytä, ja siten estää nopeasti edistyvää ja

hyödyllistä asutusta. Mutta luulen kaikille olevan eduksi, jos asiat

voitaisiin järjestää sillä tavalla, että samojedeillekin kävisi

mahdolliseksi jatkaa tähänastisten elinkeinojensa harjoittamista ja

entistä elintapaansa. Nykyisten olosuhteiden vallitessa he ovat

pakotetut liian aikaiseen luopumaan paimentolaiselämästään ja äkkiä

ryhtymään sellaisiin elinkeinoihin, joita he eivät tahdo eivätkä

voikaan luonnollisesti harjoittaa. Tuollaiset pakkokeinot edistävät

vain sen kansan hävittämistä, joka sittenkin vuosisatoja ja kenties

vuosituhansia on asunut Siperian autioimpina ja karuimpina pidettyjä

seutuja.

Mutta ei siinä kyllin. On vielä otettava lukuun eräs tärkeä tekijä,

nim. papisto ja uskonnonhoito. Narymin samojedit ovat kaikki

poikkeuksetta virallisesti oikeauskoisia ja kastettuja. Todellisuudessa

heitä järjestänsä yhtä hyvällä syyllä saattaisi sanoa pakanoiksi. Sillä

itse asiassa he vielä palvelevat, vaikkakin salaa, esi-isiensä jumalia,

ja shamaanit suorittavat papillisia toimituksiaan monin verroin

suuremmalla menestyksellä kuin mikään oikeauskoinen pappi. Samojedien

on monesta syystä perin vaikea käsittää, että kristinusko itämaisessa

muodossaan on parempi kuin heidän oma pakanallinen palvontansa. Tämä

käsitys riippuu ehkä etupäässä puuttuvasta opetuksesta, sillä papisto

ei suo itsellensä aikaa eikä sillä ole tilaisuuttakaan selvittää

oppejaan samojedeille. Sellaisen opetuksen tulisi välttämättömästi

tapahtua alkuasukasten omalla kielellä, mutta sitä kieltä ei kukaan

kirkon palvelijoista puhu. Sitäpaitsi kreikkalainen kirkko omaa suuren

määrän pyhimyksiä, joiden kuvien edessä venäläinen lukee rukouksensa,

joille hän sytyttää vahakynttilänsä ja joita hän koristaa kukilla.

Samojedi uskoo näiden kuvien edustavan henkiä tai jumalia, niinkuin

moni venäläinenkin uskoo, ja hän luulee rukousten tarkoittavan

kuvaa ja kynttiläin olevan uhreja. Mutta hänellä itsellään on suuri

määrä jumalain kuvia, joita hän rukoilee ja joille hän uhraa.

Tietämättömyydessään hän katsoo voivansa suuremmalla menestyksellä

kääntyä veden haltian tai metsän hengen kuin hänelle tuntemattoman

pyhän Nikolauksen tai muiden yhtä tuntemattomien pyhimysten puoleen.

Eikä hän käsitä minkä tähden kirkkoherra nimittää hänen kuviansa

perkeleiksi, mutta venäläisiä jumaliksi, "sillä kaikkihan ne ovat

ihmiskädestä lähteneitä", sanoo hän. Kristittyjen kiellot varkautta ja

muuta vastaan eivät liikuta häntä paljon, sillä todellinen samojedi ei

koskaan ole ajatellut varastamista eikä hän koskaan ole myöskään

kieltäytynyt avustamasta köyhiä ja nääntyneitä vertaisiaan noissa

melkein kommunistisesti järjestetyissä yhteiskunnissa. Lääkärien

puutteessa on taas vaikeata ajatella samojedin tyynesti odottavan

taudin pahenemista tai kuolemaa, ja onkin aivan luonnollista, että hän

kääntyy ainoan auttajansa, shamaanin puoleen. Sanotaan uskon tekevän

ihmeitä, ja senpätähden sattuukin usein, että noita kykenee todella

parantamaan potilaan ihan yksinkertaisesti hänessä herättämällänsä

luottamuksella -- mikä muuten on tavallista oikeidenkin lääkärien

praktiikassa. Lopuksi on Siperian venäläinen hänkin taikauskoinen, ja

samojedeilla tavataan paljon venäläisiltä lainattuja maagillisia tapoja

ja temppuja. Usein harjoittaa venäläinen pappi tointansa niin

sanoakseni summakaupalla, siten että hän esim. kerran vuodessa

määrätyllä paikalla kirkossa tai kylässä -- yksinkertaisesti yhtaikaa

siunaa kaikkien vuoden kuluessa kuolleitten maalliset jäännökset. Ei

hän sitä ainakaan toimita kenenkään yksityisen haudalla ja minun

tietääkseni hän ei ole edes käynyt alkuasukkaiden hautausmailla. Samoin

olen nähnyt hänen heidän keskuudessaan käyttävän kauppiaiden

liiketapoja, siten että hän esim. on kieltäytynyt vihkimästä samojedeja

vähemmällä kuin 75 ruplalla j.n.e. Tuollaisten olojen vallitessa onkin

aivan selvää, että samojedit edelleen kernaammin pitävät kiinni omasta

uskonnostaan. Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja

heidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan

papit tietenkin sitäpaitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä

syvintä epäluuloa edustamaansa uskontoa kohtaan, jota epäluuloa ei

myöhemmin helpolla voida hävittää. Mutta tuo täydellinen ymmärtämyksen

puute, mitä muiden uskonnollisiin käsityksiin ja perittyyn vakaumukseen

tulee, on juuri sangen kuvaava kristillisten kirkkokuntien

esitaistelijoille kaikkialla maailmassa. Muuten he tuskin

lähtisivätkään saarnaamaan uskoansa, vaan tyytyisivät siihen, että

parhaansa mukaan koettaisivat kylvää korkeamman sivistyksen siemeniä.

He näyttävät luulevan, että kansa, henkisesti vahingoittumatta, äkkiä

voi luopua parhaastansa ja yhtä äkkiä jättää menneisyytensä hetkellä,

jolloin edistyvä sivistys kuitenkin luo ihan tarpeeksi paljon uusia

olosuhteita. Pakanalähetys on jossain määrin onnistunut niillä seuduin,

mihin samalla on perustettu kouluja, sairaaloita ja muita sentapaisia

laitoksia, mutta kun ei mitään sellaista ole Siperiassa saatu aikaan,

ei tunnu ihmeelliseltä, että sikäläinen lähetystyö on tehnyt mitä

selvimmän vararikon.

Muutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä

uskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä

onnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet

samalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet

entisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua

itselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat

tulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa

minkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on

tuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta

ovat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä

siveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.

Edelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua

epätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei

kenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa.

Palaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin,

ehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat,

minkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes

muodostuu.