Valkean suojelijan mustalle miehelle asettamista rajoituksista on
tuntuvin se, ettei hän saa kiukuissaan ottaa vihamiestään kurkusta
ja leikata häntä leveällä kotitekoisella puukolla. Tietysti
hyväsävyisimpiäkin ärsyttää tämä brittiläisten tekemä rajoitus.
Varmastikin akasavalaisten muisti on sangen lyhyt, ja heitä viime
pahanteosta kohdannut rangaistus unohtuu ajan mukana pian tilaisuuden
ja kiusauksen tullen. Siten akasavalaiset kuultuaan ochorilaisten
tehneen jotakin ilkeyttä huomasivat joutuneensa kärsimään vääryyttä
ja valmistautuivat sotaan, mutta lähettivät sitä ennen sanan Sandille
kuvaillen laveasti ochorilaisten heille aiheuttamaa vahinkoa. Onneksi
Sanders oli lähellä ja saapui paikalle hyvin nopeasti pitämään
neuvottelua ja tyynnyttämään raivostunutta kansaa miten parhaiten
voi. Sanders oli tahdikas mies, eikä tahdikkuuteen aina kuulu
pehmeäkätisyys. Neuvostossa näet istui raaka sielu ja esitti töykeitä
kysymyksiä.
Rohkaistuneena komissaarin säveistä vastauksista hän ylitti, niinkuin
lapsi ja alkuasukas aina pyrkii tekemään, hyväin ja huonojen tapojen
välisen rajan. Sanders kääntyi häneen.
— Mikä orjan ja koiran äpärä sinä olet? kysyi hän; ja kun mies mietti
vastausta, potkaisi Sanders hänet alas kukkulalta, jolla neuvottelumaja
oli, ja sopusointu oli vielä kerran palautettu.
Heti tämän palaverin jälkeen tuli katkera valitus Isisistä. Se koski
lulungolaisten säälimättömästi hävittämiä kalaverkkoja, ja se oli
Sandersin vaikea selvittää. Ensiksikin kaikki itseään kunnioittavat
ihmiset halveksivat lulungolaisia, viekkaita ja ilkeitä olioita,
joilla ei ollut häpyä eikä suolaa. Mutta isisiläiset rauhoittuivat, ja
hävittävä sota saatiin vältetyksi. Sattui toisia pienempiä selkkauksia
— ja ne kuuluivat jokapäiväiseen työhön — mutta Sanders oli huolissaan
lulungolaisten vuoksi, erittäinkin näiden ilkeyden vuoksi ja siksi,
että kaikki hänen heimonsa, isisiläiset, ikeliläiset, akasavalaiset ja
ochorilaiset, vihasivat lulungolaisia sydämensä pohjasta. Sisimmässään
Sanders tunsi, että sota voitiin vain lykätä tuonnemmaksi, ja ilmoitti
sen Lontooseen, josta Whitehallin kiihtynyt apulaisministeri lähetti
kiihkeän ilmoituksen, että sota oli lykättävä keinolla millä hyvänsä
»tämän budjettivuoden yli — taivaan nimessä!»
Lulungon alueella — kolmen päivän marssin päässä Akasavan takana
— käytettiin muun muassa sananpartta: »Jos miehellä on salainen
vihollinen, jota hän ei löydä, niin kaatakoon oman majansa ja etsiköön
sen jäännöksistä.» Tämä on vapaa käännös. Toinen sananlasku sanoo:
»Vaarallisin on se vihamies, joka asuu sinun omassa majassasi» ja
kolmas: »Ellet löydä vihollistasi, niin tapa paras ystäväsi.» Nämä
sananlaskut osoittavat, että lulungolaisilla oli synkkä elämänkatsomus
ja että he olivat epäluuloisia.
Sandersilla oli Mpitissa lulungolainen kokki — Mpitin uudenaikainen
kaupunki oli komissaarin päämaja. Tämä kokki oli kulkija, ja sellaisena
hän oli liikkunut Dakarista Sananaan asti — ja luultavasti Kongoa
pitkin aina Matadiin asti. Kun hän tuli työnhakuun Mpitiin, niin
häneltä kysyttiin nimeä, ja hän vastasi rannikon »englannilla»:
— Herra, yksi sano minä Kuuspenni. Hieno kokki minä: te hakee parempi
kokki, ei löydä — _savi?_
— Ja mitä, kysyi Sanders lulungoksi, — mitä sekamelskaa tämä puhe on
sinun mielestäsi?
— Herra, se on englantia, sanoi hämmästynyt alkuasukas.
— Se on marakatinkieltä, sanoi Sanders jäykästi, — krulaisten ja
puoliveristen merimiesten puhetta, joka ei ole mitään kieltä, Miksi
sinua sanotaan omiesi keskuudessa?
— Latakiksi, herra, sanoi kokki.
— Se on sinun nimesi, sanoi Sanders. — Tästä lähtien et saa puhua muuta
kieltä kuin omaasi ja sinun palkkasi on kymmenen shillinkiä kuussa.
Lataki oli kelpo kokki, ja kolme kuukautta hän oli kunnon kansalainen,
minkä ajan kuluttua Sanders palatessaan odottamatta metsästysretkeltä
tapasi Latakin nukkumasta isäntänsä vuoteessa — juovuksissa, ja kaksi
viinapulloa oli todistamassa hänen kolttosestaan. Sanders kutsui
poliisinsa, ja Lataki heitettiin selviämään putkaan, josta hän pääsi
vuorokauden kuluttua.
— Sinä kai ymmärrät, sanoi Sanders rikolliselle seuraavana päivänä,
— etten halua nähdä palvelijoitten juovan; vielä vähemmän sallin
juopuneiden palvelijoitteni nukkua humalaa päästään minun vuoteessani.
— Herra, olen häpeissäni, sanoi Lataki ystävällisesti, — sellaista
tapahtuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa.
— Samaa voit sanoa myös ruoskimisesta, jota saat kokea, virkahti
Sanders antaen käskyn poliisikersantilleen.
Lataki ei ollut mikään stoalainen. Kun hänet sidottiin puuhun ja tukeva
hausa antoi hänen lihavaan selkäänsä kymmenen lyöntiä, hän huusi
äänekkäästi Sandersia ja sitä sivistystä vastaan, jonka aseeksi Sanders
oli valittu.
Kun juttu oli ohi ja hän huomasi vielä olevansa elossa, vaikkakin
veriin piestynä, hän tunnusti saaneensa hieman enemmän kuin oli
ansainnut, ja lupasi kyynelsilmin, että läksy ei jäisi tuloksettomaksi.
Sanders, jolla ei ollut asiasta enempää sanottavaa, lähetti hänet
töihinsä.
Viikon kuluttua tästä päivästä komissaari söi yksinänsä
palmunöljyhakkelusta, joka on mainiota sikäläistä ruokalajia, ja kanaa.
Hän ryhtyi syömään, mutta lakkasi äkkiä, meni konttoriinsa ja toi
sieltä mikroskoopin. Sitten otti hän hiukan hakkelusta — juuri niin
paljon kuin neulan kärkeen menee — levitti sen lasilevylle ja tarkisti
sitä koneella. Se, mitä hän näki, oli mielenkiintoista. Hän pani
mikroskoopin pois ja kutsui Latakin, ja Lataki tuli puhtaaseen valkeaan
pukuun puettuna.
— Lataki, sanoi Sanders ystävällisesti, — kun sinä tiedät valkeitten
miesten tavat, niin sano, miten isäntä voi osoittaa palvelijalleen
kunniaa?
Ovella seisova kokki epäröi.
— On monta tapaa, sanoi hän oltuaan hetken vaiti. — Hän voisi...
Hän vaikeni hieman epävarmana maaperästä.
— Koska olet hyvä palvelija, vaikka sinussa kyllä on vikojakin, sanoi
Sanders, — tahdon osoittaa sinulle kunniaa. Siihen olen valinnut tämän
tavan; sinä, joka olet pyytämättä nukkunut minun vuoteessani, istut
pöytään minun kanssani ja käskystäni.
Mies epäröi, hämmentyi hieman ja tuli sitten pöydän ääreen ja istahti
kömpelösti vastapäätä herraansa.
— Minä odotan sinua, sanoi Sanders, — sinun oman kansasi tavan mukaan.
Hän nosti kaksi suurta lusikallista palmunöljyhakkelusta hänen
lautaselleen.
— Syö, sanoi hän.
Mutta mies ei liikahtanut, vaan istui silmät luotuina pöytäliinaan.
— Syö, sanoi Sanders jälleen, mutta Lataki istui liikkumatta.
Silloin Sanders nousi, meni huoneensa avoimelle ovelle ja vihelsi.
Kuului jalkojen töminää, ja kersantti Abibu tuli neljän hausan kera.
Jauhettu lasi — niin hieno lasijauho, että se koskettaessa tuntuu
liidulta — on vaarallinen myrkky, koska se joutuessaan ihmisen
sisälmyksiin viiltelee ne rikki, ja hän kuolee, kuten rannikon pahat
miehet tietävät ja ovat jo satoja vuosia tietäneet. Lataki joutui
tuomarin eteen, joka istui ladontapaisessa suuressa oikeussalissa, ja
esitti todistajina kolme serkkuaan, yhden veljen ja yhden ystävänsä,
jotka vannoivat, että Sanders oli etukäteen asiaa harkittuaan
sekoittanut itse lasijauhoa hakkelukseensa. Huolimatta todistusten
yhtäpitäväisyydestä — todistajia kuulusteltiin kokonaista neljä kertaa
tuomion julistamisen edellisenä iltana — vanki tuomittiin viidentoista
vuoden pakkotyöhön.
Tähän olisi juttu loppunut, ellei olisi ollut lulungolaisia, jotka
asuvat kaukana pohjoisessa ja joille heidän miehensä vankina pitäminen
on _casus belli_.
He olivat epäluuloisia ihmisiä, synkkiä, kylmiä ja julmia, ja
maantieteellisesti heidän asemansa oli erinomainen, sillä he asuivat
sellaisen territorion rajalla, joka on kiistämättä ranskalainen ja
johon sitä paitsi on vaikeata päästä.
Sanders lähetti pikaviestejä kaikille valkoisille, jotka asuivat
lulungolaisten läheisyydessä. Heitä oli kaikkiaan kuusi asettuneina
kahdelle lähetysasemalle, toiset jesuiittoja, toiset baptisteja. He
olivat senlaatuisia ihmisiä kuin heidän vastauskirjeensä osoittavat:
Ensimmäinen protestanteilta:
»Losebin lähetysasema.
H. Herra Komissaari. — Vaimoni ja minä olemme Teille hyvin kiitolliset
varoituksestanne, mutta Jumala on kutsunut meidät tälle paikalle ja
täällä tulee meidän olla tehden Herran työtä, kunnes Hän viisaudessaan
määrää, että meidän on jätettävä työmaamme.»
Isä Holling kirjoitti:
»Ebendo-joki.
Hyvä Sanders. — Uskon, että arvostelette väärin lulungolaisia,
joista useita olen äskettäin tavannut. He ovat hyvin maallisia,
mikä on ainoa heissä huomaamani paha merkki. Pysyn täällä, koska
voin torjua kaikki heidän tekemänsä hyökkäykset. Minulla on neljä
Martini-Metford-kivääriä ja kolmetuhatta panoskertaa, ja tämä talo on,
kuten tiedätte, kivestä rakennettu. Toivon Teidän olevan väärässä,
mutta —»
Sanders otti laivansa, konekiväärinsä ja hausapoliisinsa ja meni jokea
vastavirtaa niin kauas kuin pieni perärattainen voi häntä viedä. Ja
jokaisen päivän iltana hän tuli sellaiseen paikkaan, jossa metsä
oli puhdistettu ja jossa rannalla oli valtainen halkopino. Jossakin
metsässä oli aina kylä, jonka velvollisuutena valtiota kohtaan
oli tämän pinon uusiminen. Yötä päivää kaksi miestä istui laivan
keulassa mitaten veden syvyyttä yhtä mittaa. Riutta, hiekkasärkkä,
väylä, riutta. Joskus laiva meni karahtaen vedenalaisen matalan yli
ja luisui sen toiselle puolen syvään veteen; joskus öisin laiva
hypähti särkälle, jolloin huomattiin sen tulleen »järveen», jota
kaikkialla ympäröivät hiekkaharjanteet. Silloin miehet menivät veteen
ja kulkien joen hiekkapohjaa myöten vetivät laivan takaisin syvälle.
Kuudenkymmenen mailin päässä baptistilähetysasemalta Sanders sai
uutisia ystävällismielisiltä alkuasukkailta:
— Herra, lulungolaiset, tulivat aikaisin aamulla ja veivät mukanaan
lähetyssaarnaajan, hänen vaimonsa ja tyttärensä omaan kaupunkiinsa.
Keltaisena kuumeesta, raskassilmäisenä unen puutteesta, parrakkaana ja
pesemättömänä Sanders pyyhki ohimoitaan kädenselällä.
— Ota laiva hoitoosi, sanoi hän Abibulle. — Minun täytyy nukkua.
Hän heräsi neljän tienoissa iltapäivällä, kun hyllyllä hänen vuoteensa
yläpuolella oleva vesipullo meni kappaleiksi. Sen särkymiseen hän ei
huomannut mitään syytä, mutta lasinpalaset ja vesi putosivat hänen
päälleen.
Hän kuuli kiväärin pamahtavan aivan lähellä ja avasi hyttinsä oven.
Abibu tuli tekemään ilmoitusta.
— Kaksi miestä ampui rannalta, sanoi hän. — Ammuin niistä toisen.
He lähestyivät nyt kylää; kääntyen suoraan joen poikki he tulivat sen
näkyville, ja pikku »Zairen» vihellin kirkui kimeästi.
Sanders näki ryhmän tulevan rantaan, näki keihäiden kimmeltävän, ja
kiikarilla hän havaitsi miesten vartalot maalatuiksi. Sitten kuusi
kanoottia tuli laivaa vastaan.
Hausakorpraali istahti sanaa puhumatta konekiväärin takana olevaan
satulaan ja tarttui kädensijaan.
— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja korpraali tarkisti tähtäimen
pitämättä erityisempää kiirettä.
Kanootit tulivat nopeasti kuin hirmumyrsky, sillä virta oli niille
myötäinen. Konekiväärin takana istuva mies puhdisti sinisen takkinsa
liepeellä messinkisuojuksessa olevaa himmeää paikkaa ja kohotti
silmänsä.
Kanootit lähenivät, yksi toisten etupäässä; viha kiihotti hermoja,
kuolema oli palkintona.