»Mikä seppää vaivaa?»
»Ristiluuta särkee.»
»Älähän», sanoi isäni, »kesälläkin ihmiset vilustuvat».
Lääkäri oli juuri silloin kylässä. Etelka pysäytti hänet pajan
lähettyvillä. Kyynelsilmin pyysi hän katsomaan sairasta.
Seppä oli jo vuoteen omana. Hän oli ojentautunut sohvalle, sellaisena
kuin oli, nahkaesiliinassaan. Hän harmitteli, kun oli pyydetty lääkäriä.
»Ei minua mikään vaivaa!» sanoi hän seisomaan nousten. »Nostin vain
hiukan liiaksi ja venähytin itseni.»
»Onko teillä kuumetta?»
»On vain sellaisia kylmänväreitä. Kyllä ne katoavat itsestäänkin.»
Lääkäri pudisti päätään.
»Ruvetkaa sänkyyn vain, mestari. Kyllä noin voimakas mies kestää —
rokkotaudin.»
Mummo tilasi itselleen vaunut, ennenkuin kello löi seuraavan tunnin.
»Minä olen jo vanha», mutisi hän, »turhakin minä olen täällä, kyllähän
nuoremmat hoitelevat».
Ja hän palasi omaan kyläänsä.
Feri-poika katosi yöllä kylästä.
Etelka tuli seuraavana päivänä meille keittämään.
»En minä ole niin hullu», sanoi hän, »että tartutan itseeni
rokkotaudin».
Sepän paja oli kaksi viikkoa lukittuna. Ken sattumalta meni sinne,
huomasi seinällä punaisen paperin ja kääntyi pelästyneenä takaisin.
Mitä tapahtui tässä talossa kahden viikon aikana? Jumala sen tiesi.
Minä kiersin kauhulla aina tämän paikan. Myllärin poika muistui alati
mieleeni, hän, joka tuskissaan kerjäsi vettä ja tuskissaan hukutti
itsensä myllylampeen.
Vasta kolmannella viikolla näin sepän. Hän haki purosta ruukulla vettä.
Hänen partansa oli kasvanut, hänen kasvonsa näyttivät kaukaakin katsoen
tummanpunaisilta. Sitten näin hänet toistamiseen keittiön portailla
puhdistamassa porkkanoita. Hänen pikku poikansa leikki koiran kanssa
hänen vieressään. Pojassa ei huomannut rokon jälkiä, mutta sepän kasvot
olivat kirjavat niinkuin ansarissa kasvaneen ananaksen kuori. Tuskin
tunsi entisekseen.
Seuraavalla viikolla ilmestyi Katikin. Hänen kasvonsa olivat vieläkin
kirjavammat. Hän seisoi keittiön ovella ja katseli kylään päin,
varjostaen kädellään silmiään auringolta.
Kymmenkunnan päivää myöhemmin pistäysin suutarilla korjauttamassa
kenkäni korkoa.
Istuessani siellä kaiken surkean sekamelskan keskellä tuli sinne
Gedekin, kantaen kainalossaan risaista saapasparia.
»No», sanoi hän hilpeästi, »ettekö nähneet seppää?»
»Emme», vastasi Dolfi, huolellisesti naulaten kantapäätä. »Sen koommin
en ole häntä nähnyt kuin hän sairastui.»
»Ne menivät Katin kanssa juuri tästä ohi.»
Suutari kummasteli:
»Katinko kanssa?»
»Niin, Katin kanssa. Menivät pappilaan.» Suutarilta putosi kädestä
kenkä.
»Pappilaanko?»
»Sinne. Panivat itsensä kuulutukseen.»
»Pronty!» huudahti suutari.
Ja hän iski kämmenensä pöytään, niin että kaikki esineet pompahtivat
korkealle.
Kuulutus luettiin tosiaankin seuraavana pyhänä.
Vielä samalla viikolla suutari muutti kylän toiseen — laitaan.
Isä ei iloitse.
Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä.
Gideon on paitahihasillaan.
Ei hän ole Raamatun Gideon, vaan Gideon Kovács.
Ei hän ole edes mikään sankari, onpahan vain sellainen laihakoipinen
konttoristi. Vaikka saattavathan elämän kanssa kamppailevat
konttoristitkin välistä olla merkillisempiä sankareita kuin vanhan ajan.
Gideon seisoi peilin edessä ja harjasi itseään, silmissä haaveileva
ilme. Hän levitti huolellisesti jakaukselle vaaksanmittaiset mustat
kiharansa. Tuolilla oli hänen takkinsa, ja sen yli oli levitetty
huolellisesti silitetyt housut.
Mutta hänen piti vielä ajaa partansakin. Gideon etsi laatikosta
parranajoneuvonsa.
Joku koputti huoneen ovelle. Enkelimäisen hellä ääni kuului sieltä:
— Joko olette pystyssä, herra Kovács?
Kovács heitti takin ylleen, napitti kauluksensa ja vaaputteli itseään
iloisesti niinkuin västäräkki.
— Jo minä olen jalkeilla, Mariska. Jo olen ollut aikoja sitten.
— Taidatte olla jo pukeissakin?
— Jo olen.
— No silloin...
Ja sisälle astui sievä mustasilmäinen tyttö, yllä ruusunpunainen
pusero, vaaleansininen hame ja vyötäisillä valkea esiliina; hän oli
raikas niinkuin aamusarastuksessa auennut neilikka. Kainalossaan oli
hänellä harja ja pölyriepu.
— Hyvää huomenta! No älkää pelästykö! En minä pölytä teitä. Minä vain
tahdon pyyhkiä ikkunat, niin kauan kuin te vielä olette kotona. Ja
minä tahdon valmistua nopeasti tänään. Tiedättehän, että sunnuntaina
tavallisesti menen messuun. Mutta ettehän vielä ole ajanut edes
partaanne!
— Juuri olin aikeissa. Eikö täällä vielä ollut, tuota, postinkantaja,
Mariska?
— Ei. Mutta ajakaa te vain partanne. En minä puukkaa teitä kyynärpäähän.
Kovács tuijotti partavehkeisiinsä. Tyttö avasi ikkunapuoliskot ja
ryhtyi puuhiinsa. Toukokuun aurinkoinen tuulenlehaus täytti huoneen.
Pihalla haukahteli koira iloisesti.
Kovács seisoi toisen ikkunan edessä ja sitoi kaulahuiviaan, salavihkaa
katsellen Mariskaa.
Tyttö hymyili:
— Miksi te ette aja partaanne? Luuletteko, etten ennen ole nähnyt
partaa ajettavan? Isäni näin useinkin, Jumala suokoon hänen sielulleen
rauhan. Te olette kovin omituinen mies, herra Kovács.
— Minäkö? Omituinen?
− Niin, hyvin omituinen.
— Miksi minä olisin omituinen?
— Muuten vain.
— En minä huomaa itsessäni mitään omituista. Sanokaa miksi minä muka
olen omituinen?
— Eikö ole omituista, että olette jo vuoden asunut meillä ja tapaatte
minut joka päivä; että joka pyhä tuotte minulle kukkavihon, ja kun
meidän pitäisi haastella, tuntuu teistä yht'äkkiä siltä, kuin olisitte
sähkösanoma, ja samassa te lennätätte itsenne jonnekin muualle.
Gideon Kovács vilkutti silmiään ja punastui.
— Mistä minä haastelisin, — änkytti hän.
Tyttö astui hänen luokseen ja katsoi häntä silmiin läheltä, sitten
aivan läheltä.
— Sanokaa, miksi te tuotte minulle kukkia joka sunnuntai?
Kovács punastui yhä enemmän.
— Miksikö? Siksi, että minä tiedän että te... sunnuntaina
iltapäivisin... aina menette jonnekin äitinne seurassa.
— Eikö se merkitse mitään muuta.
— Ei mitään.
— Te olette käsittämätön ihminen!
Gideon vilkutti silmiään epäröivästi.
Tyttö jatkoi:
— Aina kun pyydämme teitä raittiiseen ilmaan, vastaatte, että olette
lupautunut muualle. Mutta tuskin olemme ehtineet kääntyä kadun
kulmauksessa, kun te jo palaatte takaisin ja uppoudutte kokonaan noihin
kuiviin kirjoihinne. Hyi! Kirjat! Kirjat eivät ole elämää!
— Minun täytyy opiskella paljon, Mariska.
— Mutta ettehän te opiskele. Ette te opiskele! Te kirjoitatte runoja.
Eräänä päivänä katselin mitä ne kirjat ovat, jotka ovat teille
mielenkiintoisempia kuin minä. Yhdestä kirjasta minä löysin runojakin,
aivan upouusia runoja. Tässähän se kirja onkin. Täällä ovat runotkin.
_Minun salaiselle epäjumalattarelleni; Tyttöjen helmi; Jos sanoa
voisin; Hullu ma oon; Mustalle tähdelle; Öin päivin sua aattelen;
En yllä sinuun, kaihon tähteni._ Suokaa anteeksi, että olen lukenut
runonne. Mutta runot eivät ole salaisuuksia. Ne ovat todella kauniita
runoja.
Yhtäkkiä Gideon virkistyi niinkuin ruoho sateesta.
— Kauniita? Eivätkä sanomalehdet kuitenkaan ota niitä painattaakseen.
Ne sanovat lähettäessäni, että, tuota... Ajatelkaa, yhdestä vastattiin:
»Runonne ovat vanhanaikaisia; jokaisen säkeen voi niistä ymmärtää.»
Mariska hymyili:
— Se mahtaa olla ihmeellisen kaunis tyttö.
— Kuka?
— Se josta ne runot kertovat.
— Ei ole sen kauniimpaa maailmassa!
— Tässäkin on runon nimi. Kas tuota: _Ei maassa kauniimpaa, lie tuskin
taivaassakaan vertaa, kuin on mun punapuseroinen armahani_ j.n.e. Minä
kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää kuka hän on.
Gideon Kovács tuijotti hämillään Mariskan keltaisia puolikenkiä. Mutta
hän ei vastannut.
— Ja juuri tässä on se, mitä minä en ymmärrä, herra Kovács, — jatkoi
kuulustelija. — Te katsotte aina niin oudosti minua, kun näette minut,
te katsotte niin että... Eräänäkin päivänä, kun istuin tässä ikkunan
ääressä sivuttain, ette te kääntänyt silmiänne minusta.
— Mistä te sen tiedätte?
— Minä vain odotin, miten kauan te katsoisitte. Tunnin ja viisi
minuuttia te tuijotitte. Mutta niin juopunein silmin, että jos kadulla
olisitte sillä tavoin katsonut poliisia, niin hän olisi varmasti vienyt
teidät putkaan.
— Miten voitte te sen tietää? Ettehän te kertaakaan katsonut minuun.
— Näkee tyttö silloinkin, vaikka hänen silmänsä olisivat verhotut.
Muuten, jos haluatte tietää, oli vieressäni vihreä lampunkupu. Se
kuvasti itseensä ikkunan. Voi mikä hupakko minä olen! Sanalla sanoen,
minä en ymmärrä teitä. Tai: onko se runotyttö kenties minun näköisäni?
Aluksi minä ajattelin, että kenties... Minullakin on punainen pusero...
Mutta te aina karttelitte minua niin huomiotaherättävästi! Kuitenkin
minä niin kovin mielelläni tahtoisin nähdä sen ihmeellisen kaunottaren!
Katsokaa, tuota, peiliin, — sammalsi Gideon.
— Ettäkö minä sittenkin olisin se, Gideon!
— Ei minulla ole syytä salata enää, koska jo tiedätte. Kun minäkin vain
tietäisin...
Tyttö ojensi kätensä, sitten hän kavahti yht'äkkiä Gideonin kaulaan.
He syleilivät toisiaan kauan.
— Mutta kertokaa minulle nyt, rakas Gideon, — sopersi tyttö irtaantuen
hänestä, — mitä teidän käytöksenne oikein merkitsee? Tiedättehän te,
etten minä ole rikas tyttö enkä kenenkään mielitietty, mutta miksi
sittenkin puhutte saavuttamattomista tähdistä?
Gideon meni vesitarjottimen luo ja joi lasillisen vettä.
— Kohta te ymmärrätte, Mariska. Minä olen heti ensi näkemästä ollut
teidän, tuota, orjanne. Sen vuoksi minä tämän huoneenkin vuokrasin.
— Sitä minä aavistin.
— Minun syntymääni, Mariska, verhoo, tuota, hämäryys.
— Tiedämme kyllä, että olette orpo.
— Minä kasvoin orpokodissa, eikä kukaan ole minusta koskaan välittänyt.
Kuka oli minun, tuota, isäni, sitä en koskaan saanut tietää. Minä
kyselin sitä usein. Mutta minulle sanottiin, että minun täytyy odottaa,
kunnes kasvan suureksi ja vartun täyteen miehen ikään, silloin
minulle kerrotaan kaikki. Siitä lähtien minä aina tutkistelen, minkä,
tuota, luonteinen minä olen. Epäilemättä on minulla herrasmiehen
tunnusmerkit. Sillä minä olen aina vihannut mauttomuuksia. Minulla
on myötäsyntynyt rakkaus kaikkea, tuota, kaunista kohtaan. Katsokaa,
minä esim. harjaan itseni joka päivä huolellisesti, niinkuin
vaikka, tuota, nainen. Tukkalaite minua innostuttaa niinkuin ratsua
sotilassoitto. Kauniit, muodikkaat vaatteetkin, vaikka minulla
tietystikään ei ole varaa sellaiseen. Mihinkäpä minulla olisi varaa?
Enintään voin ostaa itselleni hyvältä tuoksuvan, tuota, saippuan.
Minä olen aivan hullaantunut voimakkaasti kuohuvaan, tuoksuvaan
saippuaan! Teatterissakin minä mielelläni kävisin, mutta siitä ei
voi olla puhettakaan. Taidenautinnoissani täytyy minun tyytyä pikku
tamburiiniini.
— Te soitatte ihmeen kauniisti tamburiinia! Niin tunteellisesti...!
— Vaikka ei kukaan ole opettanut. Minä vain tahdon sanoa, että aina
tutkin luontaisia taipumuksiani ja aina johdun siihen lopputulokseen,
että suonissani on, tuota, ylhäistä verta.
— Se on varmaa, Gideon! Teidän kasvoissannekin on jotain. Te
muistutatte kuuluisaa kreivi Gyula Andrássya.
— Niinkö arvelette?
— Hänellä on tukkakin samalla tavalla kammattu.
— Se on totta. Ja minun nimenikin on Gideon. Eihän se ole mikään
tavallinen nimi! Sellaisen nimen valitsevat ainoastaan, tuota, suuret
herrat!
— Ehdottomasti. Minua on teidän nimenne aina miellyttänyt, Gideon.
— Mutta katsokaa, Mariska: minun kohtaloni on vain köyhän konttoristin.
Kuitenkin voi jonakuna päivänä tapahtua, että luokseni tulee jokin,
tuota, vanha ja hieno herra. Ja hän sanoo minulle: _Poikani!_ Ja
voihan olla mahdollista, että minä samana päivänä saan oikeuden kantaa
oikeata, tuota, — aatelisnimeä.
— Voi, ihanaa on sitä jo ajatellakin!
— Saattaa olla mahdollista, että isäni on jokin, tuota, jokin
sellainen, joka kesälläkin kulkee silinterihatussa ja jos hän tahtoo
kävellä, istuu hän silloinkin vaunuihin; ja jos hän matkustaa, ajaa hän
aina ensimmäisessä luokassa.
— Pikajunassa!
— Pikajunassa, niin, vieläpä paremmassakin: Idän loistojunassa.
Puolessatoista tunnissa hän ehtii Budapestista Wieniin.
-— Ja hän asuu linnassa!
— Ja... voihan olla... niin voihan olla mahdollista, että... Vaikka
voihan olla niinkin, että hän on, tuota, köyhä mies... Mutta sitä en
sittenkään luulisi! Minulla on jonkinlainen tunto siitä; se kuiskaa
minulle aina, että hän on, tuota, jalosukuinen. Mutta, oma Mariskani,
salaisuuden täytyy ennemmin tai myöhemmin, tuota, tulla ilmi. Ei ole
koskaan, Mariska, maailmassa ollut sellaista salaisuutta, joka ei
olisi tullut ilmi! Usein minä näen untakin siitä. Usein päivälläkin
kyyneleet kohoavat silmiini, kun ajattelen sitä. Tiedättekö, Mariska,
että minä olen hyvin tunteellinen ihminen. Minä en voi katsella edes,
miten ajuri ruoskii hevostaan. En edes sitä, että vanhemmat kurittavat
lapsiaan, tai että lapset ahdistelevat koiria. En minä sille mitään
voi: minun sydämeni on niin tunteellinen. Minä annan kaiken anteeksi
vanhemmilleni, sillä varmaankin he sen vuoksi rikkoivat rakkauden
voimakkainta lakia vastaan, että heillä oli niin suuri tuota...
Gideon pyyhki kyyneleensä ja jatkoi:
— Minua ei vielä kukaan ole suudellut, Mariska. Teidän huulenne olivat
ensimmäiset, jotka antoivat ensimmäisen suudelman minulle.
Mariska painaltui jälleen hänen rintaansa vasten ja uudisti moneen
kertaan ensimmäisen suudelmansa, aivan kuin korvatakseen ne, joita
vailla Gideonin oli täytynyt elää.
— Näin minä sen selitän, Mariska, — jatkoi Gideon haltioituneena, —
tänään en minä ole vielä kukaan enkä mikään. Minä olen vain vaivainen,
tuota, vaivainen helleri yhteiskunnan arvoasteikon mukaan. Mutta kerran
tulee, tuota, hopeinen floriini, tai vaikkapa kultaraha, ja sanoo: sinä
olet minun lapseni! Sinä olet osa minusta! Tai tulee vanha ja kulunut
neljän kreutserin raha... Ei, ei se sittenkään voi olla mahdollista.
Sanalla sanoen, minä en ole tahtonut liikahtaakaan, ennenkuin se suuri
salaisuus tulee ilmi.
— Ettekö tiedä edes äidistänne mitään?
— Valitettavasti vain nimen...
— Miksi valitettavasti? Luottakaa minuun, oma Gideonini!
— No niin, tietäkää siis, että minun äitini nimi oli... oli Lidi Kovács.
— Lidi Kovács, sehän on kaunis nimi. Entä sitten?
— Ettekö ymmärrä! Voi enkelin viattomuutta! Äitini nimi oli Lidi Kovács.
— Lidi Kovács. Ymmärränhän minä sen!
— Mutta minä näen, että te ette ymmärrä. Ettekö ymmärrä, että jos
jonkun nimi on Gideon _Kovács_ ja jos hänen äitinsä nimi on _Kovács_...
Tyttö katseli Gideonia aivan kuin katselisi maahan pudonneen
kiinalaisen maljakon pirstoja.
— Nyt minä jo ymmärrän. Siis... Ja mikä teidän äitinne oli?
— Papinkirjassani sanotaan: _Ammatiltaan kamarineitsyt_.
Syntyi hetken hiljaisuus. Kovács katseli murheellisesti eteensä, tyttö
pelästyneesti kummastellen Kovácsia.
Sitten poika kohotti silmänsä.
— Eikö totta, nyt te jo ymmärrätte, miksi minä tulin tänne ja miksi
vaikenin? Eikö totta, nyt te, tuota, halveksitte minua?
— Oi, ei! — huudahti tyttö.
Ja niinkuin lintu, joka levittää siipensä lentoon, levitti hän kätensä
ja lensi Gideonin kaulaan.
— Ei, ei! Se jonka vanhemmat ovat jättäneet, sitä ei rakastava sydän
hylkää!
— Kiitos, — änkytti Kovács tunteellisen onnellisena. — Vihdoin on
onnenkin päivä puhjennut minulle paistamaan. Minä tunnen, että tämä
päivä on minun elämäni ensimmäinen, tuota, juhlapäivä. Tiedättekö,
Mariska, että tänään täytyy salaisuuden tulla ilmi. Tänään minä olen
täysi-ikäinen. Tänään täytyy minun saada kirje orpokodista. Siinä
kerrotaan missä minun äitini on, ja sitten minä etsin käsiini sen
naisen ja kysyn häneltä, kuka isäni on.
— Mutta miksi, Gideon?
Poika kohautti olkapäitään,
— Ehkä hän nähdessään minut... ehkä saadessaan tietää, että minä olen
pyrkivä mies ja rehellinen ja kunnollisesti elävä... Koko elämäni olen
minä tuota, janonnut vanhempaini rakkautta. Lapsuudessani näin usein
kuvia, joissa äiti painoi lastaan hellästi povelleen, tai sellaisia,
joissa isä pyörii piirissä lapsineen joulukuusen ympärillä. En minä
vaadi isältäni mitään. Mutta elämäni useimmin toistuva unelma on ollut,
että eräänä päivänä ilmestyy kaunis vanha herra ja sanoo minulle:
poikani! Ja sitten hän painaa minut rintaansa vasten...
— Gideon parkani!
— Sittenkin hänen täytyy olla herrasmies, Mariska! Sillä
kamarineitsythän on vain suurilla herroilla...
— Se on varmaa.
— Ehkä se ei edes ollut hänen syynsäkään...
— Siitä olen vakuutettu. Ja te sanoitte, ettei kukaan käynyt teitä
tervehtimässä orpokodissa.
— Ei kukaan. Varmaankaan hän ei tiennyt minusta.
— Minä uskon varmasti, oma Gideon, että kun se herra näkee miten
kaunis, reipas ja... miellyttävä mies... Entä jos se olisi joku kreivi
ja se ottaisi teidät pojakseen!
— En minä välitä siitä, olipa hän kuka tahansa. Vain se on ollut
minun ainoa ajatukseni ja unelmani, että näkisin, että saisin katsoa
sen ihmisen kasvoihin, josta aivan varmaan tiedän, että hän on minun
isäni. Ja että saan katsoa häntä silmästä silmään... Hänen silmänsä
ovat varmasti samanlaiset kuin minunkin... Vaikka hän kieltäisikin...
Mutta että vain saisin tuntea ja kokea sen tunteen, joka herää siitä,
että näen hänet silmästä silmään ja tiedän, että _hän on minun oma
isäni_!... Tätä yhtä ja ainoata olen aina pyytänyt Jumalalta.
— Gideon parka!
— Usein olen kadulla tarkastellut vanhoja, tuota, herroja... Varsinkin
Kossuth-kadulla... Uskokaa minua, minä tuntisin hänet, vaikka en edes
aavistakaan, kuka ja mikä hän on. Mutta minä tuntisin hänet sittenkin,
Mariska.
Samassa kuului ovikellon soitto. Molemmat vavahtivat!
− Äiti! — sanoi tyttö.
— Postimies! — sanoi Kovács.
Tyttö tarttui harjaan ja pöytäliinaan. Hän riensi avaamaan ovea.
— Äiti tulee!
Mutta heti kuului uudistettu soitonkilinä, ja voitonriemuisin kasvoin
Mariska lennätti Kovácsille paksun, sinetöidyn kirjeen.
— Se on orpokodista!
Gideon kalpeni. Vapisevin käsin hän repäisi kirjekuoren auki. Hän tunsi
siinä jotain kovaa. Mutta tytön nähden hän ei uskaltanut avata sitä.
— Jättäkää minut yksinäisyyteen tällä hetkellä, rakas. Minä kerron
sitten kaiken ja näytän mitä olen saanut.
Tyttö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lennähti ulos.
Gideon jatkoi hitaasti kirjeensä avaamista.
Sieltä ilmestyi esille vanha haalistunut valokuva. Se esitti nuorta,
palvelijattaren näköistä naista, jolla oli yllään valkea hame ja
valkea pusero kyynärpäihin ulottuvine hihoineen. Miellyttäväkö?
Vastenmielinenkö? Sitä ei voinut kuvasta päätellä, sillä nainen siristi
silmiään, aivan kuin olisi tahtonut varjella itseään tomupilveltä.
— Tämäkö on minun äitini? — sopersi Gideon.
Ja hän ihmetteli, miten omituisen vieraalta tuo nainen hänestä tuntui,
aivan yhtä vieraalta kuin valokuvat kaupunginpuiston valokuvaajien
näyteakkunoissa.
Ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Hänen silmänsä
liukuivat orpokodin johtajan jäykille kirjaimille. Siinä oli lyhyt
ilmoitus siitä, että oheen on liitetty ainoa tallella oleva kirjoitus,
joka selvittää hänen sukuperänsä. Sen lisäksi eivät he muuta
tiedä, kuin että Lidi Kovács kuoli pääkaupungin Rókus-sairaalassa
kolmenkolmatta vuotiaana, jättäen pojalleen ainoastaan valokuvan ja
mukana seuraavan kirjeen.
Gideon mursi toisenkin kirjeen kuoren. Se oli kirjoitettu
hailahtaneella sinipunervalla musteella keltaiselle paperille. Käsiala
oli talonpoikainen:
Rakas poikani älä kiroo äitiisi. Sillä minä olisin tahtonut kasvattaa
sinut mutta en voinut, isäsi on Gidejon Kis-Kuczor parturin oppipoika
Devrecsenistä. Minä tutustuin Häneen mutta hänellä ei ollut mitään,
sitten sinut vietiin löytökotiin sillä minä sairastuin rinta tautiin..