Kesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä
elokuussa v. 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan, Aasian
pohjoisiin erämaihin. Oleskeltuani jonkun aikaa Pietarissa,
hankkiakseni Venäjällä niin tarpeelliset viralliset todistukset ja
suositukset, alotin syyskuussa matkani itää kohti. Astuin siihen kerran
viikossa lähtevään pikajunaan, joka nopeimmin välittää liikennettä
molempien maanosien välillä. Minulla oli aikaisemmin ollut erinäisiä
runollisia käsityksiä itämaisista retkeilyistä, mutta viisi päivää
kestävän junamatkani aikana tulin, aluksi ainakin, pakotetuksi
luopumaan kaikesta romantiikasta siinä suhteessa. Lähin ympäristö, juna
nimittäin, hävitti useimmat mielikuvat. Kaikki nykyajan mukavuudet
olivat matkustavaisten käytettävinä ja kylpyamme yhtä hyvin kuin piano
tarjosi virkistystä räytyneelle ruumiille ja alakuloiselle sielulle.
Viereisessä osastossa istui liikemiehen näköinen amerikkalainen, joka
naputteli kirjoituskonettaan. Enimmät matkustajat olivat ulkomaalaisia,
harmaaseen puettuja, piippua polttavia englantilaisia, sinipukuisia,
sikaaria imeviä saksalaisia, hiljaisia ja vaiteliaita skandinaaveja,
kerskailevia ja rähiseviä italialaisia. Siellä täällä tunsi kiinalaisen
hajun, ja seurakunnan tekivät täysilukuiseksi muutamat upseerit, joilla
oli matkassaan enemmän tai vähemmän nuoret ja enemmän tai vähemmän
oikeat rouvansa.
Tässä junassa, jossa palveluskunta puhui saksaa, ja noiden ihmisten
keskuudessa, joista aniharva puhui venättä, jota kieltä en silloin
ymmärtänytkään, minä vietin viisi vuorokautta matkalla itää kohti. Se
mikä kulki eteenpäin ja jossa minä oleskelin, kuului Eurooppaan, ja se
joka pysyi liikkumatonna paikallaan, kuului Venäjään ja myöhemmin
Aasiaan. Sivuutimme Vologdan, Vjatkan ja Permin näkemättä muuta kuin
soita ja metsiä, jotka tosin olivat raiskatut ja hoitoa vailla, mutta
sittenkin loistivat kullan- ja verenkarvaisissa syysväreissä. Niiden
lomassa näkyi laajoja tasankoja pienempine ja suurempine kylineen
siellä täällä. Joskus ajoimme liejuisten, autiorantaisten jokien yli.
Uralia odotamme kolmisen päivää. Sitä ei kukaan meistä ole nähnyt,
mutta kartalla olemme sen huomanneet suureksi ja mahtavaksi.
Tullessamme sinne emme siitä tiedä, sillä näköala ei vastaa kuvaa,
jonka olemme siitä luoneet. Näemme tosin kuusimetsien peittämiä
kukkuloita ja ihailemme laaksoja, joiden pohjassa joet ja purot
kiemurtelevat, mutta mahtavia vuoria ei näy. Juna ei edes kulje
tunnelien läpi, ja meille jää tuo merkillinen ilmiö melkein
selittämättömäksi. Muualla kuuluu kyllä tämäkin vuorijono kohoavan
korkealle pilvien yläpuolelle, mutta rautatielinjan varrella saamme
tyytyä vain tarkaslelemaan vuorista löydettyjä jalokiviä. Nämäkin tosin
saattavat olla väärennettyjä, ja senvuoksi voi hyvällä syyllä sanoa,
että rautatiematka Uralin poikki loistavalla tavalla todistaa, että
junanikkunasta avautuva näköala ei ole kovinkaan laaja.
Seuraavana aamuna heräämme Siperiassa jätettyämme taaksemme vanhan
Euroopan. Ensimäiset vaikutelmani Aasiasta ovat, että kaikki tuntuu ja
näyttää niin rajattoman suurelta. Aava aro leviää radan molemmin puolin
ja avarat pellot sekä laajat suomaat ulottuvat joka taholle. Maalaiset
korjaavat viimeisiä satojaan ja siellä täällä näkyy vetojuhtien
joukossa pyöreiden kirgiisien ajamia laihoja (ne ovat kenties aina
laihoja) kameleja. Nuo itämaalaiset vilahdukset herättävät minussa
iloa, mutta joudun taas pahalle tuulelle, kun Siperia päivemmällä
tervehtii meitä suurilla lumikinoksilla ja purevalla itätuulella.
Suomessa oli vallinnut kesä, Pietariin oli syksy saapunut ja täällä jo
alkava talvi tekee tuloaan. Samalla leveysasteella on siis muutamien
harvojen päivien kuluessa ilmatieteellinen vuosipuolisko sivuuttanut
meidät.
Vielä samana iltana tulee näkyviin Irtysh, Siperian kaunein joki, ja
sen rannoilla huomaamme satojen lyhtyjen loiston, näemme valaistuksen,
joka osoittaa missä Omsk, maan suurin kaupunki ja kaikkien
tanskalaisten voikauppiaiden keskus, sijaitsee. Seuraavana päivänä
sivuutamme liejuisen ja likaisen joen, joka verkalleen juoksee
matalien, metsättömien rantojen välissä, joilla leviävät laajat,
korkeaa keltaista ruohoa kasvavat suomaat. Tämä se on tuo niin tärkeä
Ob. Sen oikealla rannalla on ääretön joukko yksikerroksisia puutaloja,
jotka muodostavat Novo-Nikolajevskin kaupungin. Tämä on neljässä
vuodessa kasvanut pienestä kylästä yhteiskunnaksi, jossa on 80,000
asukasta.
On jo melkein pimeä, kun minun on pakko siirtää tavarani ja muuttaa
junaa Taigan (tajgá = aarniometsä) asemalla, josta sivurata johtaa
Tomskiin. Minun täytyy istua monta tuntia asemalla odottamassa keskellä
yötä lähtevää junaa. Sillävälin kuulen muilta matkustavaisilta
seuraavan jutun. He kertovat Tomskin kaupunginduuman kieltäytyneen
maksamasta lahjuksiin 100,000 ruplaa ratainsinööreille, jotka siitä
syystä eivät katsoneet voivansa johtaa päärataa kaupungin kautta. En
voi vannoa, että kertomus on tosi; tiedän vain sen, että sain neljä
tuntia istua eräässä paikallisjunassa päästäkseni suorittunaan nuo
jäljellä olevat 82 virstaa.
Seuraavana aamuna varhain saavuin Tomskin asemalle, joka merkitsee
jotakin aivan toista kuin samanniminen kaupunki. Kaupungin isät ovat
nähtävästi olleet odottamattoman kaukonäköisiä yhteiskuntansa
kehitysmahdollisuuksien suhteen, sillä tuo asema on rakennettu neljän
kilometrin päähän niiltä seuduilta, missä ensimäiset talot ja kadut
sijaitsevat. Lumisohjossa ja -myrskyssä ajoin tavaroineni
paremmanpuoleiseen hotelliin, jonka nimenä oli Rossija ja joka vielä
klo 5 aamulla oli aivan hereillään. Sillä mennessäni saliin ruokaa
etsimään, hankittuani itselleni huoneen, huomasin soittokunnan juuri
vastikään alottaneen ohjelmansa ja varieteenaisten äskettäin ryhtyneen
näyttämään taiteellista alastomuuttaan. Vaikka en oikeastaan ollut
tyytymätön katsellessani unkarilaisen tanssijattaren tulista
taituruutta, niin ympäristö kuitenkin pyrki tympäisemään minua. Palasin
huoneeseeni huomattuani, että yleisö erikoisen innokkaasti käytti
lattiaa meno- ja paluupiletillä varustetun ruuan säilytyspaikkana.
Huoneestani ei minulla ollut myöskään mitään iloa ja sänkyni saattoi
minut kiroilemaan niin uninen kuin olinkin. Siinä ei ollut tyynyjä, ei
lakanoita eikä peitettä, mutta lutikoita viljalti. Tämä oli kuitenkin
kaupungin parhaita majataloja. Vedin esille omat tamineeni ja sain
niinmuodoin vielä vähän aikaa nukkua eurooppalaisella tavalla.
Pitkän ja jokseenkin yksitoikkoisen matkan jälkeen olin siis tullut
Siperian kimaltelevaan Pariisiin, millä nimellä Castrén kutsuu
kaupunkia. Siperialaiset nimittävät sitä Aasian Ateenaksi. Ei kumpikaan
nimi ole kovinkaan sattuva, niinkuin myöhemmin sain nähdä.
Tullessani Tomskiin oli laiva jo lähtenyt viimeiselle matkalleen ja
ohut jääkuori oli peittänyt Tom-joen, joka virtaa kaupungin läpi. Siitä
syystä olin pakotettu jäämään sinne talvikeliä odottamaan, koska
matkustaminen pohjoista kohti on mahdollinen ainoastaan jokien vesillä
tai niitä kahlehtivilla jäillä. Teitä ei näet ole laisinkaan.
Minulle ei suinkaan ollut vahingoksi se, että tulin pakotetuksi
viipymään. Kuukauden kuluessa oli minulla tilaisuus oppia venättä ja
lisäksi sain tutustua hauskoihin, ystävällisiin ihmisiin sekä, mikä oli
tärkeämpää, sellaisiin, joilla oli hyvinkin laajat ja perinpohjaiset
tiedot siitä maailmasta, jossa minä lähimpinä vuosina tulisin
työskentelemään. Nämä henkilöt olivat minulle monessa suhteessa
hyödyksi. Muistan erikoisesti silloisen Tomskin arkkipiispan, isä
Makarijn, nykyisen Moskovan metropoliitan, jonka luona minä usein kävin
tutkimassa hänen samojedilaisia muistiinpanojaan. Sitäpaitsi sain
tutustua kansatieteilijä Adrianovin (nykyään karkoitettu Minussinskin
piiriin) ja iäkkään tutkijan Potaninin kokoelmiin. Mutta ensimäisenä
kaikista täytyy minun mainita salaneuvos Björn Aminoff, joka melkein
isällisellä hyväntahtoisuudella ja ystävällisyydellä teki kaiken
voitavansa saadakseen oleskeluni Tomskissa mahdollisimman hyödylliseksi
ja hauskaksi. Hänen ja hänen rouvansa minua kohtaan osoittama
ystävällisyys oli niin suuri, että liioittelematta voin sanoa vasta
heidän kauttansa oppineeni ymmärtämään mitä maanmiehen sana saattaa
merkitä vieraalla maalla. Juuri ennen lähtöäni sain minä häneltä,
muusta puhumattakaan, vastaanottaa erinomaisen lämpimät
lampaannahkahousut, joita tosin en voinut palauttaa. Oleskellessani
Ket-joella olin näet joksikin ajaksi jättänyt ne jonnekin nurkkaan, ja
kun sittemmin jälleen aioin vetää ne ylleni, huomasin niissä pesän,
jossa oli seitsemän hiirenpoikaa vanhempineen. Tämä kesäsiirtola teki
niiden käyttämisen mahdottomaksi.
Tomskin kaupunki, jossa minä hitaasti edistyvän ja myöhäisen talven
takia sain oleskella kuukauden päivät, on verrattain suuri, asukkaita
siinä on yli 100,000 ja se on samannimisen kuvernementin pääkaupunki.
Se on rakennettu Tom-joen oikealle rannalle ja sijaitsee 100 virstaa
Siperian suurimmasta joesta Obista. Itse kaupunki on tilavasti
suunniteltu ja harvaan sekä pengermäisesti rakennettu. Pitkin matalaa
rantaa asuvat tataarit, joita on monta kymmentä tuhatta ja jotka
enimmäkseen ovat rakentaneet itselleen yksikerroksisia puutaloja.
Siellä täällä kohoaa joku vihreäkattoinen metshetti, jonka tornista
kultainen puolikuu loistaa. Kauempana sijaitsevat laiturit, makasiinit
ja työväenasunnot. Rantakaupungin yläpuolella on kukkuloita, joista
korkein, Voskresenskaja gora, aikoinaan oli linnoitettu ja viimeisen
tataarikaanin, Kutshumin, turvapaikka. Kukkulat ja niiden väliset
laaksot muodostavat kaupungin keskustan, cityn; kivisiä taloja on
runsaasti ja kadut ovat verrattain hyvin kivetyt. Useimmat viralliset
rakennuksetkin ovat kivestä ja hohtavan valkoiset eivätkä tavanmukaisen
vaaleanpunaiset. Keskellä suurinta toria kohoaa mahtava tuomiokirkko ja
sen läheisyydessä ovat yliopistorakennukset vihertävien ja tuuheiden
puistojen ympäröiminä. Kesäiseen aikaan kadut ovat kuivat ja pölyiset
ja tavallaan erinomaiset, mutta syksyllä, talven tullessa, ne olivat,
muualta tulleen mielestä, hämmästyttävässä kunnossa. Kura ja lieju
peitti kaikki paikat ja loitommalla oli lantaakin. Katuristeyksiin oli
asetettu siltojen tapaisia lautoja ja niitä pitkin ihmiset saattoivat
suurinta varovaisuutta noudattaen liikkua. Kuulin kerrottavan -- juttu
on itsessään hyvin todennäköinen -- että läänin herra pari vuotta
sitten oli vaunuineen tarttunut eräälle sivukadulle, josta hän ei
päässyt minnekään. Sotilaat pelastivat kuvernöörin, mutta hevoset ja
ajopelit saatiin esille vasta pitkällisten kaivaustöiden jälkeen.
Maantiet ovat luonnollisesti ihan kurjassa kunnossa ja niihin soveltuu
täsmälleen raamatunlause: "Turha on orhi voitoksi, eikä sen suuri
väkevyys pelasta." Mutta kaikki ei ole kaupungin viranomaisten viaksi
laskettava, sillä maaperä jo tekee hyvin vaikeaksi teitten
kunnossapitämisen ilman erikoisen hyvää kivitystä. Valaistuksen suhteen
on muistutettava, että se aina loppuu n.s. virallisen kuutamon tultua,
joka tarkoittaa, että kuun siihen aikaan pitäisi loistaa, vaikka se ei
sitä tee. Senpätähden kaupungissa usein vallitsee egyptiläinen pimeys,
joka muistuttaa sota-aikojen Helsinkiä ja jossa muukalaisen on
kerrassaan mahdoton löytää tietänsä.
Ulkonaisessa suhteessa Tomsk ei huomattavasti eroa muista
samankokoisista venäläisistä metropoleista, mutta sittenkin on olemassa
jonkinlainen ero. Siperian henkisenä keskuksena sillä on huomattava
merkityksensä ja tämän johdosta se kohoaa muita maanosan kaupunkeja
korkeammalle tasolle. Paikkakunnalla on oma yliopistonsa ja teknillinen
korkeakoulunsa sekä muitakin korkeampia kasvatuslaitoksia. Yliopistossa
on lääketieteellinen ja juridinen tiedekunta sekä yli 1,000 oppilasta.
Filosofista tiedekuntaa on jo kauan suunniteltu, mutta vahvistusta ei
ole saatu. Kirjasto on hyvin arvokas, etupäässä kreivi Stroganovin
lahjoituksen johdosta. Se sisältää suuret määrät kaunokirjallisuutta ja
m.m. osan Voltairen kirjastoa, kirjoja, joissa monessa tavataan hänen
omakätisiä ja tähän saakka julkaisemattomia muistiinpanojaan.
Kaupungissa työskentelee monta tieteellistä seuraa, mutta sopivia
henkilöitä ja rahojakin kaivataan kipeästi. Siperian tutkimukselle
olisi erittäin tärkeätä saada Tomskiin perustetuksi täydellinen
yliopisto, joka opettajiensa ja oppilaittensa avulla pystyisi johtamaan
senlaatuisia tutkimuksia ja sivistystyötä ylimalkaan. Jos Siperiasta
koskaan toivotaan jotakin parempaa kuin mitä se nyt on ja jos mieli
sivistyksen siellä voittaa vakinaista jalansijaa, on välttämätöntä
saada sellainen laitos perustetuksi. Joskin siellä tulisi vallitsemaan
vapaamielinen henki, niin tämä sittenkin luultavasti olisi
suositeltavampaa kuin että karkoitetut ja pakkotyöhön tuomitut valtion
kustannuksella sitä ja sosialismia levittävät, niinkuin entinen
kenraalikuvernööri Anutshin kuuluu lausuneen.
Nähtävyyksiä ei Tomskissa ole paljon. Merkillisimpiä sellaisia on eräs
vanha ränsistynyt puutalo, jota asukkaat pitävät suuressa arvossa.
Talossa sanotaan keisari Aleksanteri I:n asuneen -- kuolemansa jälkeen.
Kerrotaan näet keisarin väsyneenä kaikkiin hallitustöihinsä vetäytyneen
asumaan kauas pääkaupungistansa elääkseen loppuikänsä rauhassa ja
syrjässä ihmisistä ja tapahtumista, virallisesti kuolleena. Mainitaan
hänen pari kertaa vuodessa vastaanottaneen hovikuriireja ja muutamat
ylhäiset henkilötkin kuuluvat käyneen häntä tapaamassa. Olkoon miten
tahansa, tuntemattoman erakon hauta on Tomskissa ja kansa kunnioittaa
häntä pyhänä miehenä. Joskin kertomus ei ole muuta kuin juttu, niin on
kuitenkin varottava epäilemästä asiaa Tomskissa. Sillä sikäläiset
ihmiset eivät pidä siitä, että heidän kaunista tarinaansa koetetaan
repiä rikki.