Lidi Kovács.
Gideonin silmät väsyivät, ennenkuin hän oli tavannut edes kirjeen
loppuunkaan.
— Parturinoppipoika, — ajatteli hän haikeasti. — Ei paroni eikä
kreivi, vaan parturinoppipoika. Neljän kreutserin lantti! Ihminen,
joka ei koskaan ollut matkustanut pikajunassa, vaan ainoastaan
matkustajajunassa ja silloinkin kolmannessa luokassa!
Hän häpesi. Hänestä tuntui siltä, kuin häntä olisi isketty
lihakirveellä päähän.
Kesti pitkän hetken, ennenkuin hän toipui. Sitten hän luki kirjeen
uudestaan.
— Gideon Kis-Kuczor. Kovin tuttu nimi! Missä minä olenkaan nähnyt
tämän nimen? Ahaa, nyt tiedän: täällä samalla kadullahan minä sen näin
parturin kyltissä. Gideon-nimi kiinnitti huomiotani siihen...
Ja hän tunsi sielussaan sellaisen myrskyn raivoavan, että hän hoippui
sinne tänne, kulkiessaan huoneessaan.
— Parturi... käsityöläinen... vaskipivoinen parturi... Siitämisin
hänkin on varmasti vanhentunut. Mutta yhdentekevää, hän elää! Ja ehkä
hän vielä lisäksi hakee minua! Mitäpä jos astuisin parturitupaan...
Ei, sitä en tee. En voisi hallita ääntäni. Mutta hän on sittenkin
isäni! Minä kurkistan salavihkaa ovesta... Jos vielä tuntisi... Mutta
minkälainen ihminen hän oikein lienee? Ovatkohan meidän luonteemme
samanlaisia? Ehkä hän on varoissaankin? Pitäisipä kutsua tänne joku
hänen apulaisistaan. Juurihan minun pitäisi ajaa partani. Minä kysyisin
häneltä välinpitämättömällä äänellä, noin vain ohimennen, minkälainen
ihminen hänen isäntänsä on. Onko hän hyvänsuopa? tai ehkä juoppo?
muistaneeko hän kadonnutta poikaansa? huokaillenko muistelee? mitä hän
puhuu hänestä? Sepä oli hyvä ajatus!
Ja Gideon raotti ovea ja sanoi ääni vapisevana:
— Olkaa hyvä, täti, ja lähettäkää joku poika parturille. Tällä kadulla
on parturi. Hänen nimensä on Kis-Kuczor. Mutta älköön poika menkö
muualle, ainoastaan sen luokse. Ja pyytäköön lähettämään apulaisen
partaa ajamaan. Älkää unohtako, että _apulaista_.
Hänen kasvonsa hehkuivat sisäisestä kuumuudesta. Hän otti jälleen
käteensä valokuvan ja tarkasti sitä huolellisesti. Hän asettui
peilinkin eteen. Hän vertaili omien kasvojensa yksityispiirteitä
kuvaan, kulmiaan, nenäänsä ja leukaansa. Hänen oma otsansa oli
korkeampi, nenäkin oli tylpempi ja leuka kulmikkaampi, mutta huulien
hienous, sen hän oli saanut äidiltään!
Mariska kurkisti sisään ja katseli urkkien Gideonin kasvoja.
— Hyvää vai pahaako kuuluu?
Gideon pisti kirjeen taskuunsa.
— Iltapäivällä minä kerron, — vastasi hän hymyillen sillä tavalla,
kuin olisi hänellä ollut sitruunankuori suussaan. — Minä tulen teidän
kanssanne kävelemään tänään iltapäivällä.
Tytön silmät paloivat uteliaisuudesta.
— Minä jo heti arvasin, että hyvää kuuluu. Lähetitte jo hakemaan
parturia: se on hyvä enne! Nyt ette te enää itse aja partaanne. Kreivi,
niinkö?
— Ei.
— Paroniko?
— Ei... ei aivan.
— Mutta joku suuri herra kuitenkin?
— Älkää kyselkö, kultaseni, minä olen kovin kiihdyksissä...
— Kiihdyksissä? Voi, silloin minäkin. Minun täytyy istuutua; jalkanikin
vapisevat. Siis joku rikas? Minä toivon, ettei hän kiellä, että minun
rakas Gideonini...
— Koettakoonpa vain!
— Eikö totta, ettehän salli?
— Minua hän ei voi käskeä!
— Niin juuri! Te olette todella mies, Gideon. Sanan rohkeimmassa
merkityksessä! Entä äitinne?
Gideon nyökäytti päätään:
— Hän on kuollut.
— Jumalan rauha hänelle! Mutta eläähän kuitenkin isänne. Aiottehan
puhua hänen kanssaan?
— En tiedä voinko puhua hänen kanssaan?
— Mutta miksi ei? Mitä pikemmin sen parempi! Onko hänellä kenties oma
talokin?
— Sitä en tiedä.
— Voihan kuitenkin olla mahdollista että on. Oi Gideon, minun oma
Gideonini! Entä jos hänellä on monta taloa ja hän antaa meille yhden
niistä? Mitä? Te pudistatte päätänne? Älkää olko niin heikkouskoinen,
Gideon! Hänelläkin on varmasti omatunto. Ehkä hänellä on maatilakin?
— En luule...
— Yhdentekevää. Talokin on maatila. Miten usein olemmekaan
lukeneet ilmoituksista, että taloja vaihdetaan maatiloihin ja
maatiloja taloihin. Vaunutkin hänellä on, eikö totta? Onko hän
naimisissa? Ylhäinenkö? Ehkä parlamentin jäsen? Miten onnellisiksi
me tulemme, Gideon! Vaikka kirjeestä olisi pujahtanut esille
markkinakerjäläinenkin, olisimme me vastaanottaneet hänet avosylin.
Mutta näin, Gideon, mikä onni! Nyt tulee parturi!
Keltaiseen aivinaiseen takkiin puettu kaljupäinen mies ilmestyi ovelle.
Hän oli viidenkymmenen korvilla, hänen viiksensä olivat tiukasti
kierretyt ja hänen jalkansa laihat. Nöyrästi hymyillen hän tervehti:
— Arvoisa herrako minua lähetti hakemaan?
— Minä, — vastasi Gideon henkeään vetäen.
Ja hän kiinnitti silmänsä parturiin...
Parturi laski laukkunsa pöydälle ja poimi esille hiomahihnan,
partasudin, -kupin ja -saippuan.
— Pyytäisin hiukan vettä, — sanoi hän tytölle.
Mariska asetti karahvin hänen eteensä ja poistui.
Vapisevin käsin riisui Gideon takkinsa, irroitti kauluksensa ja
istuutui selin ikkunaan.
Parturi levitti pyyheliinan.
— Täällä en vielä ole käynyt, — alkoi hän hyvänsuopeasti keskustelun. —
Joko olette suvainnut kauan asua täällä?
Ja kuohutellessaan saippuaa hän katseli ympärilleen.
— Minä vain, tuota, pyysin... apulaista, — änkytti Gideon.
— Oi, minä tulin itsekin mielelläni, — vastasi parturi. — Totta puhuen
ei minulla olekaan apulaista. Suvainnette tietää, että nyt on sellainen
aika, jolloin on vaikea saada apulaista. Hjaa... Työpalkat kohoavat, ja
täällä laitakaupungilla on aivan mahdotonta... suvaitkaa uskoa... aivan
mahdotonta...
Tätä sanoessaan hän kuohutti saippuaa vielä kerran ja voiteli sillä
Gideonin leuan.
— Ehkä suvaitsette kääntyä hiukan, arvoisa herra. Noin, valoon päin.
Gideon kääntyi. Välillä hän vilkaisi parturia.
... Tuoko se olisi! Tuo laiha, variksen näköinen?
Hänen rintaansa ahdisti.
— Oletteko täältä meidän kadultamme? — kysyi hän mahdollisimman
välinpitämättömästi.
— Kyllä, pyydän nöyrimmästi.
— Kuczor?
— Niin juuri, Gideon Kis-Kuczor, arvoisan herran palvelukseen aina
valmis.
Hän etsi sopivaa naulaa hiomahihnalle. Kun hän ei sellaista löytänyt,
kiinnitti hän sen lopuksi ovenkahvaan. Hän veteli partaveistä pitkin
hihnaa edestakaisin.
... Siitä ei ole epäilemistäkään, ajatteli Gideon huoaten.
Ja hänen silmänsä tirkistelivät jälleen nurkastaan miestä. Varreltaan
ei hän ollut näköinen, mutta parturin silmäkulmat, — aivan kuin olisi
hän nähnyt omansa peilissä. Ja silmissäkin oli jotain samankaltaista.
Elleivät ne vain olisi niin sitrallaan ja ryppyjen ympäröimät...
Hän tunsi sisäistä puistatusta. Aivan varmasti se oli hänen isänsä!
Parturi alkoi rauhallisesti ajamisensa Gideonin oikean korvan juuresta.
Hänen kätensä liikkeet todistivat suurta ammattitottumusta. Hänen
pyyhkiessään veitsen terästä saippua vaahdon sanoi Gideon:
— Naimisissako olette?
— Kyllä, arvoisa herra.
— Entä... entä onko teillä lapsiakin?
— Oi, onpa niitä. Neljä kaikkiaan. Kolme poikaa ja yksi tyttö. Vanhin
poikani auttaa minua jo liikkeessä. Hän on taitava poika. Ajattelin
antaa hänen opiskella, arvoisa herrani. Mutta hänen hampaansa eivät
mitenkään pystyneet latinaan. Molemmat nuoremmat sitä vastoin
suoriutuvat paremmin. Mutta tyttäreni on sentään kaikkein sujuvin
oppimaan. Hjaa...
— Eikö teillä... eikö teillä ole muita, tuota, lapsia?
— Ei ole, arvoisa herra.
— Eikö ole ollutkaan?
— Ei, ei.
— Muistelkaapa hiukan, tuota...
Parturi naurahti kohteliaasti.
— Ei, ei. Neljässäkin on jo tarpeeksi köyhälle miehelle, hyvä herra.
Ja hän jatkoi huolellisesti parranajoa.
Seuraavan lyhyen hiljaisuuden jälkeen Gideon jatkoi sydän kurkussa
kyselyjään:
— Missäpäin te olette liikkunut?
— Joka taholla, arvoisa herra, joka taholla. Wienissäkin. Siellä on
kaikkein paras, Hjaa...
— Entä Veszprémin piirikunnassa?
— Sielläkin. Arvoisa herra taitaa olla sieltäpäin kotoisin?
— Entä missä siellä piirikunnassa?
— Olen ollut Veszprémissá ja Devrecsenissä. Kauimmin olin Devrecsenissä.
Se on kaunis paikka. Hjaa...
Gideon vaikeni. Ainoastaan hänen silmäteränsä värähtelivät
kiihtymyksestä. Parturi oli jo ajanut hänen toisen poskensa ja puolen
leukaa, ja ennenkuin hän ryhtyi toiseen puoleen, teroitti hän vielä
kerran veistään.
Kun hän palasi, kysyi Gideon vavahtavin huulin:
— Tunsitteko siellä Lidi Kovács nimisen naisen?
Parturi hätkähti. Hän jäi tuijottamaan Gideonia.
— Tunsinko? — vastasi hän karttelevasti. — Tunsin.
Gideon ei kestänyt enempää.
— Isäni! — huudahti hän ojentaen molemmat kätensä.
Parturi oli lyyhistynyt polvilleen pelästyksestä. Partaveitsi putosi
hänen kädestään.
Gideon vaipui hänen kaulaansa ja toisti kyynelsilmin:
— Isäni!
Parturi joutui niin suunniltaan tästä odottamattomasta purkauksesta,
ettei edes pyyhkinyt kasvoihinsa ja takkiinsa tahrautunutta
saippuavaahtoa, vaan mutisi kummeksien:
— Tekö olisitte... tuota, sinäkö olisit?
— Minä, minä olen, Gideon, teidän poikanne!
— Minun poikaniko?...
— Teidän poikanne. Minä en ole vihainen teille. Vasta tänään sain
tietää...
Parturi tuijotti yhä kivettyneenä. Sitten hän nosti partaveitsen ja
hioi sitä jälleen. Hänen otsallaan kihoilivat hikipisarat.
Gideon istuutui jälleen tuolille ja jatkoi tunteellisesti:
— Vasta tänään sain tietää... Mutta miten usein olenkaan ajatellut
tätä hetkeä! En minä ajatellut sitä tällaiseksi, ei tällaiseksi! Mutta
yhdentekevää! Tiedättekö, että minut on kasvatettu orpokodissa?
— En ole tiennyt, arvoisa herra, tai tuota...
Ja käsi vapisevana hän jatkoi parranajoa. Pari kertaa hän leikkasikin.
— Anteeksi, — hän mutisi.
Ja sanattomana hän jatkoi työtään. Gideonkaan ei puhunut mitään, ettei
veitsi viiltäisi vielä kolmannestikin. Toiselta puolen kylmensi hänen
tunnettaan se, ettei hänen isässään näkynyt mitään ilon merkkejä. Vasta
työn päätyttyä, kun parturi pyyhki hänen kasvojaan sienellä, hän sanoi
arasti:
− Te olette hämmästynyt, niinkö? Mutta minun täytyy sanoa, että en minä
ole sellainen... ja sen vuoksi minä annan anteeksi. Lopultakin...
— Ja mikä on Lidi parasta tullut? — änkytti parturi.
— Hän on kuollut.
— Kuollutko?
— Niin. Muuten en koskaan nähnyt häntä.
Sitten he vaikenivat. Molemmat olivat kiihtyneitä. Parturi oli
palttinankalpea. Hänen silmissään oli kalvava pelästys.
Vielä kerran hän upotti sienen veteen ja pyyhki sillä Gideonin poskia.
— Minä pyytäisin teitä, tuota, sinua... että kun kerran jo on näin...
kun siitä jo on kulunut niin pitkä aika... niin älkää sanoko lapsilleni.
Sen voin luvata, — vastasi Gideon väsyneesti.
Parturi puristi veden sienestä ja kysyi sitten:
— Puuteroidaanko?
— Ei, — vastasi poika.
Parturi riisui liinan hänen kaulaltaan ja mutisi koneenomaisesti:
— Tehkää hyvin.
Gideon pisti käden taskuunsa. Silmät kosteina hän sormeili pikkurahoja.
— Paljonko olen velkaa?
Parturikin kostein silmin, mutta kuitenkin, ääni virallisena vastasi
kumartaen:
— Ainoastaan neljäkymmentä helleriä...
Kaksi leppäkerttua.
Kaadettuna kuivui heinä niityllä. Sitä jo haravoitiin. Punaiset huivit
ja kirjavat hameet liehuivat joka taholla. Heinä haravoitiin ja
koottiin rukoloille...
Toukokuun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
Harteikas suuripäinen nuorukainen kulkea toikkaroi niittytietä
pitkin, olallaan heinähanko. Hänellä oli päässään keltainen olkihattu
ja harteillaan kesäviitta. Hän oli jo lopettanut työnsä. Piippuaan
poltellen hän kulki kylää kohden. Tultuaan erään haravatytön luokse hän
pysähtyi:..
— Päivää, Klarika! Oletpa sinä kasvanut!
Tyttö nosti silmänsä ja punastui.
— On satanut runsaasti, — vastasi hän hymyillen.
Sitten hän haravoi edelleen.
Nuorukainen aikoi sanoa vielä jotain, mutta jäikin siihen hetkeksi
seisomaan äänetönnä; imeskeli vain piippuansa ja astuskeli sitten
edelleen.
Sillä ei ole lainkaan soveliasta jäädä juttusille kunniallisten
neitojen kanssa. Vaikka saattoihan niinkin olla, ettei nuorukaisella
ollutkaan sen enempää sanottavaa.
Klari oli todella varttunut varreltaan kevään kuluessa. Viime vuonna
hän oli vielä ollut lapsi. Talven jälkeen olivat hänen kasvonsa ja
rintansa pyöristyneet. Hänen käsivartensa olivat valkeat, sillä vasta
ensi kerran hän työskenteli paitahihasillaan; kyynärpäihin asti ne
olivat valkeat. Valkea oli hänen kaulansakin. Päässään ei hänellä ollut
huivia. Hiukset olivat talonpoikaisesti silitetyt päälaelle, ja takana
ne ulottuivat letiksi palmikoituina puoliväliin selkää.
Tämä sananvaihto ei tällä tavoin kerrottuna näytä miltään, mutta Klarin
elämässä se merkitsi uutta ajanjaksoa.
Vielä tähän asti ei kukaan ollut tervehtinyt häntä. Ei kukaan ollut
vielä pysähtynyt häntä katselemaan. Ei kukaan ollut sanonut: Oletpa
sinä kasvanut!
Hänen kätensä aivan vapisivat haravoidessa. Hänen kasvoillaan poltti
puna jatkuvasti. Hänen silmänsä loistivat. Hän oli mustasilmäinen
ja sorja varreltaan. Hän pysähtyi ja katseli myhäillen ajatuksiinsa
vaipuneena eteensä.
Samassa ilmestyi niitylle toinen tyttö. Hänen hameensa oli samanlainen
siniraitainen kuin Klarinkin. Mutta hänellä oli yllään nuttu, sekin
siniraitainen.
Oikeassa kädessään hänellä oli keppi, vasemmassa tuoppi. Kasvot
taivasta kohden käännettyinä hän kulki verkalleen. Hän oli sokea.
— Tänne, tänne, Vical — huusi vanha mies heinäsuovan luota.
Sokea tyttö hymyili ja kulki ääntä kohden edelleen. Keppiään varovasti
edellään haroen hän meni vanhuksen luokse. Hän ojensi tuopin. Ukko joi
siitä ja antoi sen sitten toisille.
Viimeiseksi joi Klari. Laskiessaan tuopin luotaan hän vilkaisi
ympärilleen ja sanoi kuiskaten ja salaperäisesti:
— Tiedätkö mitä tapahtui?
Sokea tyttö kohotti päätään.
— Mitä?
— Pista Szentgyörgyi puhutteli minua.
Sokean kasvot ilmaisivat ihmetystä.
— Mitä hän sanoi? — kysyi hän hiljaa.
— Hän tervehti.
— Tervehtikö?
— Sitten hän sanoi, että olin kasvanut.
— Niinkö hän sanoi?
— Niin.
Sokea tyttö katsoi kummastellen tyhjyyteen ja sanoi sitten jälleen:
— Eikö hän sanonut mitään muuta?
— Ei. Eikö se ollut omituista?
Ja kun hän hymyili kysyessään, hymyili sokeakin.
Molemmat tytöt olivat niin toistensa näköiset kuin olisivat olleet
peilikuvia toisistaan. Sokealla olivat silmät vain puoliksi suljettuina
ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeammat ja kätensä pienemmät.
Varmaankin olivat hänen jalkansakin pienemmät, mutta hän kävi
saappaissa, sillä hän ei osannut väistää okaita.
He olivat kaksoiset. Vica oli kaksivuotiaana kadottanut näkönsä
kuumetaudissa. Hänen silmänsä olivat surkastuneet ja pienenneet. Mutta
siitä huolimatta hän toimitti kaikki näkevän askareet. Keväällä hän
käänsi puutarhamaata, kesällä kantoi isälleen ja sisaruksilleen evästä
pellolle; syksyllä hän murenteli maissintähkiä ja syötti sikoja,
talvella kehräsi niinkuin toisetkin. Hän kantoi veden kylän laidasta
Tisza-joesta; hän kävi puodissa, kun jotain tarvittiin. Kylässä hän
kaikkialla osasi kulkea kompastumatta. Hän sanoi tuntevansa sen, mitä
muut näkivät. Varjoisen puun hän tunsi kymmenen metrin päästä ja osasi
sanoa senkin, mikä puu mikin oli. Hän sanoi, että kaikki hengittää
omalla tavallansa. Puun hengitys on tuoksuvainen, seinän kylmä, tai jos
aurinko paistaa siihen, on se kuuma. Jos joku leikillään asettui tiellä
tai pihalla hänen eteensä, ei hän törmännyt yhteen.
Ja jokaisen hän tunsi käynnistä; tai ellei käynnistä, niin äänestä; tai
ellei sanaa vaihdettu, niin kädenannista.
Jos vieras puhutteli häntä, saattoi hän äänestä päättää, monenko
askeleen päässä hän oli, miten pitkä ja miten vanha; ja senkin hän
osasi sanoa, oliko ihminen hyvä vaiko huono.
Kylässä häntä sanottiin vain sokeaksi Vicaksi.
Kun hänen tuoppinsa oli tyhjentynyt, lähti hän kotia päin. Hän kulki
hiukan hitaammin, pää painuksissa.
Sisaren sanat liikkuivat hänen ajatuksissaan. Heidän tunteensa kulkivat
aina yksiä teitä. Siinä, että joku nuorukainen oli tervehtinyt Klaria,
hän tunsi naiseksi varttuvan tytön ensimmäisen juhlahetken. Oli
tervehtinyt Klaria! Nuorilla miehillä ei ole tapana tervehtiä tyttöjä,
vaan tytöt tervehtivät heitä. Mutta Klari oli varmaan ollut selin
kääntyneenä työskennellessään.
Sokea tyttö kulki edelleen, kasvot uneksivina. Niityn laidassa hän
pysähtyi. Hän tunsi kukkia ympärillään. Kukat olivat valkeita ja
tuoksuttomia, mutta sokealle eivät mitkään kukat ole tuoksuttomia.
Senkin hän tunsi, että kukka oli nimeltään Salomon sinetti. Hän
ihmetteli, miten metsäkukka oli saattanut joutua sinne. Yhden hän
taittoi ja pisti hiuksiinsa.
Sitten hän jatkoi unelmiaan Pista Szentgyörgyistä.
Hän tunsi nuorukaisen, mutta tietystikään ei sillä tavoin kuin näkevät.
Jos hän sattumalta olisi saanut näkönsä jälleen, olisi hän varmaan
oudoksuen katsellut kyläläisten muotokuvia, jos ne olisi asetettu
hänen nähtävilleen. Hän ei olisi tuntenut edes omaisiaan. Hänelle
eivät kasvojenpiirteet merkinneet mitään. Ääni ja tunto ilmaisivat
hänelle kaiken. Jokaiselle ihmiselle on ääni yhtä luonteenomainen kuin
kasvotkin, ja käsikin on toisella erilainen kuin toisella. Hän tunsi
nuorukaisen omalla tavallaan. Senkin hän tiesi, miten suuri hän oli,
minkä ikäinen, miten väkevä ja miten hän oli leikkisä juttelussaan.
Varsinkin hän selvästi muisti erään lapsuutensa päivän, jonka
sisällyksenä Pista Szentgyörgyi oli.
Hän oli silloin ehkä kymmenvuotias, kun eräänä pyhäiltana soitettiin
kyläkapakassa Aina kun siellä soitettiin, ei Vicaa voitu pidättää
kotosalla. Hän meni sinne ja painoi korvansa aitaa vasten. Kun
tanssisäveltä soitettiin, tanssi hän itsekin. Tanssi oli hänen suurin
ilonsa. Ellei hän liikkunut askareissaan, asettui hän keskelle tuvan
lattiaa ja pyöri ympäri ojennetuin käsin. Hänestä tuntui mieluisalta,
kun ilma hyväili hänen kasvojaan tanssiessa. Häntä ei tanssiminen
vähääkään hävettänyt. Soiton tahdissa hän osasi tanssia niinkuin
toisetkin. Unkarilainen tyttö ei opettele tanssimaan. Se on hänellä
veressä. Se on myötäsyntynyttä.
Silloinkin hän tanssi kapakan lähistöllä Szentgyörgyiläisten
puimatantereella. Siellä oli vain pikkutyttöjä, jotka tanssivat
keskenään. Pista Szentgyörgyi oli silloin juuri päässyt nuortenmiesten
kirjoihin. Ensi kerran hän oli pukeutunut leveähihaiseen paitaan,
ensi kerran koreili hänen lakissaan kukkanen, ja ensi kerran hän iski
tanssissa yhteen kannusniekkaiset kantapäänsä.
Hänen astellessaan siinä ylvästellen pihan poikki sanoi eräs
pikkutytöistä kurillaan.
— Tanssittakaa, Pista-setä!
Seitsentoistavuotias poika hämmästyi kuullessaan itseään sanottavan
sedäksi.
— No tulehan sitten, — sanoi hän alentuvasti.
Kerran, pari hän pyörähti hänen kanssaan. Hän potkaisi jalkansa
ilmaan, polkaisi maata, läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti
saappaanvarsiaan ja heitti tyttösen siihen.
Sokea tyttö kuunteli ikävöivän näköisenä jalkojen töminää, ja kun
tanssi oli lopussa, huusi hän rukoilevasti:
— Minuakin, Pista!
Nuorukainen oli leikkisällä tuulella ja sokean tytönkin kanssa hän
pyörähti jonkun kerran; potkaisi jalkansa ilmaan, polkaisi maata,
läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti saappaanvarsiaan ja lennätti
tytön vieressäolevalle parrulle.
Sokea tarrautui siihen kiinni, ja kaikki nauroivat. Pista Szentgyörgyi
meni kapakkaan.
Ainoastaan Vica ei nauranut. Se, että hän oli saanut tanssia nuoren
miehen kanssa, vaikkapa vain siunaaman hetkenkin, antoi hänelle
sellaisen juhlallisen tunnelman, että hän unohti raa'an pilankin.
Kun hän sen jälkeen tanssi, kuvaili hän aina tanssivansa Pista
Szentgyörgyin kanssa.
Vaikka eivät he sen koommin edes puhelleet keskenään. Sillä kukapa
nuori mies olisi ruvennut juttusille sokean tytön kanssa? Toiset
olisivat heti sanoneet, että hänellä oli sokea lemmitty.
Sokea tunsi kulkevansa piennarnurmella. Huhtikuussa oli satanut
runsaasti, ja ruoho oli kaikkialla kasvanut. Hän istuutui, riisui
saappaansa ja jatkoi paljain jaloin kulkuaan ruohikossa. Mieluiselta
tuntui hänestä astuskella pehmeällä nurmella. Mutta samassa hän poltti
jalkansa nokkosiin ja silloin hän veti saappaat jälleen jalkaansa. Sen
sijaan että olisi mennyt kotia, hän poikkesikin Tiszan rannalle.
Siellä oli jo vuosia sitten ollut rannalle ajautunut hirsilautta.
Viime kesänä oli Vica usein istunut sen veden partaaseen ulottuvassa
päässä virutellen jalkojaan vedessä. Hän kuunteli veden lipajamista
ja poreilevaa ääntä, joka kuului lautan alta. Nytkin Vica istahti
sinne. Hän riisui saappaansa ja asetti ne taakseen. Vesi pyöriskeli
miellyttävän vilpoisena hänen jalkojensa ympärillä. Pian siitä katosi
nokkosten aiheuttama poltto.
Muuan vaimo tuli rannalle ruukkuaan täyttämään ja huusi hänelle:
— Pidä varasi, tyttö, vesi on siinä syvää!
— Kyllä tiedän, Veron-täti, — vastasi tyttö hymyille».
Illalla tytöt jälleen aprikoivat kummien sanojen merkitystä. Samassa
vuoteessa maaten he kuiskuttelivat keskenään.
— Minä olen jo iso tyttö, — sanoi Klari.
— Me olemme jo isoja tyttöjä, — toisti Vica.
Kun Klarilta sitten katkesi juttu, kysyi hän:
— Onko sillä jo viikset?
— On pienet suippokärkiset mustat, — vastasi Klari.
— Sotaväessä ne ovat kasvaneet. Siellä hän oli korpraalina, ettäs
tiedät.
Sitten he puhelivat siitä, että sunnuntai-iltapäivällä saisivat tietää,
mitä tervehdys merkitsi. Silloin tytöt ja pojat menevät tavallisesti
joukoittain kylän laitaan, hautuumaan lähistölle, ja leikkivät siellä
kaikenlaisia seuraleikkejä, etenkin haukkaa ja kyyhkystä.
Sitä ei kuitenkaan heti ryhdytä leikkimään, vaan kun nuorukaiset ovat
kokoontuneet joukkoonsa samoinkuin tytötkin, huudahtaa nuorukaisten
johtaja hihkaisten:
— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme
kiinni heidät!
Ellei heidän johtajansa saanutkaan valittuaan vangituksi, tai jos hän
tahtoo osoittaa, että hän yhä vieläkin tavoittelee vain yhtä, toistuu
leikki useammankin kerran.
Sellaisissa kylissä, joissa ei ole mustalaissoittajia, kisailevat
nuorukaiset näin neitosten kanssa.
Huhtikuu oli ollut ruma — ei ainoanakaan sunnuntaina voinut mennä
ulos leikkisille. Mutta toukokuu antoi kirkkaita päiviä ja taivas oli
heleänsininen.
Sunnuntaina he siis pukeutuivat molemmat huolellisesti. Klari osti
uuden nauhan: ruusunpunaisen samettisen, jota siniset lemmenkukat
koristivat. Puolet siitä hän antoi Vicalle, sillä he pukeutuivat aina
samalla tavoin.
Litanian jälkeen menivät hekin kylän laitaan.
Viime vuonna he olivat leikkineet »enkeli-paholaista» vielä lasten
parvessa, samoinkuin »ryöväriä ja kiinniottajaakin», mutta hiljattain
he olivat lopettaneet sunnuntaikoulunsa ja onnellisina he liikuskelivat
nyt isojen tyttöjen parvessa.
Odotettiin jo kisojen alkamista.
Viime vuonna oli Vicakin vielä leikkinyt lasten parissa niinkuin
muutkin. Se oli ollut hauskempaakin, sillä kukaan ei juossut häntä
pakoon, vaan kaikki kiiriskelivät hänen ympärillään niinkuin ainakin
sokkosilla oltaessa. Mutta nyt hän seisoi alakuloisena isojen tyttöjen
joukossa.
Tällä kertaa oli Pista Szentgyörgyi nuorukaisten johtajana. Siellä
hän uljasteli toisten kanssa töyhtöniekkaisessa pyöreässä hatussaan,
heittäen vain silloin tällöin syrjäsilmäyksen kokoontuviin tyttöihin.
Kun heitä oli jo yhtä monta koolla kuin poikiakin, kiljaisi hän
yht'äkkiä:
— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme
kiinni heidät!
Tytöt karkasivat kukin taholleen. Vicakin lähti juoksemaan: hän juoksi
juoksemistaan, haroen käsillään ilmaa edessään. Jalkojen töminä,
hengästynyt huohotus ja nauru kuului kaikkialta. Sitten hiljeni
jalkojen töminä. Tytöt joutuivat toinen toisensa jälkeen vangeiksi.
Klarikin huohotteli siellä Pista Szentgyörgyin sylissä. Ainoastaan
Vicaa eivät ainoankaan nuorukaisen kädet pidättäneet eteenpäin
karkaamasta.
Leikki alkoi uudelleen. Vica juoksi jälleen. Hän juoksi kasvot
palavina, juoksi milloin oikealle, milloin vasemmalle, tarkaten
nuorten miesten saappaitten töminää. Kerran hän hiljensikin juoksuaan
tuntiessaan jonkun nuorukaisen lähenevän. Mutta poika juoksikin hänen
ohitsensa toista tyttöä tavoitellen.
Silloin hän kävi alakuloiseksi ja erkani pois leikistä. Hän vetäytyi
akaasiapuun alle, joka kasvoi hautuumaan laidassa.
Nuoret leikkivät edelleen. Mutta Vica jäi surullisena seisomaan
yksikseen akaasiapuun alle. Sitä hän kummastellen ajatteli, miksi
eivät ne pojat, jotka vielä viime vuonna leikkivät hänen kanssaan, nyt
enää hänestä välittäneet. Olihan hän viime vuonnakin ollut sokea, ja
kuitenkin he olivat mielellään leikkineet hänen kanssaan.
Sitten ruvettiin leikkimään kissaa ja hiirtä, ja Klari veti Vicankin
muitten mukaan piiriin. Mutta Vicaa ei kukaan lyönyt liinasellaan: hän
ei saanut olla kissana eikä hiirenäkään. Mutta siitä huolimatta hän
seisoi onnellisena toisten parvessa ja nauroi kun muutkin nauroivat.
Sillä vaikka hän ei nähnytkään, kuuli hän kuitenkin juoksun töminän
ja tunsi käsien kosketuksesta ja tempoiluista missä hiiri milloinkin
liikkui ja missä kissa seurasi kintereillä.
Kerran puikahti Pista Szentgyörgyi hänen käsivartensa alitse, ja
silloin hän kohotti käsivartensa suloisen pelästyksen valtaamana.
Vihdoin aurinko laski etäisten koivunlatvojen takana ja tytöt lähtivät
kotia kulkemaan.
Vica ei malttanut odottaa, kunnes he olisivat ennättäneet kotia, vaan
kuiskasi Klarin korvaan:
— Ottiko hän sinut kiinni?
— Neljästi, — vastasi Klari onnellisena..
— Sanoiko hän jotain?
— Sulkiessaan minut syliinsä hän sanoi: »Minä syön nuo sinun kauniit,
säteilevät silmäsi!»
Vica ei kysynyt enempää. Kasvoissa uneksiva ilme hän kulki eteenpäin
nojautuen Klarin käsivarteen.
Mutta illalla maatessaan he uudelleen palauttivat mieleen koko leikin
menon. Oliko Pista ajanut Klaria takaa, vai oliko Klari kiertänyt niin,
että hän siten joutuisi Pistan tielle?
Ilmeisesti oli Pista metsästellyt Klaria. Kertaakaan ei hänen tarvinnut
kierrellä hänen eteensä joutuakseen. Se oli suora ja avoin tunnustus.
Klari jutteli niin onnellisena, kunnes lopulta haukotteli ja vaikeni.
Hän olisi varmaan jo nukkunutkin siihen, ellei Vica olisi uudestaan
kysynyt:
— Ovatko sinun silmäsi todella niin kauniit?
— Kauniit ovat, hyvin kauniit, — vastasi Klari uneliaasti.
He eivät puhelleet sen enempää. Sokea valvoi vielä kauan ajatuksinensa.
Hän kuunteli sisarensa tasaista hiljaista hengitystä. Kerran hän ojensi
kätensä ja koetteli varovasti sisaren silmiä.
Hänellä on aivan samanlaiset silmät ja silmäluomet kuin minullakin,
ajatteli hän surumielisesti, ainoastaan silmämuna on täyteläisempi.
Sitten hänkin nukahti ja nukkuessaan hän hymyili.
Seuraavana päivänä hän oli vaiteliaampi kuin tavallisesti. Mutta
kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Sokeathan ovat muutenkin
hiljaisempia kuin näkevät. Ainoastaan Klari kysyi kerran:
— Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään, — vastasi Vica.
— Oletko särkenyt jotain?
— En.
Hetken kuluttua hän sitten sanoi:
— Pojat eivät enää leiki minun kanssani.
Klari oli näinä päivinä laulavampi ja nauravampi kuin muulloin. Eräänä
iltapäivänä hän otti leppäkertun ruusupensaasta ja lauloi äänekkäästi:
— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä tietä mulle, minne vievät minut?
Itään vaiko länteen, taivaaseen vai maahan, vaiko tänne jättänevät?
Ja heti lähti leppäkerttu liikkeelle: se kiipesi ja kiipesi ylöspäin
pitkin Klarin sormia ylös sormenpäähän asti. Sitten se yht'äkkiä
levitti siipensä ja läksi lentoon.
— Minnepäin se lensi? — kysyi Vica kiihkeästi.
— Szentgyörgyi'ä kohden!— vastasi Klari riemuiten.
Ja silloin Vicakin kääntyi Pistan kotia kohden. Hänen kasvonsa
ilmaisivat harrasta ihmetystä.
Sinä iltana Klari pujahti neljästi puutarhassa. Kukaan ei sitä
huomannut, hän vain tuli ja meni, käväisemältä.
Kun he sitten illalla laskeutuivat levolle, kuiskasi hän kuumin huulin
Vican korvaan:
— Pista oli täällä.
Sokea sykähti.
— Puhuitko sinä hänen kanssaan? — kysyi hän hiljaa.
— Puutarhan perällä, — vastasi Klari.
— Mitä hän sanoi?
— Kun minä siinä seisoin, tervehti hän ja sanoi: »Hyvää iltaa,
Klarika!» Minä vastasin hänen tervehdykseensä. Sitten hän nojautui
aitaa vasten ja sanoi, niin hän sanoi että: »Harvoinpa sinua saakin
nähdä, kaunokaiseni!» Niin hän sanoi että »kaunokaiseni». Minä aioin
sanoa hänelle, että saapihan tavata, kun käy kysymässä, mutta minä
jouduinkin niin hämilleni, että sanani katkesi siihen.
— Entä sitten?
— No sitten hän sanoi että: »Etkö antaisi minulle kättä, kultaseni?
Voit uskoa, ettei minun ole liimassa.» No minä ojensin hänelle käteni
aidan taakse ja sitten minä sanoin: »Mitenkä te täällä kuljette?»
Hän sitten vastasi siihen että: »Kukkia minä täältä etsin.» »Mitä
kukkia?» kysyin minä. »Sellaisia kuin satun löytämään», vastasi hän.
Mutta sitten minä sanoin että: »On jo pimeä, ei niitä silloin löydä.»
»Armahdappas, Klarika, ja poimi itse tuohon minun lakkiini muutama»,
hän sanoi. Ja kun minä jälleen jouduin hämilleni, sanoi hän: »Etkö
virka mitään, lintuseni?» Niin hän sanoi että »lintuseni». »Ei täällä
ole kukkia lähistöllä», sanoin minä. »No», sanoi hän, »huomenna minä
kuljen jälleen tästä ohi ja saanhan minä silloin. Saanko?» »Saatte», —
vastasin minä. — Sitten... niin sitten minä juoksin tieheni tänne.
Ja sitten Klari syleili kiihkeästi sisartaan.
— Eikö se ollut kummallista?
— Kummallista oli, — sai sokea kuiskatuksi.
Hetken kuluttua hän sitten taasen sanoi:
— Ei sinun olisi tarvinnut juosta tiehesi.
Seuraavana iltana he kuiskuttelivat vielä kauemmin. Klari oli
antanut nuorukaiselle ruusun. Ja he olivat puhelleet ilmasta ja
vuodentulotoiveista. Välillä puhutteli nuorukainen Klaria helmekseen
ja tähdekseen ja silitteli hänen kättään. Vica kuunteli sisartaan outo
väristys mielessä.
Nuorukainen ilmestyi sitten ilta illan jälkeen, ja he puhelivat ilmasta
ja vuoden tulosta. Lakissaan oli hänellä nyt aina tuoreita kukkia.
Pyhäiltaisista kisoista tiesivät kyläläiset, keltä hän oli saanut ne.
Nyt saattoi Klari jo viipyä kauemminkin puutarhassa iltaisin. Vanhemmat
näyttivät suostuneen tähän tuttavuuteen.
Vica odotteli valveillaan Klarin paluuta. Ja uteliaana hän kuunteli,
miten he edistyivät rakkaudessaan.
— Tänään oli minulla kumma ilta, — kuiskasi Klari.
— Pista suuteli minua.
Vican käsi vavahti Klarin olkapäällä.
— Minkälaista se oli? Kerro aivan tarkasti!
— No kun minä seisoin siellä aidan luona, niin hän sanoi, että aidan
piikit pistivät! Sitten hän kiipesi aidan yli ja me seisoimme siellä
pähkinäpuun alla. Sitten hän tarttui minua käsistä ja veti minut
luokseen ja painoi minut rintaansa vasten ja sitten hän suuteli minun
kasvojani. Mutta kauan, loppumattoman kauan.
— Mitenkä? Mitenkä?
Klari kohotti päätään, ja hänen huulensa koskettivat Vican kasvoja.
— Tuolla tavoin.
Kuuma tunne virtasi läpi koko Vican ruumiin.
— Miten sinä olet onnellinen, — hän kuiskasi.
Seuraavana päivänä satoi vettä. Illan tullen sanoi Vica sisarelleen:
— Miten sinä voit tänä iltana mennä ulos?
Klari hymyili.
— Olemme senkin jo puhuneet. Yhtenä iltana, kun taivas oli pilvessä,
kysyi hän, miten sitten tapaamme toisemme, jos sataa? »Ei mitenkään»,
vastasin minä »odotamme kunnes kirkastuu». »Mutta ellei kirkastu ennen
kuin viikon päästä?» sanoi hän. Siilomme sovimme siitä, että tapaamme
toisemme vajan alla.
Vaja oli vanha, rappeutunut rakennus; sen puoliksi lahonneet puuseinät
antoivat uloinna puutarhaan. Sen räystään alla pysyi maa kuivana.
Illalla sade taukosi. Klari nosti päällimmäisen hameen päänsä ylitse ja
pujahti pihalle. Vica kuuli puutarhaveräjän aukeavan.
Hetken aikaa hän istui ajatuksissaan eteisessä, kasvot puutarhaan päin
kääntyneinä. Sitten hänkin nousi ja meni ulos.
Hän tunsi, että ilma oli täynnä kosteata sumua ja että oli jo aivan
pimeä. Mutta siitä huolimatta hän hiipi kokoonkyyristyneenä vajaa
kohden. Välistä hän pysähtyi ja jäi kuuntelemaan.
Kylässä oli kaikki aivan hiljaista. Satakieletkin olivat vaienneet.
Ainoastaan kaukana haukkui paksuääninen koira. Varmaankin se oli papin
koira. Puutarhastakaan ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Kuului ainoastaan
raskaitten vesipisaroitten putoaminen oksilta ja lehtien nenistä
lehtien lappeille.
Vica hiiviskeli edelleen vajaa kohden.
Hän pysähtyi jälleen kuuntelemaan. Nyt hän saattoi erottaa hiljaista
kuiskutustakin. Pista oli siis jo tullut.
Puutarhan veräjä oli jäänyt auki. Vica pujahti siitä niinkuin varjo.
Varovasti hän kiersi sipulipenkin, karviaismarjapensaat ja hernemaan.
Melkein maahan asti kyyryssä hiipi hän vajalle.
Puhelu kantautui hänen korviinsa niinkuin tuulen kuiskaus. Nyt hän oli
ehtinyt jo vajan nurkkaukseen, mutta vieläkään ei hän erottanut sanoja.
Hitaasti ja varoen hän pujahti sisään. Mutta vielä hän sai taistella
saadakseen auki oven, joka ahdisti pielistään. Hän sai ponnistella
kauan, ennenkuin sai sitä sen verran raotetuksi, että mahtui lävitse.
Puutarhanpuoleisessa seinässä oli aukko. Sinne hän kömpi. Sieltä hän
varmaan voisi erottaa sanatkin.
Mutta se ei ollutkaan niin aivan helppoa. Vajassa hänen täytyi kiivetä
rankapinon yli. Sisemmällä oli vielä joukko hajoitettujen rattaitten
osia. Hänen täytyi visusti varoa, ettei joku pyörä kiepsahtaisi tai
kaatuisi kumolleen.
Hän ryömi käsillään haroen ja alati jääden kuuntelemaan. Joka
askeleella hän siirsi jalkojaan varovasti eteenpäin ja vasta sitten,
kun oli aivan varma otteestaan, hän nosti toisen jalkansa.
Senkin hän tiesi, että ikkunan alla oli vanha reiällinen lampaannahka.
Se oli käännettävä toisin puolin. Kaikki tämä vei paljon aikaa.
Vihdoin hän pääsi aukolle. Varovasti hän kohotti lampaannahkaa ja jäi
kuuntelemaan.
Nuorukainen sanoi:
— Näitkö sinä unta minusta viime yönä?
— Ei minulla ole tapana nähdä pojista unta, — vastasi Klari
veitikkamaisesti.
— Mutta sinähän sanoit eilen, että kävelit unissasi minun kanssani.
— Se on kyllä totta. Mutta meitä oli koko joukko myllyssä. Me vain
kahden jauhoimme vehnää.
— Mistäpä kyyhkynen näkisi unta, ellei vehnästä?
Siihen ei Klari vastannut mitään. Kuului sellainen ääni, kuin olisi
vesipisara pudonnut veteen.
Vicaa värisytti.
Sitten jatkui keskustelu edelleen. He puhelivat siitä, että jos
sunnuntainakin ilma on sateinen, pyytäisi tyttö vanhemmiltaan, että he
antaisivat Pistan käydä tervehtimässä.
— Pyytäkää itse, — vastasi Klari kartellen.
Kauan he väittelivät siitä. Vihdoin Pista lupasi saattaa Klarin isän
kirkosta kotia ja puhella hänen kanssaan. Vanhemmat kyllä muutenkin
arvasivat asian. Klarin isä sanoisi varmaankin veräjällä, että:
»Tulehan peremmälle, poikani.»
Siitä he sitten niin iloitsivat, että seurasi äänekäs muiskahdus. Vican
sydän tykytti aivan kuuluvasti. Hänen kasvonsa paloivat. Puutuneena ja
kohmeissaan hän kyyrötti piilossaan. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta
sitten hän painoikin korvansa jälleen aukkoon tukien itseään kädellään.
Mutta silloin rakastavaiset hyvästelivätkin:
— Näkemiin, ainokaiseni!
— Näkemiin, Pista!
Ja taas seurasi hiljainen maiskutus. Klari sanoi sitten onnellisen
raukealla äänellä:
— No menkää jo, menkää! Kauan minä jo olenkin ollut ulkona!
Mutta nuorukainen viivytteli yhä.
Silloin kuului jalkojen kopinaa pihalta ja Klari kuiskasi pelästyneenä:
— Ai, äiti tulee!
Hänen hameensa kahahtivat, ja sitten aukeni puutarhan veräjä.
Nuorukainen jäi vielä hetkeksi seisomaan, sitten lähti hänkin: kulki
puutarhan läpi ja hyppäsi aidan yli.
Vica ei puhunut sanaakaan maata pantaessa. Ensi kerran eläessään hän
salasi ajatuksensa sisareltaan. Vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut hän
oli useita päiviä. Kun hänet lähetettiin vettä noutamaan, viipyi hän
kauan. Hän istuutui nurmikolle ja uneksi. Välistä hän poimi kukkia ja
sitoi niistä seppeleitä. Hän asetti seppeleen päähänsä ja taputteli
sitä hymyillen. Niin hän istui usein pitkät hetket kivellä tai
ruohikossa. Uneksien hän istui, liikkumatta. Sitten hän otti seppeleen
päästään ja hajoitti sen.
Eräänä iltapäivänä hän meni hanhia paimentavien lasten luo ja kutsui
luokseen erään tytön.
— Marika, — hän sanoi salaperäisesti, — minä sain kiinni leppäkertun.
Katsotaanpahan, minne se lentää!
Hänen kädessään oli todella leppäkerttu. Sokea avasi kämmenensä ja
hymyillen hän tarkkaavaisesti seurasi sen kiipeämistä pitkin sormea.
Ja hän lauloi sille:
— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä mulle tietä, minne vievät minut?
Itään vaiko länteen? Taivaaseen vai maahan? Vaiko tänne jättänevät?
Leppäkerttu kompuroi hitaasti. Kahdesti täytyi sille laulaa kysymys.
Vihdoin se kuitenkin lähti liikkeelle. Se kiipesi kiipeämistään pitkin
hienohipiäistä kättä ylöspäin, ylöspäin.
Sokea tunsi sen levittävän siipensä ja lähtevän lentoon.
— Minnepäin se lentää? — kysyi hän henkeään pidättäen.
— Heinäsuovaan, — vastasi lapsi.
— Kylään päinkö?
— Eikä kun Tiszaan päin.
Vica palasi mietteissään kotia.
Matkan varrella oli hänellä aina ollut tapana tervehtiä
vastaantulijoita. Hyvää päivää, Kati-täti, hyvää päivää, Molnár-setäl
Mutta nyt hän ei tervehtinyt ketään, vaikka kolmekin tuttua kulki hänen
ohitsensa. Ei hän edes huomannutkaan heitä.
Mutta kerran hän kuitenkin tarkkasi. Joku tuli hänen takanaan. Hän
tunsi askeleet: se oli Pista.
Nuorukaisella oli kuokka olallaan, ja hän asteli vihellellen kotia päin.
Vica verkensi kulkuaan.
Mutta nuorukainen kulki hänen rinnallaan äänetönnä.
Kun hän oli ainoastaan kuutisen askeleen päässä, sanoi Vica kainosti:
— Pista-setä!
Pista kääntyi katselemaan:
— Katsohan, sinäkö se oletkin!
— Minähän se. Ette edes puhuttele niinkuin ihmistä puhutellaan.
— Miks'en puhuttelisi, Vica. Mutta minä kuljin niin ajatuksissani,
etten edes huomannut sinua. Mitä sisaresi tekee?
— Silittää, — vastasi sokea. Ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi
ruusunpunainen varjo.
— Sano hänelle, että kyselin häntä. Mutta nyt minun täytyy rientää.
Hyvästi, kultaseni!
Hymyhuulin kulki tyttö edelleen. Kotona hän heti kertoi Klarille
tavanneensa Pistan ja mitä hän oli käskenyt sanomaan.
— Ja tiedätkö mitä hän sanoi minulle? Hän sanoi että: _kultaseni_.
Klari syleili nauraen sisartaan:
— Voi sinua hupakkoa! Kuinka hän ei olisi sanonut että »kultaseni»,
olethan sinä niin kultainen, kultainen, kultainen!
Ja hän suuteli hänen kasvojansa.
Seuraavana sunnuntaina oli nuorukainen todella heidän luonaan. Hän
oli jutellut Klarin isän kanssa kirkosta lähdettyä, ja kun ukko
ystävällisesti puheli hänen kanssaan, rohkeni hän asiaansakin kajota ja
sanoa:
— Siitä Klarista on varttunut oikein reipas ja kaunis tyttö!
— No, vastasi ukko, — kasvaahan se tyttö niinkuin sireenipuu.
— On se vaan niinkuin ruusu. Kovin soma tyttö.
Ukko huojutti hyvätuulisesti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.
Kun he tulivat veräjälle, ojensi ukko kätensä, mutta ei hellittänyt
heti:
— Vieläkö sinulla on töitä tänään, kun niin kiirehdit?
— Eikä ole.
—- No pyörähdä sitten pirttiin. Voimme kait tässä mekin ryypätä lasin
viiniä.
Ja siellä nuorukainen vietti sunnuntai-iltapäivänsä.
Seuraavana pyhänä olivat Pistan vanhemmat tervehdyksellä. Emännät
keittivät kahvia, ukot joivat viiniä. Juutalaiselta oli sinä päivänä
ostettu vehnästä.
Kun Vicakin istui siellä naisten parissa, sanoi Szentgyörgyin emäntä:
— Sinä taidat kovin pitää kahvista, kun noin juot sitä niinkuin vettä.
Vica punastui. Ei hän sen vuoksi sillä tavoin juonut kahvia, että
olisi sitä erikoisesti rakastanut, vaan sen tähden, ettei hän osannut
syödä lusikalla. Liemikin annettiin hänelle aina kupissa. Kahvelia
ja veistä ei hän osannut käyttää. Liha leikattiin hänelle aina
valmiiksi Käsistään hän söi. Mutta hän pesi ne aina, ja ne olivat
valkoiset niinkuin papin. Pikkutyttönä oli häntä kyllä koetettu opettaa
syömäneuvoihin, mutta kun se ei onnistunut, sai hän pitää tapansa.
Illalla puheltiin siitä, milloin vastavierailu tehtäisiin.
Szentgyörgyit eivät olleet kutsuneet kahville, vaan illalliselle. Se
merkitsi sitä, että he olivat suostuneet avioliittoon.
Vica pani seuraavana päivänä kahvelin, veitsen ja lusikan omankin
lautasensa viereen ja sanoi Klarille:
— Opeta minua käyttämään näitä syömäneuvoja.
— Voi sinua hupakkoa, — vastasi Klari nauraen. — Niinkuin sellaista
tarvitsisi opetella.
Vica upotti lusikkansa liemeen, mutta pistikin sen korvaansa, sen
sijaan että olisi suuhunsa pistänyt.
Kaikki sitä nauroivat.
— Et tiedä edes missä sinulla on suusi.
Tyttö pyyhki valahtaneen liemen. Sitten hän yritti uudestaan. Mutta
nytkin lusikka meni omia teitään.
Silloin hän laski lusikan luotaan ja pillahti itkuun.
Sinä päivänä ei häntä saatu lohdutetuksi. Hän ei tosin valittanut,
itkeä tihutteli vain itseksensä. Mutta sitä oli kovin haikeata
katsella. Kun sitten kaikki yöllä nukkuivat, nousi hän vuoteeltaan ja
asetti eteensä lautasen ja lusikan. Lusikan päätä hän ohjasi vasemmalla
kädellään suuhunsa. Hän opetteli syömään.
Sitten mentiin vastavierailulle. Vica söi oikealla tavalla niinkuin
toisetkin, vaikka hänen kätensä vapisikin hiukan. Puheen lomassa
sanoivat Szentgyörgyit, että nuoret pitäisi jo vähitellen naittaa.
Vieraat nyökyttivät päätään, että kyllä kait jo vähitellen olisi
aika. Ukot tapasivat sitten toisensa seuraavana päivänä ja piippua
poltellen suostuivat nuorten naimishankkeisiin. Päätettiin, että kun
uusi viini kukkii, vietetään häät. Pista lahjoitti sitten morsiamelleen
ripsureunaisen kauniin silkkihuivin.
Nyt eivät he enää kulkeneet muitten mukana kisakentälle, vaan viettivät
kotona pyhäiset iltapäivät. Nuorukainen ei enää tullut aidan yli, vaan
veräjän kautta. Iltaisin he istuivat suuren mulperipuun alla. Hyvän
tavan vuoksi istui Vica heidän kanssaan.
Useimmiten hän kutoi tai riipi papuja siellä ja kuunteli surumielisen
äänettömänä nuorikoitten puhelua. Välistä Pista virkkoi hänellekin
jonkun sanan, mutta useimmiten hän puheli Klarin kanssa. Sokea tunsi
senkin, milloin nuorukainen syleili hänen sisartaan. Silloin oli heidän
äänensä raukea ja kuuma.
Ja niin jatkui elämä koko kesän.
Syksyn kylmien tullen vetäytyivät he sitten tuvan lämpimään. Välistä
sunnuntai-iltoina tuli sinne joitakuita, naapurien tyttäriä ja pari
kolme nuorukaista, jotka vielä ainoastaan »sattumoisin» saattoivat
tavata mielitiettynsä. Siellä he leikkivät sormuksen kätkemistä tai
kertoivat kokkapuheita. Tytöt pistivät salavihkaa tulitikunpäitä,
herneitä tai vahaa poikien piippuihin tai sitaisivat jonkun tytön
huivilla jonkun pojan päällysviitan hihat yhteen. Pojat taasen
piilottelivat sotilasvalokuvia tyttöjen rukouskirjoihin ja keksivät
»salaisuuden» sillä tekosyyllä, että tahtoivat katsella pyhäinkuvia.
Sellaista ilonpitoa piisasi kaikkina pyhäiltoina.
Eräänä marraskuun sunnuntaina pistäytyi neljä tyttöä heille kirkosta
tullessaan. He odottelivat nuorukaisia. Yksi tytöistä ehdotti silloin,
että sidottaisiin Klarin kihlahuivi Vican päähän ja narrattaisiin siten
sulhasta.
Sillä nuoret miehet eivät menneet sinne kaikki yhtaikaa, vaan silloin
kun huomasivat, että oli jo muitakin kokoontunut. Mutta Pista tuli aina
kaikkein ensimmäisenä.
Klari vastusteli, mutta ei kuitenkaan tahtonut pahoittaa
ystävättäriensä mieliä. Vica ei ollut silloin tuvassa. Liina sidottiin
hänen päähänsä sillä tekosyyllä, että tahdottiin koettaa, miten se
soveltuisi hänelle. Vica suostui hymyillen. Muutenkin hän tahtoi
pukeutua siististi sen jälkeen kuin oli päässyt lasten kirjoista.
— Katsokaahan, miten hyvin se soveltuu hänelle! Miten kaunis sinä
oletkaan, Vica! — he sanoivat hänelle.
Ja onnellisena Vica kuunteli heidän sanojaan.
Siksi asti he koettelivat liinaa, kunnes kuulivat veräjän aukenevan.
Silloin kaikki tytöt piilottautuivat suin päin, mikä kaappien, mikä
ovien taakse.
Tuvassa oli jo puolihämärä. Vica seisoi hämmentyneenä keskellä lattiaa.
Pista astui sisään.
— Jumal' antakoon hyvän päivän!
Hän heitti tutkivan silmäyksen tupaan ja sanoi ilostuen:
— Yksinkö sinä oletkin, oma tähtisilmäni?
Samassa hän jo painoi tytön rintaansa vasten ja suuteli häntä
lämpimästi.
Silloin tytöt ryntäsivät nauraa kikattaen esille. Mutta Pista katseli
pettyneenä sokeata.
— Senkin hulivili! — sanoi hän nauraen.
Ja hän työnsi hänet luotaan. Terästääkseen vielä pilantekoa hän raapi
korvallistaan ja ilkkui:
— Vielä minä sinut opetan, senkin tuulihattu!
Tytöt nauroivat katketakseen.
Sokean kasvot kalpenivat aivan valkoisiksi. Kauhuissaan, jähmettyneenä
hän seisoi siinä hetken. Sitten hän raukeasti vetäisi liinan
hartioiltaan, heitti sen maahan ja meni ulos.
Äiti paahtoi maissia keittiössä ja sanoi hänelle:
— Tulehan tänne ja anna minulle pankolta vati.
Mutta Vica ei vastannut. Hän poistui pihalle ja sieltä maantielle.
Hän meni kalmankalpeana, kasvot jäykkinä kuin unissakävijällä, ilman
keppiä. Hän meni Tiszan rantaan.
Ajattelivat, että hän meni jotakuta tervehtimään. Vasta myöhään illalla
alettiin häntä kaivata.
— Minne hän jäi? Minne meni?
Mutta Vica ei palannut enää koskaan.
Pikku kreivi.
Mies kömpi katua pitkin. Hänellä ei ollut jalkoja, ainoastaan
vaaksanvertainen tynkä oli reittä jäljellä. Molemmissa käsissään
oli hänellä jonkinlainen jakkaran tapainen, joilla hän tuki itseään
nelinkontin ryömiessään. Hän kulki aivan kuin mittaritoukka.
Välistä hän oikaisi itsensä tai vetäytyi seinävierustalle, pitäen
hattua kädessään. Ohikulkevat kaupungin ihmiset heittivät hänen
lakkiinsa silloin tällöin vaskirovon. Siitä hän eli.
Hän oli muuten nuori, pyylevähkö mies. Päässään oli hänellä
talonpoikainen pyöreä lakki, eikä hänen terveillä kasvoillaan näkynyt
minkäänlaisia kärsimyksen merkkejä.
Mutta eräänä syksyisenä päivänä ilmestyi raajarikkoinen sinne aivan
kalpeana. Hän istuutui tai seisoskeli erään portinkiven vieressä
nojaten itseään siihen.
Ohikulkijat heittivät hänelle sinä päivänä enemmän rahaa kuin koskaan
ennen. Mutta hän tuskin kiinnitti huomiotaan siihen kuka mitäkin antoi.
Hän ei edes kiittänytkään, tuijotti vain eteensä murheellisen näköisenä.
Ei kukaan kysellyt hänen vaivaansa. Yksinään hän aina konttasi: ei
kukaan häntä koskaan ollut saattelemassa eikä kukaan hänen kanssaan
myöskään puhellut. Kuitenkin saattoi huomata, ettei hän ollut yksin
maailmassa. Siitä sen huomasi, että hän silloin tällöin pysähtyi jonkun
puodin eteen; jos ovi oli auki, kömpi hän sisään. Hän osti makeisia,
viikunoita tai pienen leikki piiskan. Huomasi, että hän lapselle niitä
osteli.
Jalaton mies ilmestyi kadulle seuraavanakin päivänä, mutta hän ei
pysähtynyt missään. Hän kömpi kiirehtien. Erään talon kohdalla hän
pysähtyi ja meni portaista sisälle. Siellä asui lääkäri. Hän kohotti
jakkaraansa ja koputti sillä ovea.
− Pyytäisin saada puhutella herra tohtoria.
Vanha laiha herra ilmestyi ovelle ja katseli kummeksien jalatonta.
— Jumalan tähden, herra tohtori, — vaikeroi raajarikko, — pikku poikani
on sairas, varmaankin aivan kuolemansairas.
Ja kyynel vierähti pitkin hänen poskipäitään.
— Mikä häntä vaivaa? — kysyi lääkäri.
— En tiedä, — vastasi mies. — Toissa päivänä löin häntä korvalle. Ehkä
hän siitä sairastui.
Hän laski jakkaransa ja veti esiin nenäliinan taskustaan.
— Jopa nyt, — sanoi lääkäri hämmästyneenä. — Mikä hänellä sitten on
kipeänä? Korva, silmä vai pääkö?
— En tiedä. Hän vain makaa.
— Mutta miten te sitten saatoitte olla sellainen raakalainen?
— En minä koskaan ole hänelle pahaa sanaa sanonut. Mutta minä
riitaannuin äidin kanssa sen vuoksi, että hän kaikilla rahoilla osti
leivoksia ja opetti lasta sanomaan »pappa». En minä ole mikään pappa.
Jos poikani sanoo minua papaksi, ajattelen ettei hän olekaan minun
poikani. Sen vuoksi me riitaannuimme. Minä uhkasin lyödä. Vaimoni
kuohahti hänkin ja huusi: »Lyö vaan, senkin sammakko!» Siitä olisi
syntynyt ilmitappelu, mutta sitten me kuitenkin sovimme. Kaikki
olisikin ollut sitä myöten hyvinpäin, mutta kun toissa päivänä palasin
kotia, juoksi nelivuotias poikani minua vastaan, kuten aina ennenkin,
ja sanoi: »Sammakko-pappa tulee!» Ja silloin minä iskin häntä korvalle,
niin että hän kaatui selälleen.
Tohtori pudisti päätään; sitten hän merkitsi muistiin raajarikkoisen
osoitteen. Kun mies ennätti kotiaan, oli lääkäri jo siellä.
Jalaton mies asui puoleksi maahan vajonneessa etukaupungin hökkelissä.
Tohtorin vastaanotti keittiössä lyhytniskainen nainen; hän oli
nuori, tanakkavartinen, vaalea vaimo. Hänen kasvonsa eivät olleet
kauniit, mutta ne uhkuivat terveyttä. Yllään oli hänellä tummanvihreä
talonpoikaispuku; mutta edessään oli hänellä valkoinen sisäkön esiliina
ja päässä punainen hilkka.
Oudostellen hän katseli vanhaa herraa, ja kun tämä ilmaisi itsensä
lääkäriksi, nyökäytti hän suruissaan päätään:
— Niin, pikku kreivi on sairas.
Hän avasi oven.
— Pikku kreivi? — kysyi tohtori kummastellen.
Nainen hymyili:
— Naapurit ovat häntä nimittäneet pikku kreiviksi, ja sitten mekin
aloimme kutsua häntä sillä nimellä. Sillä me puimme hänet aina
samettivaatteisiin. Mieheni tuhlaa kaikki rahansa hänelle.
Tohtori astui perempään huoneeseen. Se oli valoisa ja aurinkoinen.
Kaikki huonekalut olivat ryysymarkkinoilta ostettuja, kukin eri mallia.
Jokainen tuoli oli jollain tavalla särkynyt, pöydiltä ja sängyiltä oli
jalat katkottu vaaksanmittaisiksi kuten isännälläkin. Huoneen yhdessä
nurkassa oli siisti rautainen lapsenvuode. Nainen siirsi syrjään sen
tyllikaihtimen.
Siinä makasi sairas vehnänkarvaisen samettipeiton alla. Hän oli kaunis,
vaalea lapsi. Nyt olivat hänen kasvonsa kuumeen punaamat.
Lapsen vieressä oli korillinen nappeja. Siinä oli kaikenlaisia nappeja:
luisia, vaskisia ja monia muita. Varmaankin oli maata ryömivä mies
koonnut kadulta kaikki nämä napit.
Tohtori istuutui vuoteen laidalle ja katseli tarkkaavaisesti nukkuvaa
lasta. Hän kysyi miksi lapsi valitti, osasiko se niellä, yskikö se.
Sitten hän otti pienen kätösen omaansa ja katsoi kelloaan.
Tällä välin saapui raajarikkoinenkin kotiaan ja pysähtyi vaimonsa
viereen. Molemmat katselivat ääneti ja huolestuneina tohtoria.
Seistessään siinä vierekkäin muodostivat he todella huvittavan
vastakohdan: terve, terhakka vaimo ja puoliruumiinen mies. Tuoko se
aikoi antaa vaimolleen selkään? Mitenkähän se olisi käynyt päinsä?
Totta kyllä: hän oli leveärintainen ja väkeväkätinen mies, mutta
kuitenkin! Varmaankin hän tarttuu vaimoaan jaloista ja kaataa hänet
ensin, aikoessaan nujertaa hänet.
Tohtori laski käden ja sanoi, ettei lasta mikään vaivannut.
Sitten hän nojasi keppiinsä ja katseli aviopuolisoita.
— Mitenkä te olette joutuneet yhteen? — kysyi hän tuttavallisella
äänellä, kuten ainakin lääkärit, jotka kauan ovat liikkuneet
perhelääkäreinä.
— Sattumalta, — vastasi vaimo hymyillen.
— Jumalan sallimasta, — vastasi raajarikko vakavasti.
Vaimo kohautti olkapäitään:
— Ei minun mieheni aina ole ollut tuollainen. Hän oli kylän ensimmäinen
nuorimies. Tietystikään ei hän silloin edes vilkaissutkaan minua. Mutta
sitten eräässä tappelussa ammuttiin jalat häneltä polvien yläpuolelta.
Hänet tuotiin tänne kaupunkiin ja jalat sahattiin poikki. Kun hän
palasi takaisin, ei ainutkaan tyttö enää katsonut häntä, ja kotonakin
hän kävi taakaksi. Minä asuin naapurien luona. Minä häntä lohduttelin,
muut eivät.
— Ja sitten te rakastuitte toisiinne?
— Silloinpa niin. Sitten minä sanoin hänelle, ettei hänen kannattanut
surra; menköön kernaamminkin kaupunkiin ja istukoon kirkon portailla.
Aluksi ei hän millään tahtonut suostua. Hän sanoi, että hän mieluummin
kuolee nälkään. Mutta sitten minä lupasin hänelle, että jos me siten
voisimme elää, tulisin minä hänen luokseen. Niin hän koetti. Aluksi ei
elämästä tahtonut tulla mitään, mutta nyt ei hän enää pyydä keltään,
ottaa vain vastaan minkä antavat.
— Antavat minkä Jumala on minua varten varannut, — pisti raajarikkoinen
lomaan.
— Ja te rakastitte häntä? — kysyi tohtori.
Vaimo vastasi hymyillen:
— Minä jo aikoja ennen olin häneen kiintynyt, mutta tietysti hän
silloin piti nokkaansa korkealla. Sitten ajattelin, että mies se on
mies vaikka jalatonnakin, ja kun itse olin orpo, ei hyppäys huimannut.
— Sen vuoksi että se oli Jumalan tahto, — sanoi siihen jalaton.
Lapsi heräsi ja puhkesi itkuun. Tohtori tarkasteli hänen kieltään ja
pudisti päätään. Hänen päänpudistuksensa sai vanhemmat hätkähtämään.
Mies kalpeni.
Sitten tohtori kirjoitti lääkemääräyksen. Punaisen paperiliuskankin hän
otti taskustaan. Poistuessaan hän kiinnitti sen oveen.
Raajarikkoinen sanoi hänen mennessään:
— En kait minä ole tähän syypää?
— Ette, — vastasi tohtori, — siitä voitte olla rauhallinen.
— Eikä lapsi kait kuole?
Tohtori kohautti olkaansa:
— Kenties, jos Jumala niin tahtoo.
Sitten hän poistui.
— Oi rakas pikku kreivini! — huusi mies itkien. — Älä jätä minua,
Bandikani!
Hän vaipui lapsen viereen, tarttui hänen käteensä ja peitti sen
suudelmilla.
Mutta neljäntenä päivänä sammui Bandikan elämä hiljaa.
Hautajaiset olivat sateisena syyskuun päivänä. Miestä houkuteltiin
nousemaan rattaisiin, mutta hän ei tahtonut.
— Ei! ei! Jalkaisin minä kuljen! Ainoa poikani! Minä löin korvalle
ainoata poikaani!
Ja hän ryömi arkun jäljessä pitkin likaista katua, pää paljaana.
Kyynelet putoilivat hänen käsilleen.
Sinä iltana mies vaipui raskaaseen uneen. Hänen vaimonsa luuli
hänen kadottaneen järkensä. Haudalla hän oli huutanut, että hänet
haudattaisiin yhdessä poikansa kanssa, kotona hän etsi astiakaapista
veistä iskeäkseen sen sydämeensä. Tavan takaa hän vaikeroi, ettei
Jumala ollut häntä ottanut pojan asemesta, vaikka oli häneltä jo puolen
ruumista riistänyt. Sammakko minä olen, sammakko minä olen! Oikein
sanoi poikani, sammakko minä olen!
Sitten hän puhkesi hirvittäviin kirouksiin. Hän paiskasi jakkaransa
nurkkaan ja sanoi päätään katkerasti pudistaen:
— Ei ole taivaassa mitään Jumalaa!
Vihdoin saatiin hänet töin tuskin vuoteeseen, ja siihen hän nukahti.
Hän uneksi istuvansa kadulla rakennuksen nurkkauksessa. Tuijottaessaan
siinä eteensä huomasi hän rinnallaan jotain harmaata. Kummastellen hän
katseli sitä tarkemmin. Se oli hänen partansa, hänen oma partansa.
— Olenpa minä vanhentunut! — ajatteli hän päätään pudistellen.
Viereisestä rakennuksesta tuli lapsia tulvehtien kadulle. Ensimmäisinä
tulivat pienet, sitten suuremmat. Ne olivat koululapsia.
Silloin hän muistikin lähteneensä pikku kreiviä vastaan, joka kävi
siellä koulua.
Samassa hän huomasi pikkukreivin tulevan. Hän oli jo varteva
nuorukainen, kuusitoistavuotias. Kauniissa samettipuvussa näyttäytyi
hän yht'äkkiä kaupungin hulivilien keskellä. Miten olikaan hänen
käyntinsä uljas, miten voimakas hän oli! Aivan kuin olisi Jumala
antanut hänelle omansa lisäksi vielä isänkin katkaistujen jalkojen
voiman!
Kainalonsa alla oli hänellä koulukirjat. Toisen, yhtä hienon pojan
kanssa hän tuli häntä vastaan. He olivat varmaan hyviä ystäviä, sillä
he kulkivat käsihakaa ja puhelivat vilkkaasti ja iloisesti.
Isä katseli häntä hymyillen. Heidän katseensa yhtyivät. Mutta
poika punastui ja poikkesi pitkin askelin kadun toiselle puolelle,
vetäen toisen herraspojan mukanaan. Kiihtyneenä hän puheli tälle,
kiinnittääkseen hänen huomionsa itseensä.
Kerjäläinen tunsi rinnassaan vihlovan pistoksen ja heräsi.
Hän kohosi istumaan ja tuijotti eteensä ajatuksiin vaipuneena.
Rautakana.
Odotimme junaa asemasillalla. Taivaalta putoilivat ensimmäiset
lumihiutaleet. Juna oli myöhästynyt.
Samettiviittainen herrasrouva vei poikansa rautakanan luo.
— No tuosta saat lantin, solahuta se reiästä. Tartu sitten ripaan ja
vedä siitä kerran!
Ympärille kerääntyi neljä, viisi lasta. Ne olivat talonpoikaislapsia.
Kateellisina he katselivat, miten rautakana kaakotti ja miten
riemuitseva herraspoika veti esille kirkkaan, peltikuorisen munan.
Asemasillan nurkassa keskusteli kaksi käsityöläistä keskenään. Toinen
oli mustakätinen, värjäri tai hatuntekijä. Toisella oli pitkät
silmäripset ja hänen kätensä olivat nokiset ja jäntevät, — hän oli
kylän seppä.
— Voi, voi, — kuului samassa mustakätisen huokaus.
Seppä ainoastaan hymähti siihen.
Mitenkä ovatkaan kohtalon tiet kuluttavia! Varsinkin mustakätisen.
Puolen vuosisadan kurjuus paistoi hänen olennostaan. Hänen lakkinsa oli
vanha risa, sellainen, joita näkee tunkioilla. Hänen saappaansa olivat
aivan laikulliset. Hänen talvitakkinsa jokainen nappi oli erilainen.
Kun viskasin sikarintynkäni pois, kumartui hän ottamaan sen. Hän
kiinnitti sen ihviseen imukkeeseen ja puhalteli ohuita pilviä ilmaan.
Mutta ei edes sikarintynkä häntä lohduttanut. Hän oli surullinen ja
aivan kalpea. Pysähdyin hetkeksi heidän lähettyvilleen ja kuulin hänen
surunsa syyn.
— Totta totisesti, — lankoni, — puheli hän käheällä nenä-äänellä, —
niin minä olen elänyt jo viikon päivät. Minun savupiippuni ei ole sen
koommin sauhunnut, eikä luuta kiertänyt taloani. Ottaisinko vieraan?
Hän varastaisi minun silmieni valonkin. Menisinkö uusiin naimisiin?
Uusi emäntäni tuhlaisi kaiken omaisuuteni. Mutta en minä koskaan enää
löytäisikään toista yhtä työteliästä.
— Mitä vielä, — murahti seppä lohdutellen.
Hatuntekijä veti esille sinikirjavan nenäliinan ja kuivasi sillä
silmänsä ja nenänsä.
— Ja vaikka löytäisinkin, voi siinä aina sittenkin piillä suuri vaara.
En minä pidä siitä, että vaimo kantaa taskussaan rahani. Minun Annani
ei tässä kohden ollut vaatelias. Mutta kuitenkin loihti hän pöydälle
kaiken mitä talonpidossa tarvittiin. Kulkiessaan pitkin katuja hän
huusi talonpoikaisvaimoille: »Sinun miehesi hattu on jo nukkavieruinen!
Tuo se meille: värjäämme sen ilmaiseksi.» Vaimo toi hatun ja toi vielä
lisäksi pari munaa tai pussillisen papuja tai lautasellisen jauhoja
tai ryynejä, joskus kananpojankin. Rahaa emme koskaan tarvinneet ruuan
ostoon.
Seppä myhähteli.
— Olipa hän tosiaankin topakka eukko. Ruoka-ainekset eivät suinkaan ole
halpoja. Kruunua vähemmällä ei meillä kannata keittää.
Hatuntekijä nyökäytti päätään:
— Minun eukkoni upotti hatut vanhoihin värjäysvesiin. Talonpoika ei
tarvitse vuoria eikä nauhoja.
Seppä katseli kummeksien ja hymähti itsekseen.
Näin asemasillalla kaupungin ylilääkärin. Astuin hänen luoksensa.
Tervehdin häntä. Keskustelimme. Ohimennen hän loi katseensa molempiin
käsityöläisiin ja sanoi:
— Näetkö tuota hatuntekijää?
— Näen. Mitä hänessä sitten on nähtävää?
— Hänellä on enemmän rahaa kuin kaikilla meillä yhteensä, jotka
matkustamme ensimmäisessä luokassa.
— Mahdotonta!
— Minä tiedän sen.
— Mutta hänhän kokoilee sikarinpätkiä?
— Juuri siksi hän on niin rikas. Hän on koronkiskoja ja saita koira.
Yksin meidänkin pankissamme on hänellä päälle satatuhatta kruunua.
Hän veti paperossin taskustaan.
Talonpoikaislasten takana, jotka kummastellen katselivat
samettipukuista herraspoikaa, seisoi kalpea poika. Hänellä oli
jalassaan saappaat ja yllään turkkitakki. Mutta päässä oli hänellä
herraskainen metsästyslakki.
— Katso, — sanoin minä, — hänhän on kovin miellyttävän näköinen!
Italialaisessa kirkossa näin kerran seinämaalauksen. Siihen oli
maalattu enkeli, jonka silmät tuntuivat aivan elävän...
— Minä tunnen hänet, — vastasi lääkäri sytyttäen paperossinsa. — Siksi
hän on niin miellyttävän näköinen, että hänen kasvoiltaan loistavat jo
toisen maailman värit.
— Onko hän sairas? Saatoin arvata sen.
— Hän on sydänvikainen. Olen hoitanut häntä, hän on tuon rikkaan
hatuntekijän poika.
— Pikku raukka!
— Ei hän elä kevääseen.
Ja hän kutsui pojan luokseen.
— Mitenkä voit, Bandika?
Poikanen kohotti lääkäriin kummastuneet siniset silmänsä.
— Hyvin, — vastasi hän hymyillen.
Mutta niin kärsivä oli hänen katseensa, että vieläkin näen sen edessäni
selvästi. Ei mikään ole sen surullisempaa kuin sairaan lapsen silmät!
Me jatkoimme kävelyämme asemasillalla.
— Sääliksi käy kaunis lapsi, — sanoin ajatuksiin! vaipuen. — Oletko
puhunut siitä hatuntekijälle?
— Kuinka minä olisin siitä puhunut! Lääkäri ei koskaan ennusta sadetta,
ainoastaan päivänpaistetta.
Olimme ehtineet jälleen laiturin toiseen päähän, jossa hatuntekijä
jutteli. Lääkäri vaikeni. Pikku poika tempoili isänsä kättä ja intti:
— Isä! Minä tahtoisin peltikuorisen munan... Yhden peltikuorisen
munan...
Hatuntekijä ei ollut kuulevinaankaan. Hänen kasvoillaan oli saiturin
ilme. Hänen silmistään kuvastui käärmemäinen kylmyys, ja hänen kapeat
huulensa olivat tiukasti yhteen puristetut.
— Isä, — intti poika jälleen,— se kana osaa munia... Katsohan tuolla...
— Ole hiljaa! — murahti hänelle hatuntekijä.
— Vain yhden ainoan kerran!
— Minä lyön sinua! Vai tässä vielä! Tuhlaisit kaksikymmentä helleriä
tyhjän takia!
Pistin jo käden taskuuni antaakseni pojalle lantin, mutta junamme tuli
samassa tohottaen asemalaiturille. Kaikki tarttuivat laukkuihinsa. Juna
pysähtyy ainoastaan minuutiksi tälle asemalle.
* * * * *
Seuraavan vuoden kesäkuussa odotimme jälleen junaa, aivan kuin kerran
ennenkin. Taivas oli pilvessä, asemasilta oli kivihiilen savun peitossa.
Odottajien joukossa huomasin hatuntekijänkin. Hän oli kesävaatteissa,
mutta tunsin hänet kuitenkin. Nyt hän oli vielä entisestäänkin
laihtunut; ja hänen kasvonsa kuulsivat enemmän kuin ennen. Poikaa en
nähnyt hänen seurassaan.
Hatuntekijä kuljeskeli ikävystyneen näköisenä. Kainalonsa alla oli
hänellä vanha haalistunut säkkilaukku. Hetkeksikään ei hän laske sitä
maahan, vaikka se näyttääkin kovin painavalta.
Rautakanan eteen kokoontuu joukko kylän koululapsia. Kullakin heistä on
lantti kourassaan. He olivat tulleet tänne kylästä rautakanan luo. He
olivat aivan kiihkeitä jännityksestä.
— Minä pistän rahan siihen, — huudahti yksi heistä.
— Minä jo tiedän, miten se pistetään.
Varttuneempi, voimakaslihaksinen poika työnsi hänet syrjään.
— Mene tiehesi! Minä osaan tehdä sen paremmin!
Ja samassa kana kaakotti ja muni munan.
Matkustajienkin lapset kertyivät sinne.
Muuan kuusivuotias teerenpisamainen talonpoikaislapsi seisoskeli kanan
lähistöllä riippuen äitinsä hameenhelmoissa. Uneksien hän katseli
koululaisia ja ihmekanaa.
Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen:
— Äiti! Anna kun minäkin munitan!
— Ole vaiti! — vastasi vaimo haluttomasti, kallista huvia!...
Ja hän nosti esiliinansa nurkkaa ja kuivasi sillä lapsen nenän...
— Vain yhden ainoan kerran, — intti lapsi uudestaan.
— Ole vaiti!
— Voi, voi, äiti...
Hatuntekijä seisoi heidän vieressään. Ajatuksissaan hän tuijotti heitä.
Yhtäkkiä hän laski maahan laukkunsa. Hän pisti käden housuntaskuunsa
ja veti esille suuren likaisen kukkaron. Hän etsi sen pohjasta
kahdenkymmenen hellerin lantin.
— Katsohan tuossa, — sanoi hän vakavana. — Munita nyt kanaa.
Ja kyynel silmässä hän katseli lasta.