Afrikan sydämessä tapahtuu monta asiaa, joita ei kukaan voi selittää;
senpä vuoksi ne, jotka Afrikan parhaiten tuntevat, pidättyvät niistä
kirjoittamasta.
Afrikan-tarinan tulee näet olla salaperäinen, ja ajanvietekirjojen
lukijat vaativat, että tämän salaisuuden tulee lopuksi olla
röntgensäteillä valaistu paljaita luita myöten.
Kuitenkaan ei 2. pohjoisella leveysasteella ja (sanokaamme) 46.
pituusasteella tapahtuvia jokapäiväisiä sattumia, voida selittää
paremmin kuin uskonnon ihmeitä tai telepatian omituisuuksia, kuten
tässä kertomuksessa osoitetaan.
Yön hiljaisuudessa komissaari Sanders heräsi.
Hänen pieni höyrylaivansa oli kiinnitetty puupaikalle — jonka puupaikan
hän oli valmistuttanut vuosia aikaisemmin kaadattamalla puita ja
jättämällä ne mätänemään.
Hän oli päivänmatkan päässä lähimmästä kylästä joko myötä- tai
vastavirran puolella, mutta hän oli vain kuuden tunnin jalkamatkan
päässä amatombolaisista, jotka asuvat aivan metsän sydämessä ja
käyttävät tetanustoksiinilla myrkytettyjä nuolia.
Sanders nousi vuoteessaan istumaan ja kuunteli.
Jokin yölintu sirkutti yksitoikkoisesti; hän kuuli veden loiskinan
laivan keulassa ja lehtien hiljaisen kahinan, kun lievä tuuli
heilutteli laivan ylitse ulottuvien puiden oksia. Hän kuunteli
vakavana, sitten hän tavoitti lattialta hyttyssaappaitaan ja sukkiaan.
Hän puki ne ylleen, löysi takkinsa riippumasta pienen hyttinsä oven
takaa ja avasi oven hiljaa. Sitten hän odotti seisoen pää ojossa.
Hän irvisti pimeässä, avasi vuoteensa vieressä riippuvan nahkakotelon
kannen, otti siitä coltpistoolin ja veti äänettömästi panoksen piippuun.
Hän oli huolellinen mies, ei helposti hätiköinyt, hänen jokainen
liikkeensä oli järjestelmällinen. Hän oli kyllin varovainen
varmistaakseen pistoolin, hän oli niin siisti, että kiilloitti mustaa
perää takkinsa liepeeseen, ja hän odotti pitkän aikaa, ennen kuin astui
yön kuumaan pimeyteen.
Pian hän kuuli jälleen sen äänen, joka oli hänet herättänyt. Se oli
kehrääjälinnun hiljainen viserrys.
Kehrääjälinnut menevät yöksi nukkumaan niinkuin järkevät ihmiset, ja
ne asuvat lähellä kyliä, sillä ne rakastavat ihmisseuraa. Eivätkä ne
ilmaise läsnäoloaan sillä tavoin kuin tämä lintu, joka liverteli lyhyin
väliajoin.
Sanders tarkasteli kärsimättömänä.
Sitten äkkiä kuului aivan läheltä, laivan kannelta, läheltä häntä
itseään, vastaus.
Sandersin hytti oli komentosillalla; hän poistui siitä vähän matkan
päähän. Sillan kulmaan hän kyykistyi sormi varmistimella.
Sitten hän pikemminkin tunsi kuin näki miehen tulevan metsästä, tiesi
laivalla olevan jonkun, joka kohtasi hänet.
Kannella olevan majan ympäri ryömien tuli sitten kaksi miestä.
Hän saattoi juuri erottaa heidän aiheuttamansa äänen, kun he
liikkuivat eteenpäin aina hytin ovelle asti, josta ryömivät sisään.
Hän kuuli hieman ääntä ja irvisti jälleen, sillä hän tiesi heidän
keihäänkärkiensä tekevän hänen vuodevaatteistaan selvää jälkeä.
Sitten vallitsi hetken hiljaisuus, ja hän näki toisen tulevan ulos ja
katsovan ympärilleen.
Mies kääntyi hiljaa puhumaan sisään jääneelle.
Sanders nousi äänettömästi.
Ovella seisova mies sanoi: »Kah!» voivottavalla äänellä ja kaatui
maahan, sillä Sanders oli potkaissut häntä taitavasti mahaan, joka
on alkuasukkaan arka kohta. Toinen mies juoksi ulos, mutta kompastui
komissaarin ojennettuun jalkaan ja sai kaatuessaan raskaasta
pistoolinperästä täyspainoisen iskun oikean korvansa tienoille.
— Joka! kutsui Sanders terävästi, ja perästä kuului jalkojen ääntä,
sillä alkuasukkaat ovat herkkäunisia, — sido nämä miehet. Höyrytä,
sillä me lähdemme pois täältä; tämä ei ole ensinkään hauska paikka.
Sanders oli, kuten olen koettanut kuvata, mies, joka tuntee hyvin
alkuasukkaat; hän ajatteli alkuasukkaan tavoin, ja oli hetkiä, jolloin
hänen toimintansa ei paljoakaan eronnut barbaarien teoista.
Selvittyään vaarasta hän kiinnitti laivan keskelle virtaa pienen saaren
rantaan juuri auringon noustessa ja vei vankinsa maalle.
— Miehet, sanoi hän, — te tulitte tappamaan minua pimeinä hetkinä.
— Herra, se on totta, sanoi toinen, — minä tulin tappamaan, ja tämä
toinen mies, joka on minun veljeni, sanoi minulle, milloin oli tultava
— vaikkakin se, jota hän kutsui, olisi voinut olla toinen, sillä minä
olen vain yksi monista.
Sanders tajusi totuuden, että häntä odotti sarja miellyttäviä
hyökkäyksiä, joiden tuloa ei pasuunoin toitotettu.
— Sanokaa, virkkoi hän, — kuka on käskenyt tappamaan, ja miksi minun on
kuoltava?
Hänen puhuttelemansa mies, pitkä, solakka amatombolainen nuorukainen,
pyyhki hikeä otsaltaan kahlehditulla kädellään.
— Herra, vaikka hakkaat minut kappaleiksi, en kerro sinulle, sillä
minulla on suuri ju-ju, ja muutamat jumalat suuttuisivat minulle.
Sanders koetti toista miestä yhtä huonosti onnistuen. Tämä toinen oli
työläinen, jonka hän oli ottanut neljän päivänmatkan päässä alavirralla
sijaitsevasta kylästä.
— Herra, vaikka kuolisin vaikenemisestani, en puhu mitään, sanoi hän.
— Sangen hyvä, virkahti Sanders ja nyökkäsi Abibulle. — Panetan teidät,
lisäsi hän, — pitkäksenne maahan, kädet ja jalat levällään, ja sytytän
tulen teidän rintanne päälle, ja te kerrotte hyvin äkkiä, mitä haluan
tietää.
Ja heidät asetettiin pitkälleen; kummankin rinnalla oli pieni kasa
kuivia köynnöksiä, ja Sanders otti palvelijainsa tekemästä tulesta
hehkuvan kepin..
Maassa makaavat miehet tarkastelivat hänen jokaista liikettään. He
näkivät hänen puhaltavan punaisen kepin palamaan, ja sitten toinen
sanoi:
— Herra, minä puhun.
— Arvelin niin, sanoi Sanders. — Ja puhu nopeasti, sillä muuten teen
olosi epämukavaksi.
Jos minulta kysytään, luulenko Sandersin aikoneen käyttää palavaa
keppiään, niin minun täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että luulen niin;
mutta ehkä Sanders tunsi miehensä paremmin kuin minä Sandersin.
Päästyään onnettomasta tilasta miehet juttelivat nopeasti, ja Sanders
teki englanninkielisiä muistiinpanoja heidän bomongonmurteisesta
puheestaan.
Kuulustelun loputtua Sanders kokosi muistiinpanonsa ja vei miehet
laivaansa. Kahta tuntia myöhemmin »Zaire» oli täyttä höyryä matkalla
erääseen Akasavan kylään, jonka bomongonkielinen nimi oli Tukalala.
Tukalalassa eleli lähetyssaarnaaja, amerikkalainen metodisti, joka oli
siirtynyt kuumevyöhykkeen pakanain keskuuteen voidakseen kasvattaa
heidän sydämeensä tietoisuutta Jumalasta.
Sanders ei erityisemmin suosinut lähetyssaarnaajia; hänellä oli
todellakin sellaiset käsitykset veljeydestä, että ne eivät olleet
hänelle kunniaksi, mutta hän tunsi myötämielisyyttä nuorta miestä
kohtaan, joka työskenteli toiveikkaana epäkiitollisella alalla, ja
nyt hän käveli kärsimättömänä pienen laivansa komentosillalla, sillä
hänen oli välttämättä ehdittävä Tukalalaan ennen eräiden asioiden
tapahtumista.
Hän tuli joen mutkaan juuri kun aurinko oli laskemassa puiden taa
länteen, ja lähetysaseman edessä oleva valkea ranta tuli selvästi
näkyviin.
Hän viittasi kahdella sormella ruorimiehelle: pieni laiva kääntyi
melkein sivuvirtaan rantaa kohti, ja joen musta vesi syöksähti vasenta
kylkeä vastaan kuin se olisi ollut sulkuportti.
Se höyrysi rannalle; »pukka-pukka-pukka-puk», lauloi silinterinmäntä
äänekkäästi.
Missä lähetyssaarnaajan maja oli ollut, siinä oli nyt mustien
kekäleitten kaaos, josta hitaasti kohoili leyhyviä savukiemuroita.
Sanders näki lähetyssaarnaajan makaamassa tahrautunut valkea puku yllä
kasvot maata vasten, ja havaitsi, että häntä oli vaikeata kohottaa,
sillä hänet oli naulinnut maahan leveäteräinen norsukeihäs, joka oli
katkennut olkapäiden kohdalta.
Sanders käänsi hänet selälleen ja sulki hänen silmänsä, jotka
tuijottivat, kuten näytti, anovasti taivaan korkeuteen etsien Jumalan
viisautta.
Komissaari otti taskustaan nenäliinan ja laski sen miehen kasvoille.
— Abibu, sanoi hän lempeästi kersantilleen, — kaiva syvä hauta tuon
kumipuun juurelle, sillä tämä mies oli kansansa keskuudessa suuri
päällikkö, ja hänellä oli yhteys Jumalan kanssa.
— Hän oli kristitty mies, sanoi Abibu miettivänä, ja hurskas profeetan
seuraaja, ja Marin suurassa on kirjoitettu:
'Lahkot ovat joutuneet kiistaan Jeesuksesta, mutta suuren tuomion
päivänä voi niitä, jotka eivät uskoneet!'
Abibulla oli kunnianimi hadzi, sillä hän oli käynyt Mekassa ja tunsi
Koraanin paremmin kuin useimmat kristityt tuntevat Raamatun.
Sanders ei puhunut mitään. Hän otti taskustaan sikarin ja sytytti sen
silmäillen ympärilleen.
Ei yhtään rakennusta ollut pystyssä. Missä lähetysasema kauniine
puutarhoineen oli ollut, oli nyt hävityksen kauhistus. Sammuvassa
valossa hän näki vaateriekaleita raunioissa ja tiesi niiden merkitsevän
toisia uhreja.
Kuun kelmeässä valossa hän hautasi lähetyssaarnaajan lukien hänelle
Isämeidän ja niin paljon hautaustoimituksesta kuin saattoi muistaa.
Sitten hän meni takaisin »Zairelle» ja asetti vahdit. Aamulla hän
käänsi »Zairen» keulan myötävirtaan, ja saapui illalla auringon
laskiessa pääjoelle — hän oli kulkenut sivujokea — ja näiden kahden
joen yhtymäkohdassa oli Akasavan kaupunki.
Hänen luokseen tuotiin kaikkien akasavalaisten päällikkö, ja sillalla
pidettiin kannelle asetetun lampun ja pienen kynttilän valossa palaver.
— Päällikkö, sanoi Sanders, — sinun alueellasi on kuollut valkea mies,
ja minä tahdon saada niiden miesten sydämen, jotka ovat tappaneet
hänet, tai kuoleman kautta! otan sinun pääsi.
Hän sanoi tämän tyynesti, intohimottomasti, ja kuitenkin hän vannoi__
_Iwan_ kautta, joka tarkoittaa kuolemaa ja on voimakkain vannominen.
Kannella kyykkivä päällikkö väänteli käsiään ja värisi.
— Herra, sanoi hän vapisevalla äänellä, — tämä on tapaus, josta minä
en tiedä mitään. Tämä on sattunut minun alueellani, mutta niin kaukana
ulottuviltani, että minä en voi rangaista enkä kostaa.
Sanders päästi vain epämiellyttävän tuhauksen, muuten hän vaikeni.
— Samaten, herra, jatkoi päällikkö, — jos sanon totuuden, niin tämä
ei ole yksin akasavalaisten asia, sillä miehet ovat pitkin jokivartta
kapinallisia ja tottelevat uutta ju-jua enemmän kuin mitään muuta.
— Tiedän vähän ju-juista, sanoi Sanders lyhyesti, — tiedän vain, että
valkea mies on kuollut ja hänen henkensä vaeltaa vierailla mailla eikä
asetu lepoon, ennen kuin olen tappanut miehiä. Joko sinut tai muita —
palaver on päättynyt.
Päällikkö nousi kömpelösti, teki kädellään kunniaa ja meni vaappuen
lankkua myöten maalle.
Sanders puolestaan istui ajatellen ja poltti sikarin toisensa jälkeen.
Hän istui myöhään yöhön. Kerran hän kutsui palvelijansa tuomaan uuden
kynttilän ja hankkimaan hänelle tyynyn pään alle. Niin hän istui,
kunnes hälisevä pikku kylä vaipui uneen, kunnes ei kuulunut mitään
muuta kuin lepakoitten siipien suhina, kun ne tulivat ja menivät joen
pikku saarilla — sillä yököt rakastavat saaria, erittäinkin isot
vampyyriyököt.
Kello kaksi aamulla hän katsoi kelloaan, otti lyhdyn ja meni perään.
Hän kulki nukkuvien yli, kunnes tuli sille puolen kantta, jossa hausa
istui vahtimassa vankeja karbiini ladattuna.
Hän sysäsi miehiä hiljaa jalallaan, ja he kavahtivat istumaan
tuijottaen sokaistuneina hänen lamppuunsa.
— Kertokaapa minulle hieman lisää, sanoi hän. Kuinka tämä ju-ju tuli
teidän maahanne?
Puhuteltu katsoi häneen.
— Herra, kuinka tulee sade tai tuuli? sanoi hän. Tehtiin jokin paha
työ, tanssittiin, syötiin eräs mies; sitten me kaikki maalasimme
itsemme ja tytöt sanoivat: 'Tappakaa!'
Sanders oli kärsivällinen.
— Olen kuin isänne ja äitinne, sanoi hän. — Kannan teitä käsilläni;
kun vesi nousi ja hävitti teidän puutarhanne, tulin tuomaan maniokkia
ja suolaa ja pelastin teidät; kun tauti tuli, toin valkeita miehiä,
jotka raapivat teidän käsiänne ja panivat taikavoimaa teidän vereenne;
olen tehnyt rauhan, ja teidän vaimonne ovat turvassa ngombeilta ja
isisiläisiltä, ja kuitenkin tahdotte tappaa minut.
Toinen nyökkäsi.
— Se on totta, herra — mutta sellainen on ju-jun tapa. Sellainen on
hyvin Suuri Asia, eikä se muista.
Sanders oli huolissaan: tämä ei ollut hänen käsitettävissään. — Mitä
ju-ju sanoi?
— Herra, se sanoi hyvin selvästi, puhuen erään hyvin vanhan miehen suun
kautta, Begelin Mfabakan...
— Begelin Mfabakan? kertasi Sanders ja merkitsi nimen nopeaa hirttoa
varten.
— Tämä vanha mies näki näyn, ja tässä näyssä, jonka hän näki suuressa
tuskassa ja kivussa, voivottaen ja kuumin silmin, hän näki valkeita
miehiä tapettavan ja heidän talojaan poltettavan.
— Milloin tämä tapahtui?
— Kun kuu oli täysi (kuusi päivää sitten, ajatteli Sanders), — ja hän
näki suuren kuninkaan, jonka sotajoukot marssivat maan läpi, ja kaikki
valkeat miehet pelkäsivät häntä.
Hän jatkoi, niinkuin vain alkuasukkaan muistilla saatetaan,
yksityiskohtaisesti kuvailuaan kuninkaan marssista; kuinka hän teurasti
valkeita miehiä ja naisia ja pani heidän talonsa tuleen; kuinka hänen
sotajoukkonsa kulkivat tanssien hänen edellään.
— Ja kaikki tämä tapahtui täyden kuun aikana, lopetti hän. — Sen vuoksi
me myös lähdimme tappamaan, ja koska tiesimme sinun ylhäisyytesi
tulevan tähän aikaan vuodesta oikeutta istumaan, arvelimme viisaaksi
tappaa sinut ja Kristus-miehen myös.
Hän kertoi tämän asiallisella äänellä, ja Sanders tiesi hänen puhuvan
totta.
Jotakuta toista olisi enemmän liikuttanut jutun se osa, joka koski
häntä itseään lähimmin, mutta komissaarin ajatuksia askarrutti eniten
kuningas (»hyvin suuri mies, erittäin laaja keskeltä») ja hänen
hävittävät sotajoukkonsa.
Tämän pohjalla oli totuus, hän ei sitä epäillyt. Jossakin oli kapina,
josta hän ei ollut kuullut. Hyvin nopeasti hän muistutteli kaikki oman
alueensa ja sitä ympäröivien maiden kuninkaat.
Ochorin päällikkyyden anastanut Monrovian Bosambo lähetti hänelle
tavan takaa tietoja naapurikansoista. Sotaa ei ollut pohjoisessa eikä
etelässä.
— Tahdon nähdä tämän vanhuksen, Begelin Mfabakan, sanoi hän.
Begeli on kylä sivujoen varrella. Joki on niin kapea, että se näyttää
purolta, ja niin tyyni, että se tuntuu järveltä. Kummallakin rannalla
on mahtava viidakko, jonka puita sitoo toisiinsa käärmemäisten
köynnöskasvien paljous ja jonka alaosaa kattaa runsas alusmetsä.
»Zaire» tuli varovasti tätä tyyntä kapeaa väylää myöten, kaksi
konekivääriä merkitsevästi paljastettuina.
Pikkarainen laiva, tämä »Zaire». Sen perärattaan yläpuolella
lipputangossa riippui kamalan suuri sininen Englannin lippu — paha
merkki, sillä kun Sanders oli nostanut komissaarin lipun, niin silloin
epämieluisat tapahtumat odottivat jotakuta.
Hän seisoi kannella takitta, antaen sormillaan merkkejä ruorimiehelle.
— Vhiuu! — Nuoli tärisi puisen kansihytin seinässä. Hän veti sen irti
ja tarkasti kärjen huolellisesti; sitten hän heitti sen yli laidan.
— Pam!
Savupilvi rannan tiheiköstä — luoti mursi hänen tuolinsa selän.
Hän kumartui ja otti kiväärin, pani merkille savupilven ja tähtäsi
huolellisesti.
— Pam!
Mahdotonta oli nähdä, mihin luoti osui; saattoi kuulla vain sen
vihellyksen ja kaiun, kun se kiiti tietään pensaikon läpi.
Siihen lakkasi ampuminen.
— Puk-apuk-puk-apuk-puk, pyöri peräratas hitaasti ja »Zairen» keula
halkoi tyyntä vettä ja jätti jälkeensä poreilevan vanan. Kylän edessä
oli kuusi sotakanoottia, jotka, rinnatusten meloivat komissaaria
vastaan. Hän soitti konehuoneeseen: »Seis!» Koneiden ääni häipyi, ja
hän saattoi hiljaisessa ilmassa kuulla rummun äänen, ja kiikarilla hän
näki hurjasti maalatut vartalot ja keihään kärkeen pistetyn pään.
Tällä maailmankolkalla oli ollut muudan Ogilvie niminen kauppias,
hiljainen, hämärä mies, joka myi vaatetta ja osti kumia.
— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja kersantti Abibu tarttui
konekiväärin kädensijaan, nykäisi panosnauhaa hieman, heilautti
piipunsuun eteenpäin ja tähtäsi tarkasti. Samalla hausakorpraali, joka
seisoi toisen konekiväärin luona, istahti sen takana olevaan satulaan
ja laski peukalonsa liipaisimelle.
Keskimmäisestä kanootista kohosi savupilvi; luoti ei kantanut.
— Ogilvie, ystäväiseni, jupisi Sanders, — jos eläisit — vaikka etpä
taida enää — saisit selittää näiden schneider-kiväärien olemassaolon.
Kanootit lähestyivät melat tahdikkaasti käyden, ja laulun matala,
raikas sointu säesti liikettä.
— Neljäsataa askelta, sanoi Sanders, ja konekiväärien ääressä istuvat
miehet ottivat uuden jyvän.
— Kaksi keskimmäistä kanoottia, sanoi Sanders. Tulta!
Hetken hiljaisuus.
— Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroivat konekiväärit ivallisesti.
Sanders katseli vaikutusta kaukoputkellaan.
— Muut kanootit, sanoi hän lyhyesti.
— Ha-ha-ha-ha-ha-ha!
Ampuja oli huolellinen mies, hän ampui sarjoittain, haluten nähdä
laukaustensa tehoisuuden.
Sanders näki miesten kaatuvan, näki yhden kanootin kääntyvän ja menevän
kumoon ja miesten mustia päitä vedessä; hän soitti koneet täyteen
vauhtiin.
Jostakin vahingoittumattomasta kanootista ammuttiin laukaus. Luodin
aiheuttama ilmanpaine tuntui hänen kasvoillaan, hän kuuli napsauksen,
kun se iski takana olevaan seinään.
Tuli toinen luoti, ja ruorissa oleva poika käänsi irvistäen päänsä
Sandersiin päin.
— Herra, mutisi hän arabiaksi, — tämä oli säädetty aikojen alusta.
Sanders pani kätensä hänen kainaloonsa ja laski hänet hiljaa kannelle.
— Kaikki tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta, sanoi hän hiljaa.
— Kiitetty olkoon Hänen nimensä, kuiskasi kuoleva poika.
Sanders otti ruorin, joka pyöri sinne tänne, ja kutsui toisen
ruorimiehen.
Laivan keula oli kääntynyt hyökkäävää kanoottia kohti. Tämä oli sen
miehille onneton tilanne, sillä molemmat konekiväärit olivat siihen
tähdätyt; ne lauloivat yhdessä, ja sinisen savun keskeltä saattoi
huomata kanootin pian tyhjenneen.
Siihen päättyi taistelu. Viidennessä kanootissa muuan sotilas piti
keihästä poikittain päänsä yläpuolella antautumisen merkkinä, ja
kymmentä minuuttia myöhemmin kapinoitsijain päällikkö oli laivalla.
— Herra, sanoi hän tyynesti, kun hänet oli tuotu Sandersin eteen, —
tämä on paha palaver. Mitä teet minulle?
Sanders katsoi häneen vakavasti.
— Olen sinulle armollinen, sanoi hän, — sillä heti kylään tultuamme
hirtän sinut.
— Arvelin niin, sanoi päällikkö lihastakaan väräyttämättä, — ja olen
kuullut sinun hirttävän miehiä nopeasti, niin etteivät he kärsi paljoa.
— Se on tapani, sanoi Joen Sanders, ja päällikkö nyökkäsi päätään
myöntyvästi.
— Toivon, että niin on, sanoi hän.
Saavuttiin surulliseen kylään, sillä siellä oli monen naisen
pukeuduttava surulehviin.
Sanders tuli maihin hausain kanssa ja piti suuren palaverin puiden alla.
— Tuokaa luokseni vanhus Mfabaka, joka näkee näkyjä, sanoi hän, ja he
toivat hänen luokseen niin vanhan miehen, ettei hänellä ollut muuta
muotoa kuin luut.
He kantoivat hänet oikeuspaikalle ja asettivat hänet komissaarin eteen.
— Olet paha mies, sanoi Sanders, — ja sinun kielesi valheen takia
on monta kuollut; tänään hirtän puuhun sinun päällikkösi, ja hänen
kanssaan eräitä muita. Jos sinä astut kansasi eteen ja sanot: 'Se
tarina ja se tarina olivat valhetta eikä mitään muuta', niin saat elää
päiväsi; mutta jos pysyt valheissasi, niin kautta minun jumalani ja
sinun jumalasi sinä kuolet!
Kului pitkä aika, ennen kuin mies puhui, sillä hän oli hyvin vanha
ja hyvin säikähtynyt, ja kuolemanpelko, joka on muutamien vanhusten
peikko, oli hänen yllään.
— Puhuin totta, änkytti hän vihdoin. — Puhuin, mitä näin ja mitä tiesin
— vain sen.
Sanders odotti.
— Näin suuren kuninkaan tappavan ja polttavan; eilen näin hänen
marssittavan sotajoukkojaan sotaan, ja kuului suuri huuto, ja minä näin
savun.
Hän pudisti päätään avuttomana.
— Minä näin nämä asiat. Miten voin sanoa, etten nähnyt mitään.
— Minkälainen kuningas? kysyi Sanders.
Jälleen oli pitkä hiljaisuus, jonka aikana vanhus kokoili muistiaan.
— Suuri kuningas, sanoi hän järkyttyneenä, — keskeltä iso kuin härkä,
ja hänellä oli suuria, valkeita sulkia ja leopardinnahka.
— Olet hullu, sanoi Sanders ja lopetti palaverin.
* * * * *
Kuusi päivää myöhemmin Sanders meni takaisin päämajaan jättäen
jälkeensä kauhistuneita ihmisiä.
Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin höyry voi puskea pientä laivaa
eteenpäin, ja pieni »Zaire», joka keskivirralla pysytellen oli
kohottanut sinisen lipun, oli monen kylän huomion esineenä. Asukkaat
olivat kerääntyneet rannalle ja seisoivat kädet ristissä tai rystyset
huulia vasten puristettuina osoittaakseen hämmennystään ja huusivat
kuorossa laivan jälkeen.
— Oi Sandi — isä! Kuinka monta pahaa olet tänään surmannut? Oi
paholaisten tappaja — oi puiden hirttäjä — olemme täynnä hyveitä emmekä
pelkää.
— _Ei-fo_, Kalaba? _Ei-ko_ Sandi! _Eivo fo elegi_, ja niin edelleen.
Sanders kulki nopeasti myötävirtaa, sillä hän tahtoi päästä yhteyteen
päämiehensä kanssa. Jossakin oli kapina — sen hän tiesi.
Vanhus oli puhunut totta ennen kuolemaansa — sillä hän kuoli
järkytyksestä ja vanhuudesta.
Kuka oli kapinoiva kuningas? Ei ainakaan Isisin, ei Ngombin eikä
Ochorin takaisten rintamaiden.
»Zaire» pyörähti päämajaan laituriin, ja hausajoukkojen kapteeni oli
häntä vastassa.
— Onko lennätinlanka kunnossa? kysyi Sanders astuessaan maihin.
Kapteeni nyökkäsi.
— Mikä on hätänä? kysyi hän.
— Jonkinlainen sota, sanoi Sanders, — joku kuningas on nousutuulella.
Ja hän kertoi tarinansa lyhyesti.
Hausaupseeri vihelsi.
— Mutta oman kukkaron herra korkea pitäjä! noitui hän hienosti, — sepä
kummallista!
— Olet myrkyllisen hupaisalla päällä! ärähti Sanders.
— Kuulehan, sanoi hausa ja tarttui hänen käsivarteensa. — Etkö tiedä,
että Lo Benguela on kapinassa? Kuvaus sopii häneen.
Sanders pysähtyi.
— Tietenkin, sanoi hän ja huokaisi helpotuksesta.
— Mutta, sanoi ällistynyt upseeri, — Matabelemaa on kolmentuhannen
mailin päässä. Kapina alkoi kolme viikkoa sitten. Mistä nämä peijakkaat
sen tiesivät?
Vastaukseksi Sanders kutsui laivansa miehistöön kuuluvan akasavalaisen
miehen, joka oli hyvä puunhakkaaja.
— Ifasi, sanoi hän, — kerrohan, mitä tänään tehdään sinun maassasi?
Mies hymyili laupiaasti ja seisoi hämmästyksestä yhdellä jalalla, sillä
tavalliselle miehelle oli suuri kunnia, kun Sanders puhutteli häntä
oikealla nimellään.
— Herra, he menevät metsästämään norsuja, sanoi hän.
— Kuinka monta? sanoi Sanders.
— Kaksi kylää, sanoi mies, — sillä yhdessä kylässä on tautia eivätkä he
voi mennä.
— Mistä tiedät tämän? sanoi Sanders. — Eikö kylääsi ole matkaa vesitse
neljä ja maitse kolme päivää?
Miehen olo näytti tukalalta.
— Niinkuin sanot, herra — mutta tiedän sen kuitenkin, sanoi hän.
Sanders kääntyi hausaan hymyillen.
— Tässä maassa on paljon opittavaa, sanoi hän.
* * * * *
Kuukautta myöhemmin Sanders sai erään »Cape Timesin» leikkeleen. Häntä
huvitti seuraava kohta:
»... huhu, johon Matabelen kapinalliset uskovat ja joka tietää, että
heidän liittolaisensa olisivat pohjoisessa kärsineet tappion, ei ole
saanut vahvistusta. Barotsemaan komissaari kumoaa alkuasukkaiden
kertoman väitteen kapinahommasta ja ilmoittaa, että mikäli hän tietää,
kaikki hänen alaisensa kansat ovat pysyneet rauhallisina. Muut
pohjoiset komissaarit kertovat samaa. Ei ole tapahtunut minkäänlaista
Matabelen kapinaan liittyvää nousua, vaikka alkuasukkaat kiven
kovaan väittävät, että jossakin 'kaukaisessa maassa', jota he eivät
voi määritellä, sellaiseen nousuun on ryhdytty. Ajatus on tietysti
mieletön.» Sanders hymyili jälleen.