— Ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroi konekivääri ivallisesti, ja johtava
kanootti kääntyi syrjävirtaan, sillä sen ohjaajat ja puolet soutajista
olivat kuolleet.
— Ha-ha-ha-ha-ha-ha!
Toisessa kanootissa syntyi sekasorto, se huojahti, kaatui, ja joki oli
täynnä mustia päitä, ja ilmassa kajahtelivat kimeät huudot.
Laivaston jäännökset pyörähtivät takaisin ja pyrkivät pois;
konekiväärikorpraali asetti toisen patruunanauhan ja kokeili ampumista
yhdeksänsadan askelen päähän asti, jonne kaksi kanoottia vimmatusti
melottuina oli päässyt.
Sanders käänsi pienen merkinantajansa täyteen vauhtiin ja seurasi.
Rannalla lulungolaiset pysähtyivät ja monenlaisia terveisiä singahteli
pikku »Zairelle». Mutta konekivääri lakaisi kylän katuja äänekkäästi,
ja pian tuli lauhtunut mies palmunoksa käsissään; Sanders lopetti
ampumisen ja huusi megafonilla lähetille, että hänen oli uitava laivaan.
— Herra, häpeämme suuresti, sanoi mies. Hän seisoi kannella lammikon
keskellä, ja vesipisaroita tippui hänestä. — Emme tietäneet, että
taistelimme Sandi-leijonaa, Sandi-puhvelia vastaan, jonka mahtavan
jalan poljennosta...
Sanders keskeytti hänet lyhyeen.
— Teidän kylässänne on valkea mies, valkea nainen ja nuori tyttö, sanoi
hän. — Tuokaa ne laivaan, sitten minä istun palaver-majassa ja puhun
tästä asiasta.
Mies näytti kiusaantuneelta.
— Herra, sanoi hän, — valkea mies kuoli tautiin, nainen on myös sairas;
ja tytöstä minä en tiedä mitään.
Sanders katsoi häneen pää kallellaan kuin uteliaalla linnulla.
— Tuokaa minulle valkea mies elävänä tai kuolleena, sanoi hän hiljaa, —
samoin valkea nainen joko elävänä tai kuolleena, ja tyttö.
Tunnin kuluessa he toivat onnettoman lähetyssaarnaajan, kun olivat
häntä jonkin aikaa koettaneet saada sellaiseksi, että hänet ilkesi
tuoda. Lähetyssaarnaajan vaimo tuotiin toisessa kanootissa, ja neljä
naista piteli häntä, sillä hän oli mielipuoli.
— Missä on tyttö? kysyi Sanders. Hän puhui melkein kuiskaten.
Lähetti ei vastannut.
— Tyttö? kysyi Sanders ja löi häntä kepillään poikki kasvojen.
— Herra, mutisi mies kasvot rintaa vasten laskettuina, — hän on
päällikön luona.
Sanders käveli kerran edestakaisin kannen yli, meni sitten hyttiinsä ja
tuli takaisin kaksi pistoolia vyössään.
— Menen katsomaan tätä päällikköä, sanoi hän. Abibu, aja laivan keula
rannan pehmeään hiekkaan, niin että voit konekiväärillä ampua yli
kadun, kun minä olen maalla.
Hän meni maihin kohtaamatta vastarintaa; ei pyssy pamahtanut eikä
keihäs lentänyt, kun hän käveli nopeasti leveää katua myöten. Tyttö
makasi päällikön majan edessä kuolleena, hyvin tyynenä, hyvin
hiljaisena. Käsi, joka oli katkaissut hänen elämänsä langan, oli ollut
armeliaampi kuin Sanders oli uskonut. Hän kohotti tytön käsivarsilleen
ja kantoi hänet laivaan. Kerran hän kuuli takaansa ääntä, mutta kolme
kivääriä pamahti laivan kannelta, ja sitten hän kuuli jonkun kaatuvan
ja tuskallisesti kiemurtelevan.
Hän toi ruumiin laivaan ja asetti sen peräkannelle. Sitten hänelle
kerrottiin naisen kuolleen, ja hän nyökkäsi hitaasti sanoen, että niin
oli parasta.
»Zaire» tuli takaisin keskivirralle, ja Sanders seisoi katsellen
kylää vaiteliaana. Hän halusi kostaa Lulungon päällikölle; hän halusi
vimmastuksissaan paistaa hänet hiljaisella tulella. Mutta päällikkö oli
lulungolaisineen metsissä, ja he saattoivat paeta Ranskan alueelle.
Illalla hän hautasi lähetyssaarnaajan ja hänen perheensä pienelle
saarelle, palasi sitten myötävirtaa pohtien synkkiä ajatuksia ja
heikkoja voimiaan, sillä kokonaista kansaa vastaan ei voida taistella
kahdenkymmenen hausapoliisin voimilla.
Hän tuli hämärissä puupaikalle ja pysähtyi siihen yöksi. Hän jatkoi
matkaansa aamulla ja tuli iltapäivällä lainkaan aavistamattaan keskelle
suurta sotalaivastoa.
Ei voinut erehtyä satakunnasta kanootista, jotka tulivat hitaasti
vastavirtaa neljä rinnakkain meloen konemaisen tahdikkaasti.
Oikeanpuoleinen rivi oli akasavalaisia; sen näki kanoottien tylpästä
keulasta. Vasemmalla olivat ochorilaiset; heidän kanooteissaan oli
punaisia juovia. Keskimmäisissä, paremmin tehdyissä kanooteissa hän
näki naamoja, joihin oli vedetty valkeita viivoja; siinä olivat
isisiläiset.
— Taivaan nimessä! sanoi Sanders kulmat koholla.
Laivastossa syntyi hämminkiä, ja sen säännöttömät rivit murtuivat,
mutta »Zaire» höyrysi kanoottien keskelle. Sitten Sanders pysäytti
koneet ja kutsui päälliköt laivaan.
— Mikä häpeä tämä on? kysyi Sanders.
Isisin Otako, kuningas ja vanhin päällikkö, katsoi avuttomasti Akasavan
Ebeniin, mutta Bosambo, Ochorin päälliköksi hankkiutunut, puhui.
— Herra, sanoi hän, — kuka välttää ainavalvovan Sandin silmän? Katso!
luulimme sinun olevan mailien päässä, mutta kuin huuhkaja...
— Mihin menette? kysyi Sanders.
— Herra, emme aio pettää sinua, sanoi Bosambo. — Nämä suuret päälliköt
ovat minun veljiäni, koska muutamat lulungolaiset ovat tulleet meidän
kyliimme ja aikaansaaneet pahaa varastaen ja tappaen. Sen vuoksi,
koska olemme samalla lailla kärsineet ja olemme onnettomuudessa yhtä,
menemme lulungolaisia vastaan, sillä olemme ihmisiä, ja sydämemme on
verillä.
Hymy, kavala, tunteeton hymy käväisi Sandersin huulilla.
— Ja te tapatte ja poltatte? kysyi hän.
— Herra, sellainen huvitus oli edessämme.
— Kaupungin polttaminen ja päällikön tappaminen ja metsissä piilevien
ihmisten tuhoaminen?
— Herra, vaikka he piilisivät tuonelassa, löydämme heidät, sanoi
Bosambo. — Mutta jos sinä, joka olet meidän kaikkien isä, sanot ei,
niin me kokoamme sotilaamme ja sanomme heille, että se on kielletty.
Sanders ajatteli kolmea pikku saarella olevaa uutta hautaa.
— Menkää, sanoi hän viitaten vastavirtaan.
Hän seisoi »Zairen» kannella ja katseli, kun viimeinen kanootti
sivuutti joenmutkan, ja kuunteli monivivahteista surinaa, joka heikkeni
ja heikkeni. Se oli Tappajan laulu, jota isisiläiset laulavat ennen
taistelua.