Marraskuun keskivaiheilla, jolloin kotimaassa usein ei vielä ole
talvesta paljonkaan tietoa, muuttui sää äkkiä Tomskissa ja lämpömittari
osoitti -40° C ja enemmänkin. Jokia kahlehtivat metrinpaksuiset jäät ja
purot kangistuivat pohjiaan myöten. Lumi oli kuukautta aikaisemmin
peittänyt likaisen maan. Siperian talvi näytti hampaitaan ja ihmiset
saattoivat jälleen matkata paikasta toiseen. Eräänä kirkkaana
talvipäivänä saapui jäätä pitkin pohjoisilta seuduilta satoja kuormia
täynnä kaloja -- sampea, sterlettiä, njelmaa, muksunia ja muita --
noita kaloja, joilla samojedit elättävät itsensä ja venäläiset
rikastuvat. Nuo pitkät karavaanit osoittivat tien olevan avoinna ja
olivat merkkinä siitä, että minä vihdoinkin saatoin varustautua kauan
odotetulle matkalleni.
Paroni Aminoffin kokeneella johdolla sainkin kootuksi kokonaisen
varaston tarpeellisia kaluja. Ensimäinen hevosmatkani tuli olemaan noin
600 kilometrin pituinen ja senpätähden hankin itselleni kunnollisen
reen. Se muistutti eniten suurta heinähäkkiä kapeilla jalaksilla ja
laitoihin oli kiinnitetty vankat puut estämään sitä kaatumasta.
Etupuolella oli lauta, jolla kyytimies istui ja ohjasi kolmea pientä
narymilaista hevosta, jotka tien kapeuden takia tavallisesti olivat
peräkkäin valjastetut. Reen pohjaan olivat arkkuni fonografeineen ja
muine kojeineen lujasti köytetyt, niiden päällä oli mukavuuden vuoksi
jonkun verran heiniä ja ylinnä istui matkamies kaikessa loistossaan.
Niin, "loistolta" se ainakin minusta tuntui, joka olen aina ollut laiha
ja aina toivonut voivani lihota. Siinä istuessani olisin näet
pyylevyydessä voittanut minkä venäläisen ajurin tahansa. Ulkonäköni,
ikävä kyllä, ei vastannut todellisuutta, sillä tämä mahtava volymi oli
keinotekoisella tavalla saavutettua. Tavallisten sarkavaatteiden päälle
olin vetänyt paksun turkin ja sen päällä oli minulla toinen samanlainen
aasialaismallinen, hirvennahasta tehty ja karvat ulospäin. Jalkoja
suojasivat siperialaiset huopasaappaat (pimy), jotka hyvin kelpaavat 40
asteen pakkasessa. Muuten olin varustautunut vain välttämättömimmillä
tarveaineilla niinkuin teellä (tiiliteellä), sokerilla, tupakalla,
spriillä kiinteässä muodossa (myöskin muunlaisella), joka on
erinomaisen käytännöllistä matkoilla tulta sytyttäessä ja keittämistä
varten. Paremmat vaatteet, kaulukset, lakanat ja tyynyt, hammasharjat,
parranajovehkeet y.m. jätin hyvin ymmärrettävällä kaipuulla melkein
kahdeksi vuodeksi Tomskiin. Erinäisiä tarpeita varten olin hankkinut
itselleni monia suosituskirjeitä, kuvernööriltä ja arkkipiispalta, sekä
revolverin, joka eritoten Tomskin läheisyydessä kuuluu olevan hyvin
tarpeellinen. Myöhemmin sainkin pari kertaa sen paukkeella pelottaa
tunkeilevia ihmisiä, jotka kaukaa yrittivät hevosiamme ampua.
Voidakseni matkustaa nopeasti ja mukavasti olin sitäpaitsi kuvernöörin
virastosta saanut, n.s. otkrytyj list'in -- avoimen kirjeen, joka
tavallisesti annetaan virkamiehille ja oikeuttaa käyttämään
postihevosia, joita on miltei joka kylässä. Tällä ensimäisellä
matkallani oli tuo maagillisesti vaikuttava sininen paperi
suuriarvoinen, sillä sen nojalla tällainen outo ja pakanallinen
muukalainen, joka ei edes majaan astuessaan tehnyt ristinmerkkiä, pääsi
vastaamasta moneen uteliaaseen ja turhaan kysymykseen. Tavallisena
matkustavaisena, eikä virkamiehenä, olisin voinut herättää vakavaa
epäluuloa, kun en venättäkään juuri nimeksikään osannut, vaikka eräs
tietämätön kielimies Tomskissa oli minua juuri sen taitamisesta
onnitellut. Olin näet kerran puheessani käyttänyt "influenssa" sanaa,
jota hän luuli tosi slaavilaiseksi. Matkakaveriksi oli Tomskin
ispravnikka antanut minulle Saratovin kuvernementista kotoisin olevan
nuorukais-raukan, joka oli joutunut Siperiaan etsimään isäänsä, joka
oli karkoitettu moneksi vuodeksi Narymiin. Hänen kanssansa minä matkan
varrella seurustelin; oli hauska nähdä minkälaisella ylpeydellä hän
seurassani marssi kestikievareihin (zemenskaja kvartira) viettämään
yötä ja miten komentavasti hän paperillani tilasi hevosia ajoneuvojamme
varten. Maatessani hänen kanssaan samassa sängyssä tai yhdessä
lattialla minä ensi kertaa sain kuulla esitelmiä m.m. suurista mustista
torakoista, jotka "syövät pieniltä lapsilta silmät" ja tuottavat
kotionnea, sekä tavallisista russakoista, jotka päivisin koristavat
jokaisen paremman talon seiniä ja öisin kuljeksivat ihmisten kasvoilla.
Kun hän oli avustanut minua polttamaan loppuun paperossini, opetti hän
minua nuolemaan kokoon mahorkka-savukkeita sekä käyttämään eli siis
polttamaan niitä, mikä alussa oli paljon vaikeampaa. Ensimäiset minä
kielelläni liimasin kokoon ja hän sai polttaa ne. Myöhemmin kävi päin
vastoin.
Tomskin pohjoispuolella oli osittain sangen asuttuja seutuja, mutta
kuta kauemmaksi saavuttiin, sitä harvemmassa olivat kylät ja erämaan
autius kävi yhä suuremmaksi ja ääretön yksitoikkoisuus painoi raskaan
leimansa maisemaan. Syynä siihen oli kenties, että autio luonto ei enää
esiintynyt alkuperäisessä voinnissaan ja suuruudessaan. Minusta tuntui,
tottumaton kun olin ankaraan pakkaseen (-40°, -45°) ja kylmään tuuleen,
vaikealta keksiä mitään kaunista sellaisessa maisemassa, jonka
keskipisteeksi pakostakin muodostui tunnottomaksi paleltunut nenäni.
Sitäpaitsi oli tuo satojen vuosien vanha ja kunnianarvoinen metsä
ihmisten ja tulen hävittämä. Hiiltyneet kannot muistuttivat siitä mikä
oli ollut, ja ainoastaan joku harva käyrä jättiläispuu seisoi pystyssä
muistomerkkinä niiltä ajoilta, jolloin paimentolainen vapaasti liikkui
omalla maallansa ja avoimesti uhrasi pakanallisille jumalilleen pyhissä
lehdoissa.
Nykyään ovat venäläiset tunkeutuneet kaikkialle pitkin Ob-jokea, ja
lähempänä Tomskia ei tapaa muita alkuasukkaita kuin tataareja. Vasta
100 virstaa pohjoisempana, metshettien hävittyä näkyvistä, löytää
poloisen samojedikansan ensimäisiä etujoukkoja. Kuta kauemmaksi tulee,
sitä tiheämmässä on jurttia ja sitä vähemmän ovat alkuasukkaat
venäläistyneitä, mutta samalla he ovat kurjempia ja heidän asuntonsa
kehnompia. Ensimäisessä, johon astuin sisälle ja joka oli hyvin
rakennettu talo, tapasin hämmästyksekseni mustatukkaisen, vinosilmäisen
samojedinaisen, joka ahkerasti neuloi ompelukoneellaan, Singer & Co:n
mallisella. Sen ainoan kerran luullakseni tunsin matkan kuluessa
tyytymättömyyttä. Olinhan lähtenyt -- "Emo Aasian arvossapidettyyn
maahan" tutkiakseni luonnonkansaa erämaan sydämessä. Nyt olin melkein
uskoa, että puhe alkuperäisestä kansasta oli juttua ja erämaa humbugia.
Mutta etäämpänä tulin kyllä huomaamaan erehdykseni. Jo alempana joen
varrella tapasin kurjia, puoleksi maanalaisia luolia, joissa oli jäästä
tehdyt ikkunat ja ainoa huone täynnänsä miehiä, naisia, lapsia ja
koiria. Kaikki oli sitäpaitsi niin kuvaamattoman likaista, että minun
kävisi mahdottomaksi kirjoittaa siitä puhtaalle paperille.
Tällä tavalla jatkui matkaa viikon päivät ja yöt, vain harvoin
pysähdyimme jonnekin syömään, lepäämään ja nukkumaan. Myöhemmin totuin
kyllä olojen pakosta nukkumaan milloin missäkin asennossa rekeeni
muodostuneessa kuopassa, mutta alussa se oli minulle mahdotonta sekä
tien epätasaisen laadun tähden että myös kyytimiehen hirveiden
hätähuutojen takia. Hänen huutonsa olivat tarkoitetut pienille
narymilais-hevosille, joiden katsottiin täytyvän yhtä mittaa juosta
täyttä laukkaa. 10 virstan matka ei kestänytkään puolta tuntia enempää.
Tottumaton kun olin kaikkiin syöpäläisiin ja likaan, koetin sitäpaitsi
kiirehtiä mahdollisimman pian eteenpäin. Tie kiemurteli paikoittain
hävitettyjen metsien ja jäätyneiden, poppeleita ja pensaita kasvavien
soiden halki, paikoittain taas jokea pitkin suuriksi vuoriksi
kasaantuneiden jäämöhkäleiden ja kinosten välitse. Joskus laukkasivat
hevoset hurjaa kyytiä tasaista jäätä pitkin. Tyypillistä Obin rannoille
on, että toinen aina on matala ja pensaiden peittämä, toinen korkea ja
metsää kasvava. Kesän aikaan vesi uurtaa itselleen uusia teitä
hiekkaisen harjun läpi, ja kaikkialla on suuria veteen sortuneita ja
kaatuneiden puiden peittämiä niemekkeitä. Kuta pohjoisempaan tulee,
sitä kauniimmaksi tavallaan muodostuu maisema ja sitä komeammaksi
muuttuu luonto. Siperialainen setripuu l. leipämänty (Pinus cembra)
kasvaa siellä runsaammin ja se luo talviselle maisemalle kiinteämmät
muodot kuin lehdettömät poppelit ja koivut. Kaukaa näyttää silloin
joskus kuin ääriviivat olisivat saksilla leikatut, niin tasaiset ja
jyrkät ne ovat.
Vihdoin viimein, kun olin jo ehtinyt kyllästyä erämaahan, saavuttiin
Narymin piirin vaatimattomaan pääkaupunkiin. Jo kaukaa kohosivat
kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet
korkean mäen harjalle, sivuutimme "esikaupungin", jota sattuvasti
sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimitystä käytetään monen muunkin
siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella
keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden
vinot rivit muistuttavat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa.
Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden
kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä
muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen,
meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta
pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi eikä senkään takia, että
se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi
vähitellen huuhtoo pois -- vanha kivikirkko on jo vaipumaisillaan
jokeen -- vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista
rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään
puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa
sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan
unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin
niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan
vuosikausia näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka
he pakosta ovat jättäneet. En myöskään unohda sitä näkyä, jonka näin
tuossa sukupolvien kirousta kantavassa pimeässä kaupungissa, näkyä sen
kaduilla eräänä ihanana kesäpäivänä palatessani sinne hiljaisesta
erämaasta. Karkoitetut olivat jollain tavalla vappuna järjestäneet
hiljaisen mielenosoituksen ja seurauksena oli, että paikalle viipymättä
lähetettiin joukko santarmeja asiaa tutkimaan. Sain nähdä näiden
samoilevan pitkin katuja, sain nähdä heidän vangitsevan uhrejansa.
Myöhemmin toimitettiin lukuisia kotitarkastuksia, m.m. erään henkilön
luona, josta tulen seuraavassa puhumaan.
Olin oleskellut Narymissa ainoastaan vuorokauden ja käynyt pristavin,
tämän 200,000 km3:n laajuisen valtakunnan korkeimman virkamiehen,
luona. Kun minä seuraavana aamuna kaikessa rauhassa kievarissa luin
ensimäistä postiani, koputti joku ovelleni ja minulle aivan tuntematon
herra astui sisään sekä kysyi selvällä ruotsin kielellä:
"Oletteko Suomesta, puhutteko ruotsia tai suomea?"
Aluksi olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä sanoa, mutta
vastattuani kysymykseen sain tietää hänen nimensä ja tarinansa. Hän oli
Työ-lehden entinen toimittaja Santeri Jacobsson Viipurista, joka pari
vuotta aikaisemmin äkkiä oli vangittu syntymäkaupungissaan, viety
Pietariin ja pitemmän aikaa linnassa istuttuaan karkoitettu Narymiin
viiden vuoden ajaksi. On selvää, että hän tunsi mitä suurinta iloa
saadessaan yhtäkkiä tavata suoraan kotimaasta tulleen henkilön, jonka
kanssa saattoi puhua omalla kielellään. Hänelle oli tietenkin hauskaa
kuulla kotimaan tapahtumista ja ihmisistä, ja minulle oli hyödyllistä
häneltä tiedustella Siperian oloja. Hänen puheistaan sain sitäpaitsi
jonkinlaisen käsityksen siitä elämästä, jota karkoitetun on pakko
viettää, hänen kun alinomaa täytyy kokea sokean ja typerän virkavallan
mielivaltaa ja monenlaatuisia rahallisia vaikeuksia. Jokaiselta heiltä
vaaditaan paljon voimaa ja jokaisen täytyy omata luja usko ihanteihin,
jos mielii sellaisessa ympäristössä säilyttää henkisen joustavuutensa.
Harjoitettuani muutaman päivän kuluessa arkistotutkimuksia kaupungissa
ja käytyäni vielä erinäisten paikkakunnan merkittävimpien henkilöiden,
kuten rovastin ja pormestarin luona, matkustin sieltä Tymskoeen. Kylä
sijaitsee 120 km alempana Obin varrella ja on nyttemmin asessori
Svinhufvudin karkoituksen johdosta tullut Suomessakin tunnetuksi.
Matkalla sinne sivuutin Kargasok nimisen kylän, jossa minua vielä
odotti hauskanlainen yllätys. Siellä näin erään puodin ovella kyltin,
johon oli venäläisillä kirjaimilla maalattu K.J. Nordqvist.
Astuttuani sisälle asiaa tiedustelemaan tapasin ryhdikkään
vanhanpuoleisen miehen, puodin omistajan Karl Nordqvintin, joka hänkin
osoittautui maanmieheksi. Hänen isänsä, josta Castrén mainitsee
matkakertomuksissaan, oli ollut tämän luokkatoverina Oulussa, josta hän
sittemmin oli joutunut kellosepäksi Tomskiin. Karl N., joka puhui
saksaa, ei ollut koskaan käynyt Suomessa, vaan oli koko ikänsä elänyt
Siperiassa. Ainoa minkä hän muisti oli "good dag" ja "var so good" ja
sitäpaitsi oli hänellä tallella suomalainen almanakka, muistaakseni
vuodelta 1883. Hän puhui minulle aikovansa vieläkin matkustaa
kotimaahan, mutta siitä ei tullut mitään, sillä kun minä seuraavana
kesänä menin häntä tervehtimään, oli hän saman päivän aamuna muuttanut
manan majoille.
Ilman erikoisia seikkailuja saavuin onnellisesti Tymskoeen, joka
sijaitsi korkealla harjanteella komean setripuumetsän ympäröimänä.
Asetuin asumaan kestikievariin ja saatuani selville, että ympäristössä
oli runsaasti samojedeja, päätin jäädä kylään pitemmäksi aikaa. Toivoin
näet parhaiten oppivani venättä ja tutustuvani oloihin sekä sen lisäksi
voivani harjoittaa samojedilaistutkimuksia oleskellessani ympäristössä,
jossa kumpaakin kieltä puhuttiin. Näin ollen tuli ensimäiseksi
toimenpiteekseni siedettävän asunnon hankkiminen. Yritys näyttäytyi
kuitenkin verrattain vaikeaksi, kaikki ihmiset kun olivat hieman
epäluuloisia muukalaista kohtaan, joka ei taitanut kieltä eikä ollut
oikeauskoinen ja jonka tehtävä ja työ näytti sekä käsittämättömältä
että myös epäilyttävältä. Useimmilla oli vain yksi huone ja minä olisin
mielelläni halunnut sellaisen yksinomaan itseäni varten, koska pelkäsin
heidän uteliaisuutensa ja liiallisen tuttavallisuutensa tulevan minua
häiritsemään. Tiedusteltuani turhaan eri tahoilla onnistuin lopulta
löytämään vanhan hyväntahtoisen pariskunnan, joka jätti käytettäväkseni
tilavan huoneen. He osoittivat sitäpaitsi omaavansa jonkinlaista
ymmärtämystä opintojeni suhteen, koska he aikaisemmin olivat pitäneet
luonansa erästä mustapartaista tohtoria, nimeltä Uuno Davydovitsh,
jonka myöhemmin tunsin toht. U.T. Sireliukseksi. Hän oli asunut heillä
muutamia päiviä. Talo, johon muutin, oli siperialaistenkin olojen
mukaan sangen tilava, mutta se oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toinen
kerros oli tällä haavaa tyhjänä. Alakerrassa oli kaksi huonetta,
toisessa asui isäntäväki ja toinen oli vieraita varten, sekä iso kyökki
ja pieni kamari, jossa minun aikanani asui viinaanmenevä ja räyhäävä,
mutta silti hyväntahtoinen mies. Oma huoneeni oli hyvin tyypillinen
siperialaisille talonpoikaiskodeille ja sentähden kuvaan sitä hieman
yksityiskohtaisemmin. Sisäänkäytävänä oli matala ovi, johon minä usein
löin pääni, ja ikkunoita oli kolme. Lasit olivat vanhoja, vihreitä ja
täynnä halkeamia. Isommat reiät olivat nahalla tai paperilla paikatut.
Ikkunalaudoilla oli runsaasti räikeävärisiä ja pahalle haisevia kukkia.
Nurkassa vastapäätä ovea oli toista kymmentä pyhimyskuvaa, jotka siellä
oleskeluni aikana vähitellen siirrettiin muualle, koska ei arveltu
minun niistä erikoisesti hyötyvän. Suurin ikooni kuvasi pyhää ja
ihmeitätekevää Nikolausta ja lähinnä paras neitsyt Maariaa Jeesuslapsi
sylissään. Kumpaakin kuvaa oli kaunisteltu hopeapaperilla ja koreilla
nauhoilla ja edellistä kuvaa peittävän lasin alla oli Nikolauksen
rinnalla kaksi vahakynttilää isäntäväen häistä, joita yleisen tavan
mukaan säilytetään, kunnes ne asianomaisten henkilöiden kuollessa
annetaan heille mukaan arkkuun viimeistä matkaa varten. Pyhimysryhmän
läheisyydessä oli Kronstattilaisen isä Johanneksen kuva. Vähän
etäämpänä prameilivat kenraali Linjevitshin, Buharan emiirin ja
keisarillisen perheen jäsenten kaikkialla välttämättömät kuvat, joita
tataarit samojedeillekin joskus kaupittelevat. Niiden ympärille oli
liimattu mitä erilaisimpia postikortteja. Yhdessä niistä oli suuri
muna, jonka päällä seisoi punainen kukko ja itse munaan oli
kirjoitettu: "Kristus on ylösnoussut". Edelleen oli siellä kuvia
Betlehemin lastenmurhista ja hurjasta, urhoollisesta ja väkevästä Boova
kuninkaasta, joka taisteli Polkan jättiläistä vastaan, joka oli
puoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Koko tuota pitkää, kirjavaa ja
mieltäylentävää kuvasarjaa ympäröi punaisista paperikukista ja
kuusenoksista tehty seppele, jossa vielä roikkui pääsiäisen aikuisia
värjättyjä munankuoria. Huonekalut supistuivat muuhun loistoon nähden
verrattain vähiin. Ikkunain välissä oli neliskulmainen pöytä ja pari
tuolia ja niitä vastapäätä oli sänky tahi oikeammin penkki, jolla oli
monen monta tyynyä sekä lammasturkki peittona. Sängyn läheisyydessä oli
pari kirstua, jotka sisälsivät vaatteita, tupakkaa ja muita kalleuksia.
Huone kokonaisuudessaan näytti oikein hauskalta, seinät ja katto kun
olivat valkeiksi maalatut. Siellä täällä oli pieniä ruskeita ja
nopeasti liikkuvia pilkkuja -- ravintoa etsiviä torakoita. Jokseenkin
samaan tapaan ovat kaikkien varakkaampien talonpoikaistalojen
vierashuoneet sisustetut siinä osassa Siperiaa, jonka minä tähän asti
olen nähnyt. Ei kuitenkaan muiden kuin jo aikoja sitten sinne
muuttaneiden venäläisten, n.s. sibirjakkien, luona.
Isäntäni, nimeltä Sjerjakov, oli vanha tyypillinen siperialainen
kauppias. Hän oli alkanut tyhjin käsin, sittemmin hankkinut itselleen
verrattain suuren omaisuuden ja ruvennut julkista hyväntekeväisyyttä
harjoittamaan, minkä johdosta arkkipiispakin oli hänen luonaan
vieraillut ja josta toiminnastaan hän oli saanut muutamia mitaleja.
Sittemmin oli vastoinkäyminen häntä kohdannut, hän eli korttipelissä
hävittänyt omaisuutensa ja nainut vaimon, joka oli luullut häntä
rikkaaksi. Nyt hän eli lastensa antamalla avustuksella ja myymällä yhtä
ja toista ennen vararikkoa kätkemäänsä tavaraa. Muuten on myönnettävä,
että hän oli rehellinen ja hyväsydäminen ukko, joka mielellään tunnusti
syntinsä, mutta samalla kerskasi sillä, että lapsensa olivat kohonneet
korkeammalle kuin kylän muitten asukasten -- yksi pojista opiskeli
lääketiedettä ja toinen oli kansakoulunopettaja -- arvellen tämän
osittain johtuvan heidän isänsäkin ansioista. Talon emäntä oli suuri ja
rasvainen ja lihava ja melkein kaljupää sekä niin punakasvoinen, ettei
varmaankaan yksinomaan kotoisen lieden lämpö ollut sellaista
ihmeellistä väritystä saanut aikaan, vaan myöskin se viina, jota hän
varasteli ankarassa kurissa pidetyltä herraltaan ja mieheltään. Hän
askaroitsi monenlaisissa hommissa ja m.m. oli hänellä tapana ottaa
luokseen raskaita naisia, joita hän taitavasti hoiti. Senvuoksi minun
toisinaan oli pakko keskeyttää työskentelyni seinän toisella puolella
tapahtuvien asiain johdosta. Usein olinkin hyvin ärtynyt, kun minua
häirittiin, mutta kun synnytys oli suoritettu, pieni lapsi ilmestynyt
maailmaan ja kaikki muut tulivat huoneeseeni tekemään ristinmerkkejä
pyhimyskuvien edessä ja rukoilemaan vastasyntyneen puolesta, silloin
minäkin tulin liikutetuksi enkä tuntenut mitään kiukkua emäntääni
kohtaan. Mutta kun hän joskus peitti kaljun päänsä mustalla kalotilla
ja pukeutui miehensä edellisen vaimon räikeänvihreään puseroon ja
mustaan alushameeseen ja juhlien jälkeen palasi kotia aivan
juovuksissa, en sietänyt häntä edes katsella.
Esitettyäni ylläolevassa lukijoilleni läheisimmän ympäristöni puhun
vielä pari sanaa itse kylästä ja sen asukkaista, jotka hekin omalla
tavallaan ovat sangen tyypillisiä.
Tymskoen kirkonkylään, jonka venäläiset 1800-luvun alkupuoliskolla
perustivat samojedien omistamalle maalle, kuuluu nykyään noin 30 taloa
ja on siinä enintään 200 asukasta. Toiset taloista ovat uudet ja sangen
komeat, mikä johtuu siitä, että jotkut paikkakunnan kauppiaista ovat
verrattain varakkaat, sekä siitä erikoisesta asianhaarasta, että
kevättulva joka vuosi nielee leveän rantakaistaleen, mikä taas pakottaa
asukkaat määrätyn ajanjakson kuluttua muuttamaan talonsa korkeammalle
ja sentakia myös pitämään niitä suhteellisen hyvässä kunnossa.
Kirkkokin on jo vähintään viisi kertaa muutettu, ja paikka, missä se
alkuaan seisoi, sijaitsee kaukana joessa tai vastapäätä olevalla
rannikolla. Lähempänä metsää tavataan kehnommin rakennettu köyhien osa
kylää; sen muodostavat osittain maahan kaivetut tai kokonaan
maanalaiset hökkelit ja luolat, joissa on ikkuna katossa ja seinät
mullasta ja savesta tehdyt. Noissa tilapäisissä suojissa asuu
enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja ja ostjakkeja sekä irtainta
väestöä, joka viettää remuavaa ja syntistä elämää, kun vain on olemassa
rahaa, toisin sanoen viinaa, mikä ei suinkaan ole harvinaista.
Kaikki Tymskoen varakkaammat "porvarit" käyvät kauppaa ympäristössä
asuvien samojedien kanssa. Se on mitä alkuperäisintä laatua ja
yksinkertaista vaihtokauppaa; alkuasukkaat antavat kauppiaille
turkiksia, kalaa sekä setripuunkäpyjä, minkä vastineeksi he saavat
jauhoja, kankaita, ruutia, tupakkaa, viinaa ja muuta, mitä tarvitsevat
tai eivät tarvitse. Kaikki myydään kalliista hinnasta ja voitto on
tavallisesti 100 % ja enemmän. Jäänlähdön jälkeen matkustavat kaikki,
jotka siihen vain pystyvät, läheistä Tym-jokea ylös, jossa he kaukana
kaikesta esivallasta pääsevät harjoittamaan usein hyvinkin hävytöntä
kiskomistansa ja kauppaansa sangen helposti petkutettavien
luonnonlasten, samojedien kanssa. Seurauksena tästä on, että samojedin
täytyy maksaa maksamistaan, mutta siitä huolimatta hän yhä vain jää
velkaiseksi.
Kalastusta harjoittavat ja sillä elättävät itsensä useimmat kylän
köyhimmistä asukkaista. Se onkin nykyään melkein kannattavampaa kuin
kauppa, joka vuosi vuodelta on huonontunut. Kaikki voisivat elää mitä
huolettomimmalla tavalla, jollei tuota kirottua viinaa olisi olemassa.
Mutta niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset, venäläiset ja
alkuasukkaat, kaikki näkyvät olevan saman ikeen alla. On tosiaankin
omituista nähdä kylän asukkaiden pitkien pyhien aikana hoipertelevan
pitkin katua kirkuen ja huutaen, joskus hoilaten lauluja, jotka
saattaisivat olla kauniitakin, toisinaan taas rähisten ja kinastellen
kuin missäkin hulluinhuoneessa.
Tuo heidän pahanlaatuinen elämänsä, jota en kuitenkaan tahtoisi sanoa
erikoisesti Siperialle kuvaavaksi, vaikka se on ominaista Tymskoelle,
riippuu kaiketi paljon siitä, että asukkaat ovat samojedien ja
venäläisten, entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden
epäilyttävien ainesten hyvin sekarotuisia jälkeläisiä. Samalla se
nähtävästi voi johtua siitäkin, että kylän sielunpaimen ei ole
erikoisen sopiva virkaansa. Lukuunottamatta sitä, että hän oli siinä
määrin sivistymätön, että luuli Suomen olevan Englannissa ja sen
johdosta sanoi minuakin engelsmanniksi, jota nimeä sitten sain
paikkakunnalla kantaa, niin hän, samoin kuin muutkin, rakasti
erikoisesti votkaa ja esiintyi myötäänsä juovuksissa missä ja koska
tahansa. Muistan elävästi, kuinka hän eräänäkin päivänä mitä
kirkkaimmassa humalassa toikkaroi huoneeseeni, tupertui kumoon ja
nukahti siihen, vaikka minä paraikaa olin työssä samojedilaisen
kielimestarini kanssa. Papin juopottelu oli tosin selitettävissä
onnettoman avioliiton ja erämaassa oleskelun kannalta, mutta on hyvin
ymmärrettävää millä tavalla tuollainen sielunpaimenen esiintyminen on
omiansa vaikuttamaan sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin
ihmisiin. Samaten on ymmärrettävää, että sellaiset kirkon apostolit
eivät kykene samojedeja kristinuskoon käännyttämään. Isäntäni aikoja
sitten rakennuttamaa koulua ei myöskään, ikävä kyllä, juuri paljon
käytetä, ja niin leviääkin sivistys vain verkalleen. Ihmiset unohtavat
pian saamansa pienen tietomäärän ja palaavat helposti raakuuteen, joka
usein on paljoa pahempi kuin samojedien, joiden alhaista sivistyskantaa
he niin suuresti halveksivat.
Tässä ympäristössä tulin siis oleskelemaan suunnilleen pari kuukautta
päästäkseni syventymään uuteen elämääni. Edellinen kuvaus osoittaa,
mielestäni, että olosuhteet, vaikka olivatkin hieman tavallisuudesta
poikkeavat, eivät laisinkaan olleet erikoisen sietämättömät.
Monin verroin enemmän vaivaa tuotti minulle kelvollisen ja hyvän
samojedi-professorin hankinta. Kylässä oleskelevat alkuasukkaat olivat
kaikki siihen tarkoitukseen kelpaamattomia -- joko he kyllä hyvin
taisivat omaa kieltänsä, mutta eivät olleet perehtyneet venäjän kieleen
tai olivat he vanhoja ja hampaattomia ja senvuoksi kelpaamattomia tai
puhuivat he äidinkieltänsä, niinkuin useimmat Ob-joella, jokseenkin
samalla tavalla ja yhtä virheellisesti kuin muutamia vuosikymmeniä
sitten Helsingissä asuvat suomalaiset omaa kieltänsä. Alkuaikoina
sainkin tyytyä sangen kelvottomiin kielimestareihin, sellaisiin, jotka
eivät olleet luotettavia tai jotka muulla tavalla vaikeuttivat ja
estivät työtäni. Ensimäisiä oli eräs vanha ja viekas veijari, joka oli
ottanut juhlallisen sukunimen Peterburgskij ja jota samojedit sanoivat
kenraaliksi sen johdosta, että hän joskus maailmassa oli unkarilaiselta
kielimieheltä Pápailta saanut mitalin. Monta päivää seurustelin hänen
kanssaan, kunnes eräänä iltana, etsittyäni häntä pitkin päivää, löysin
hänet kinoksesta, jossa hän aivan humaltuneena makasi paitasillaan.
Sieltä vedin hänet saunaan, jossa hän vähitellen virkosi eloon.
Seuraava opettaja oli niinikään vanhanpuoleinen herra, joka ei
ainoastaan puuttuvien hampaittensa takia osoittaunut sopimattomaksi,
vaan myös sentähden, että hän ei voinut pysyä erillään vaimostaan ja
lukuisista lapsistaan, jotka kaikki asettuivat huoneeseeni asumaan ja
läsnäolollaan pahasti häiritsivät työn säännöllistä kulkua. Erotettuani
monen monta koekaniinia ja saavutettuani lääkkeilläni ja erikoisesti
onnistuneilla matokuureilla lähiseudun jurttien asukkaiden
luottamuksen, sain vihdoin viimein palvelukseeni nuoremman,
Kolgujakista kotoisin olevan miehen, joka osoittautui kelvolliseksi
kielellisessä suhteessa sekä myös sopivaksi välittämään tutustumistani
tuohon muukalaisia niin vierovaan ja itseensä sulkeutuneeseen kansaan.
Mies, joka ei ollut jörö, vaan päinvastoin erikoisen lahjakas, kenties
terävin näkemistäni samojedeista, oli nimeltään Olashka Oldshigaid.
Hänen hiuksensa olivat mustat ja ihonsa ruskea, hän polveutui
ruhtinaallisista vanhemmista ja osasi venättä ja ostjakkia sekä oppi
minun johdollani venäläiset kirjaimet a:sta m:ään, muutamia suomalaisia
sävelmiä sekä "perkele" sanan. Tämän erinomaisen miehen onnistuin
pitemmäksi aikaa saamaan opettajakseni ja seuralaisekseni ja ainoastaan
hänen avullaan sain selville hyvin paljon sellaista, joka muuten olisi
jäänyt minulle tuntemattomaksi. Hänen kauttansa tulin myös pian
oivaltamaan sen, että paras tapa heidän kielensä oppimiseksi oli
mahdollisimman eristetty elämä heidän keskuudessaan, eläminen heidän
kanssansa ja heidän tavallaan seuduilla, missä venäläistä vaikutusta ei
ole vielä huomattavissa. Ensi aikoina työskentelimme kuitenkin
Tymskoessa, jossa minä kaikessa rauhassa saatoin suorittaa vaikeimman
sanakirjatyön sekä hankkia pintapuoliset tiedot heidän uskonnollisista
tavoistaan, jotka tiedot, oikealla tavalla käytettyinä, muodostavat sen
avaimen, jolla heidän luottamuksensa on voitettavissa. Lupasin tietysti
olla venäläisille kertomatta mitä sain tietää, samojedit kun ovat hyvin
arkoja, koskapa he virallisesti ovat kristittyjä. Pidinkin lupaukseni,
ja kun minä sen joskus nimeksi rikoin, ei siitä koitunut minulle
erikoista iloa. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin olin
selittänyt Narymin lääninrovastille, että samojedit ovat totemismin
kannattajia ja siis uskovat ihmisen polveutuvan eläimistä. Muistan
miten pappi hyvin ivallisesti vastasi minulle seuraavaan tapaan:
"Ahaa", lausui hän riemuisasti, "siinäpä sen näette. Samojedit uskovat
polveutuvansa eläimistä ja darwinismi väittää samaa. Ettekö vihdoin
huomaa, miten alhaisella asteella nykyinen tiede on. Samojedit ja
tiedemiehet uskovat samaa ja ovat yhtä sokaistuja."
Alunpitäen syntyi myös vaikeuksia Olashkan ja minun välillä.
Hänen oli ensiksikin pakko, samoin kuin kaikkien myöhempien
kielimestarien, tottua tuollaisissa opinnoissa välttämättömään
hiljaiseen kamarielämään. Jollen minä häntä kuin lasta huvitellut
valokuvaamisella, fonografillani tai muulla, tuli hänen niin ikävä ja
hän kävi niin uniseksi, että minun oli mahdoton jatkaa. Sitäpaitsi
tuvassa vallitseva lämpö häntä sanomattomasti vaivasi, ja kun hän ei
pitkiin aikoihin ollut saanut syödä raakaa kalaa, tuli hän sairaaksi ja
onnettomaksi. Hänen ryyppäämisensä minä lopulta sain niin hyvin
järjestetyksi, että hän joka lauvantai-ilta hankki itselleen yli
sunnuntain kestävän humalan. Kun minä maanantaiaamuna olin parilla
ryypyllä sammuttanut hänen polttavan janonsa, oli hän valmis tekemään
työtä kaikki viikon päivät. Hän ikävöi metsää ja erämaata ja usein me
yhdessä läksimme sinne pyydystämään ansoilla jäniksiä, oravia, kärppiä
ja muita otuksia. Sillä tavalla minäkin vähitellen hankin itselleni
käytännölliset tiedot siitä tavasta, jolla samojedit metsästävät niin
lentävää kuin jalan neljän juoksevata riistaa.
Hullusti oli käydä, kun minun oli pakko häntä vaivata samojedin
kieliopin monilla knopeilla. Häntä oli tietenkin mahdoton saada
taivuttamaan sanoja ja minun täytyi sopivien esimerkkien avulla saada
häneltä haluamani tiedot. Kysymykseeni, miten "sinun hevosesi" kuuluu
samojediksi, vastasi hän joko ettei hänellä hevosta ollut tai myöskin
"minun hevoseni". Kun minä pyysin häntä sanomaan miten "minun jokeni"
kuuluu, vastasi hän äkäisesti, että joki ei ollut minun ja että
ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa. Alkuaikoina nuo vastaukset
tuntuivat kerrassaan lohduttomilta ja minä käytin hyvin usein puolisen
tuntia selittääkseni hänelle mitä tarkoitin. Minun ei kuitenkaan
koskaan käynyt niinkuin Castrénin, joka kerran, kun hänen
kärsivällisyytensä loppui, viskasi lasillisen vettä höperön
kielimestarinsa naamaan. Lohdutin itseäni joskus eräällä kaskulla, jota
kerrottiin venäläisestä papista, joka leivän (njäi) asemesta pyysi
venäläisten saastaisena pitämää oravaa (njäjä). Ällistyneenä saadessaan
mitä todellisuudessa oli pyytänyt, pahensi hän vain asiaa sekoittamalla
sanat "man" (minä) ja "manne", jolla on hyvin ruma merkitys.
Tymskoessa oleskelin keskitalvella, joten minulla oli tilaisuus siellä
seurata venäläisten joulunviettotapaa. Oman yksityisjouluni olin jo
aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa viettänyt hankkimalla itselleni
pienen kuusen, jonka latvaan olin kiinnittänyt yksinäisen kynttilän,
mikä sekin loihti esiin tuttuja kotimaan tunnelmia ja kuvia.
Venäläisten juhla oli laajempi ja se kohdistui enemmän syömiseen
ja juomiseen kuin kirkollisten pyhien uskonnollisen puolen
esilletuomiseen. Tymskoessa, niinkuin monesti muuallakin, sain sen
vaikutuksen, että venäläiset kaikesta näennäisestä uskonnollisuudestaan
huolimatta itse asiassa ovat todellista uskontoa vailla. Tämä seikka
tuli kenties selvimmin näkyviin juuri Tymskoessa, jossa, niinkuin olen
maininnut, pappi aina oli juovuksissa ja hänen vaimonsa harjoitti samaa
ammattia kuin Meretrix ennen muinoin. Nämä joulujuhlat tuntuivat
minusta kaikkine maallisine huolineen sangen yksitoikkoisilta ja
senvuoksi huvittivat minua paljon enemmän näkemäni monet sangen
primitiiviset häät. Juhlallinen toimitus kirkossa, jolloin morsiuspari
koristetaan hopeisilla kruunuilla, jotka tavallisesti ovat liian suuret
ja painuvat alas korville, sekä pariskunnan vaellus kirkon läpi
vahakynttilä toisessa kädessä ja toinen käsi papin kourassa, vaikuttaa
sangen omituiselta, joskus juhlalliselta, toisinaan naurettavalta,
riippuen asianhaaroista. Häävieraiden kokoonnuttua morsiamen kotiin
alkaa suurenmoinen juhla, jossa laulu toisensa jälkeen kajahutetaan ja
välillä vuoron perään juodaan viinaa ja syödään mitä erilaisimpia
ruokalajeja. Mieliala kohoaa ja laulu, juominen ja tanssi käyvät yhä
vilkkaammiksi. Mutta morsiuspari pysyy juhlallisena ja heidän on pakko
vain katsella tuota iloa, kunnes aika on kulunut niin myöhäiseen, että
he poistuvat häähuoneeseen. Sinne heidät jätetään joksikin aikaa
rauhaan, sillä välin kuin vieraat yhä vilkkaammalla mielellä
odottavat tapahtumien jatkoa. Jonkun ajan kuluttua astuukin morsian
paitasillaan heidän piiriinsä. Hän näyttää kokoontuneille vieraille
neitseellisyytensä todistusta ja tarjoilee heille viiniä tarjottimella,
jolle kaikkien tulee jättää rahoja vastanaineiden hyväksi. Joskus voi
sattua, että tuo ylen tärkeä hääpaita jätetään muiden huostaan ja
silloin marsalkat järjestävät riemuisan ja meluavan kulkueen, joka
musiikin johdolla käy koko kylän näyttämässä vaatekappaletta kaikille,
jotka sitä haluavat tarkastaa. Minutkin herätettiin pari kertaa
keskellä yötä katsomaan moista vaatetta, joka kuitenkin kuulemma
jokseenkin usein on vain marjamehulla värjätty. Jos kaikki on päättynyt
onnellisesti, kantavat marsalkat seuraavana päivänä punaisia nauhoja
vaatteissaan ja juhlaa jatkuu monta vuorokautta. Jollei, niin
juhliminen lopetetaan heti.
Häissä, niinkuin muissakin juhlissa, tarjoillaan ensiksi aina teetä
samovaareista -- jotka minun määritelmäni mukaan ovat kojeita, joissa
vesi kiehuu niin kuumaksi, ettei sitä voi juoda sekä viinaa, joka hyvin
tehokkaasti sekoittautuu tuon lämpimän veden kanssa. Sitä odotellessa
istutaan pitkin seiniä ja pidetään yllä n.s. siperialaista keskustelua,
joksi setripuunsiementen pureksimista sanotaan. Varakkaammissa taloissa
tarjotaan vieraille kirjavanlaista ja runsasta voileipäpöytää, johon
kuuluu lihaa, jäätynyttä raakaa kalaa (n.s. stroganinaa), porsasta,
kaviaaria, kaikenlaatuisia leivoksia, marjoja, hilloja y.m.
Varsinaisena ruokana tarjotaan monilukuisia kalapiirakoita, joista
yleisö yhteisillä haarukoilla poimii itselleen rasvaisimmat palaset,
sekä n.s. pelmeni -- taikinaan keitettyjä ja runsaasti pippuroituja
lihapyöryköitä --, jotka tuntuvat kiviltä vatsaan jouduttuaan, mutta
silti ovat maukkaita ja etenkin matkoille evääksi varsin sopivia.
Kaiken tämän kestityksen jälkeen saavat vieraat taas virvoittaa itseään
teellä ja viinalla, joka on kotona poltettua, vahvasti viljalle
tuoksuvaa ja niin väkevää, että se melkein jo suussa tahtoo haihtua.
Ahkeraan vierailemalla kaikkien noiden kauppiaitten ja
kalastajien luona, jotka vierailut kuitenkin enimmäkseen
aiheutuivat heidän pyhien aikana hankkimistaan puukoniskuista tai
muista "akuuttisista" sairauksista, saavutin minä varsin pian
huomattavan venäjänkielentaidon. Heidän kielensä on tosin karkeampaa
ja ytimekkäämpää kuin kaupungeissa, mutta juuri tuollaisen
yksinkertaisemman kielen avulla minä parhaiten tulin toimeen samojedien
kanssa. Moskovan-venättä eivät Siperian talonpojat eivätkä alkuasukkaat
laisinkaan ymmärtäisi. Samaan aikaan olin oppinut niin paljon
samojedia, että tulin toimeen sellaistenkin kanssa, jotka eivät
vierasta kieltä ymmärtäneet, ja niin minä päätin muuttaa samojedien luo
ruvetakseni elämään heidän tavallaan. Päätökseni aiheutui myös osittain
siitä, että Olashkani ei mistään hinnasta enää suostunut tai antanut
itseään houkutella asumaan venäläisten ja eritoten isäntäni luona, joka
suuruutensa aikoina oli kohdellut samojedeja hyvin tylysti, huolimatta
siitä, että isoäitinsä oli ollut heikäläisiä. Se näkyi kyllä selvästi
hänen ulkonevista poskipäistään, josta tosiasiasta hänen vaimonsa häntä
alati muistutti.
Tymskoessa oleskeluni aikana olivat sikäläiset ryssät minulle kertoneet
vallan kamalia juttuja noista ostjakeista, kuten he kaikkialla Narymin
piirissä nimittävät samojedeja, ja olin utelias tietämään kuinka paljon
tai vähän noissa puheissa oli perää. He väittivät mahdottomaksi asua
heidän luonaan, kuvailivat heidän likaisuuttaan ja syöpäläisiään,
puhuivat kaikista heidän taudeistaan ja merkillisistä tavoistaan,
kertoivat heidän epärehellisyydestään ja petkutuksistaan. Vaikka
olinkin eläessäni venäläisten keskuudessa oppinut oivaltamaan miten
vähän arvoa kannatti antaa heidän sanoilleen, lähdin kuitenkin matkalle
hieman sekavin tuntein. Ero isäntäväestäni oli melkein vaikea, he kun
niin ihmeellisellä ystävällisyydellä olivat pitäneet minusta huolta;
isäntä nimitti minua pojakseen ja emäntä surkutteli minua, joka lähdin
niin epävarmaa tulevaisuutta kohden. Mutta ero ei tullut kovin
pitkäaikaiseksi, ja myöhemmin pääsin sangen usein nauttimaan heidän
vieraanvaraisuuttansa.