YKSINÄINEN

Komissaari Sanders oli elänyt niin kauan alkuasukasten parissa, että

hän oli imenyt itseensä suuressa määrin heidän yksinkertaisuuttaan,

Vielä enemmän: hän oli saanut vaarallisen voiman tietää asioita, joita

hän ei olisi tietänyt, ellei hänellä olisi ollut sitä aavistamisen

kykyä, joka on kaikkien alkuasukkaiden synnyinlahja.

Hän oli lähettänyt kolme vakoojaa Isisiin — joka on kaukana päämajasta

ja hankalan taipalen takana — ja kahden kuukauden jälkeen he palasivat

yksissä tuoden hyviä tietoja.

Tämä ärsytti Sandersia suunnattomasti.

— Herra, sanon, että Isisi on hiljainen, intti yksi vakooja, — eikä

siellä ole puhettakaan sodasta.

— Hm! sanoi Sanders kaunistelematta. — Entä sinä?

Hän kääntyi toiseen vakoojaan.

— Herra, sanoi mies, — menin metsään, maan rajoille, eikä siellä ole

puhettakaan sodasta. Päälliköt ja päämiehet kertoivat minulle niin.

— Tietenkin olet suuri vakooja, ivasi Sanders, — ja miten menit

päälliköiden ja päämiesten luo? Ja miten he tervehtivät sinua? 'Hei!

Sandin salainen vakooja?' Hah!

Kädellään viitaten hän käski miesten mennä, pani kypärän päähänsä ja

meni hausain luo, jotka pelailivat vaikeitten kasarmiensa varjossa.

Hausain kapteeni oli valmistamassa lääkettä palturipaperista ja

kiniinistä.

Sanders huomasi hänen kätensä vapisevan ja puhui ärtyisästi.

— Isisissä on kommelluksia, sanoi hän. — Haistan sen. En tiedä, mitä se

on — mutta siellä on jonkinlaista sekamelskaa.

— Salaisia seuroja? ehdotti hausa.

— Salaisia isoäitejä, ärisi Sanders. — Montako miestä sinulla on?

— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi

hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.

Sanders naputti saapastaan norsunluukepillä ja ajatteli.

— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä isisiläisiä

vaivaa.

* * * * *

Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen, rakensi

talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun viiden

mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut monta

kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että kun mies

kuolee, hänen majansa kuolee myös.

Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka

alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja

sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan sinne

myös.

Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja

painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva, nousee

seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista vahvempi tuuli

ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman paikan puhtaaksi.

Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia — ei

ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja alkuasukasköyttä

pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli puiden takana, ja

ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja häväisevillä nimillä.

Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei ottanutkaan

lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä isisiläisiä,

jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos hänen

hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän pelkäsi

kuolemaa vähimmin.

Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa

varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä

hämähäkkejä.

Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin

matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon.

Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta

hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen

keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua

alkuasukkaiden kesken.

Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni metsästämään

seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä, jollaiset

parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen selässään riippui

nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli pyytänyt joesta.

Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan keskulainen, mutta

hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja hänen astuntansa

oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen selkälihaksensa liikkuivat ja

kehräsivät kuin hyvinkasvatetun täysiverisen juoksijan lihakset.

Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi

maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.

Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin

pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan

hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet

ovat pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät

myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.

He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin käsin

keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.

— Nainen, mihin menet? sanoi Imgani.

— Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie sinne,

hätäili tyttö.

— Mitä sinulla on siinä?

— Maniokki, leiväntekoon, kuiskasi tyttö tukahtuneesti.

— Olet juurensyöjä, sanoi Imgani nyökäten.

— Herra, anna minun mennä, sanoi tyttö tuijottaen häneen.

Imgani pudisti päätänsä.

— Huomaan, että pelkäät minua — enkä kuitenkaan halua mitään sinulta.

Minä olen Imgani, joka merkitsee Yksinäinen, eivätkä minua himoita

vaimot eivätkä naiset, koska olen liian ylhäinen mies sellaiseen. Olet

turvassa, juurensyöjä, sillä jos haluan, voin täyttää tämän metsän

päälliköntyttärillä, jotka kaikki juoksevat minun perässäni.

Tytön pelko oli hävinnyt, ja hän katseli Imgania kummissaan. Tunnustipa

hän mielessään miehen kerskailun voivan olla aiheellista. Ehkä hän oli

hieman ottanut nenäänsä, sillä hän sanoi kylläkin pistävästi, käyttäen

isisiläistä sananlaskua:

— Vain vuohi määkii leopardin kidan jo ollessa avattuna — isisiläiset

lihovat vieraiden kustannuksella.

— Alajuoksun varrella sanotaan isisiläisten myyvän miehiä arabeille,

sanoi mies miettivänä. — Se on pahaa puhetta; voit mennä.

Nyökäten uudelleen hän kehoitti tyttöä poistumaan.

Tyttö oli mennyt vähän matkaa, kun Imgani huusi hänet takaisin.

— Juurensyöjä, sanoi hän, — jos miehet kysyvät, kuka olen, niin sano,

että olen Imgani Yksinäinen, joka on ruhtinas ruhtinaiden joukossa;

aikoinani olen tappanut monta miestä, niin monta, etten muistakaan.

Sano myös, että talostani joen rannalla, jonka olen rakentanut, niin

kauas kuin silmä kantaa, joka suunnalle, ulottuu minun kuningaskuntani,

älköönkä kukaan astuko sinne muuten kuin kantaen käsissään lahjoja,

sillä olen hyvin kauhea ja julma.

— Herra, sanoi tyttö, — sanon tämän.

Ja hän meni puolijuoksua, jättäen Imganin jatkamaan matkaansa.

Nyt oli kylässä monta miestä, jotka halusivat olla mieliksi tytölle,

joka kantoi juuria, sillä hän oli päällikön tytär ja sitä paitsi

neljäntoistavuotias, naimisiinmenoiässä. Kun hän siis tuli juosten

kylän kadulle puoleksi hermostuneena pelosta, itkien ja nyyhkyttäen, ei

häneltä puuttunut myötätuntoa eikä palvelijoita, jotka olivat halukkaat

tappamaan loukkaajan.

Keihästä ja lyhyttä miekkaa heiluttaen kuusi miestä tanssi päällikön

ja päällikön tyttären edessä (miltä tämä tuntui tytöstä, voi jokainen

nainen kertoa), ja yksi heistä, Ekebi, jolle oli kieli lahjoitettu,

kuvaili auringonlaskusta kuunnousuun, mikä tekee neljä tuntia, mitä

tapahtuisi Imganille, kun isisiläiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa;

kuinka hänen silmänsä väpättäisivät kuin kauhean suuren tulen edessä,

kuinka hänen jalkansa kiepahtaisivat ylöskäsin ja mitä muita muutoksia

tapahtuisi, joita ei tässä tarvitse luetella.

— Tämä on hyvää puhetta, sanoi päällikkö, — mutta koska Sandi on meidän

päällikkömme ja hänellä, on vakoojia kaikkialla, niin älkää vuodattako

verta, sillä veren haju kantautuu kauemmas kuin mies voi nähdä. Ja

tässä tappamisasiassa Sandi on hyvin pirullinen. Muutenkin, tämä

Yksinäinen on vieras, ja jos me sieppaamme hänet, voimme myydä hänet

arabeille, jotka antavat meille hänen hinnakseen kangasta ja viinaa.

Kuultuaan kaiken tämän he uhrasivat nuoren vohlan ja lähtivät. He

tulivat Imganin talolle, mutta Yksinäinen ei ollut siellä, sillä hän

oli metsässä ajamassa eläimiä; niinpä he polttivat hänen talonsa,

myllersivät hänen puutarhansa, ja kun heihin oli yhtynyt suuri

isisiläisjoukko, joka oli seurannut kunnioittavan matkan päässä, niin

kaikki muu, josta Imgani oli ollut ylpeä, tehtiin olemattomaksi; he

pitivät suuren juhlan, kunnes äkkiä alkoi aurinko paistaa joen saarelle

ja taivaan pienet tähdet häipyivät pois.

Imgani näki kaiken tämän nojatessaan keihäisiinsä metsän varjossa,

mutta hän tyytyi olemaan näkijänä.

Sillä, hän päätteli, jos hän menisi heitä vastaan, niin he voisivat

tappaa hänet tai piestä häntä ruo'oilla, mitä hänen ylpeä luonteensa ei

sallinut.

Hän näki liekkien nuoleksivan taloa, joka oli rakennettu suurella

vaivalla.

— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat omaansa, ja

ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat heihin paiseita.

Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain tuhkaläjä,

tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin Imgani käänsi

kasvonsa metsää kohti.

Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa kalaa, ja

illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.

Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä heiluttaen

keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan; ja

kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivat _O koi_, mikä

merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.

Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä metsäpolulle,

kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.

— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on

hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista,

jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut,

varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa

kunnioittaa sinua.

Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt asemaansa

sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän piti tarkoin

silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.

— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle,

että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua

tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt,

niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että minun

isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä ottaisi

kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi;

sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän kuin

kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi auringon

näköinen.

Hän meni jättäen sanantuojan ajatuksiinsa.

Lupauksensa mukaan Imgani palasi.

Hän tuli huomatakseen palaverin olevan käynnissä, mikä palaver koski

päällikön päävaimon sukulaista.

— Joka, sanoi päällikkö, — on laskenut häpeän päälleni, sillä hän on

samanlainen hupsu kuin serkkunsa, minun vaimoni.

— Herra, sanoi onneton sukulainen, — kehoitin häntä tulemaan, mutta hän

oli ylpeä mies ja sitä paitsi halusi mennä.

— Sinun äitisi oli hullu, sanoi päällikkö, — ja hänen äitinsä oli

hullu, ja isäsi, kuka hän sitten olikin, mitä ei kukaan tiedä, oli

suuri hullu.

Tämän mielenkiintoisen, perinnöllisen hulluuden raa'an todistelun

keskeytti Imganin paluu. Hän nousi mäen rinnettä, ja neuvosto

tarkasteli häntä aina tiukasti istuvaan leopardinnahkalakkiin

pistetystä leveästä partaveitsestä nilkoissa heläjäviin ohuihin

messinkirenkaisiin asti.

Päällikkö, joka ei ollut erityisemmän sotainen mies, katseli keihäitä

huomaten kädensijojen tulleen kiiltäviksi paljosta käytöstä.

— Herra, sanoi hän lempeästi, — olen tämän kylän päällikkö, hallituksen

nimittämä. Hallitus antoi minulle kaulassa kannettavan mitalin, jonka

toisella puolella oli suuren parrakkaan miehen kuva ja toisella

puolen muutamanlaisia paholaisenmerkkejä ja suurta voimaa osoittavia

kirjoituksia. Tämä annettiin minulle, jotta kaikki tietäisivät minut

päälliköksi, mutta olen sen kadottanut. Siitä huolimatta olen tämän

kylän päällikkö, niinkuin tästä paperista selviää.

Hän kaivoi vaatteittensa poimuista nahkapussin, josta veti päivänvaloon

hyvin tahraisen paperin.

Sangen huolellisesti hän avasi sen kääreestä, ja se osoittautui

viralliseksi kirjearkiksi, johon komissaari Sanders oli raapustanut

muutamia sanoja. Ne kuuluivat:

»Alikomissaareille, poliisipäälliköille ja hausajoukkojen komentajille:

Pidättäkää ja vangitkaa omistaja, jos hänet tavataan muualta kuin

Isisin alueelta.»

Tähän yksinkertaiseen paperiin liittyy oma tarinansa. Se oli aiheutunut

hyökkäyksestä Ochorin alueelle ja oikeudenkäynnistä, jossa päällikölle

oli lyhyesti, mutta selvästi ennustettu, miten hänen tulee käymään, jos

hänet tavataan oman alueensa ulkopuolelta.

Imgani otti paperin käteensä ja hymyili. Hän käänteli sitä, raapi

kynnellään kirjoitusta nähdäkseen, oliko se oikeata, ja antoi sen

takaisin päällikölle.

— Se on hyvin ihmeellinen, vaikka en pelkää taikuutta, lukuunottamatta

erästä taikaa, jota minun isäni poppamiehet käyttävät, sanoi hän, —

enkä tunne hallitusta, joka hallitsisi minua.

Minkä jälkeen hän ryhtyi kertomaan heille isästään, hänen

sotajoukoistaan ja lukuisista muista yhtä mielenkiintoisista asioista.

— Epäilemättä te ymmärrätte minua, sanoi hän. Olen Yksinäinen, vihaan

ihmisten seuraa, sillä he ovat yhtä vaihtelevaisia kuin vuoriston

lumi. Sen vuoksi olen jättänyt taloni ja vaimoni, jotka olivat niin

uskollisia kuin naiset voivat olla, enkä ole ottanut mukaani myöskään

sotaväkeä, koska se oli minun isäni omaa.

Päällikkö oli hämmästynyt.

— En ymmärrä, miksi olet yksinäinen, sanoi hän, mutta epäilemättä teit

oikein jättäessäsi isäsi sotajoukot. Tämä on suuri asia, joka vaatii

miesten neuvottelua.

Ja hän käski lokalin kutsua kylän vanhemmat miehet koolle.

He tulivat tuoden kukin tullessaan juurakkotuolinsa ja asettuivat

katoksen suojaan, jossa päällikkökin istui.

Jälleen Imgani kertoi tarinansa; se käsitti suunnilleen viisikymmentä

vaimoa ja niin lukuisan sotajoukon kuin rannan hiekka; ja luottavaiset

isisiläiset kuuntelivat ja uskoivat.

— Ja minä tarvitsen tämän, sanoi Imgani puheensa päätteeksi; — pieni

talo on rakennettava joenrannalle sellaiseen paikkaan, ettei yksikään

polku mene sivuitseni eikä yksikään ihminen tule näkyviini, sillä olen

luonteeltani hyvin yksinäinen — ja suuri ihmisvihaaja.

Imgani meni asumaan luonnon hänelle luomalle aukealle ja hänen uusien

ystäviensä rakentamaan taloon. Muun vieraanvaraisuuden hän torjui.

— En halua vaimoja, todisteli hän, — koska minulla on tekeillä suuria

suunnitelmia kuningaskuntani valloittamiseksi pahoilta miehiltä, jotka

ovat isäni neuvonantajia.

Yksinäinen hän todellakin oli, sillä kukaan ei nähnyt häntä muulloin

kuin sattumalta. Hänen tapanaan oli metsästää yöllä ja nukkua kuumat

päivät. Joskus, kun auringon punainen pallo painui joen läntisen rannan

metsän taa, kyläläiset näkivät sinisen savupatsaan hänen tulestaan, kun

hän keitti itselleen ilta-ateriaa; joskus joku kotiinpalaava venemies

näki hänen vaiteliaana kulkevan metsän läpi kaatomatkoilleen.

He sanoivat häntä Vaiteliaaksi, ja hän tuli jopa hieman kuuluisaksi.

Vieläpä hän nautti isäntiensä luottamustakin. Isisi on Ulkomaan joen

päästävissä, jota myötävirtaa tuli öisin tyhjiä, omituisia veneitä

palaten öisin täynnä niskasta toisiinsa kytkettyjä ihmisiä, ja

Ranskan Länsi-Afrikan viranomaiset — Ranskan Länsi-Afrikka on Isisin

naapurina — kuulivat kertomuksia hyökkäyksistä ja ryöstöistä, joita he

eivät voineet tutkia, sillä Isisin raja on kuudensadan mailin päässä

ranskalaisesta päämajasta, erämaisen taipalen takana.

Imgani näki metsästysmatkoillaan asioita, jotka olisivat

hämmästyttäneet häntä, ellei hän olisi ollut melkein tunteeton mies.

Hän näki pieniä karavaaneja, jotka tulivat ryöstöretkiltä Ranskan

alueelta mukanaan vaikeroivia naisia ja kiroavia miehiä, kaikki

sidottuina.

Hän näki kummallista ihmisten laivausta öisin ja oppi tuntemaan

valkoviittaiset arabit, jotka käyttivät ruoskaa sangen taitavasti.

Eräänä yönä, kun hän seisoi katsellen kaikkia näitä asioita, El Mahmud,

kuuluisa kauppias, näki hänet kuunvalossa ja huomasi hänen olevan

vierasta väkeä.

— Mikä mies sinä olet? kysyi hän.

— Herra, sanoi Imgani, — olen vierasta kansaa, ngombilainen.

— Se on valhe, sanoi orjakauppias, — sillä sinulla ei ole ngombilaisen

merkkejä kasvoillasi; sinä olet puoliarabi. — Ja hän puhutteli Imgania

arabian kielellä.

Imgani pudisti päätänsä.

— Hän ei ymmärrä, sanoi orjakauppias apulaiselleen. — Ota selko tämän

miehen majasta; jonakin yönä otamme hänet, sillä hän on rahan arvoinen.

Hän puhui arabiaa, ja apulainen nyökkäsi.

Kun orjakauppias tuli jälleen, niin kolme miestä kävi Imganin majalla,

mutta hän oli metsällä, ja hän oli metsällä joka kerran, kun pitkät

veneet tulivat Ofasiin.

* * * * *

Sanders ei mennyt Ofasiin kuuteen kuukauteen, jonka ajan kuluessa — se

on mainittava — ei tapahtunut mitään, minkä perusteella olisi voitu

kuvitella tulevia levottomuuksia.

Hänen oli tehtävä puolivuosimatkansa Isisiin. Tähkät olivat olleet

satoisat, kalaa runsaasti, sateita kohtalaisesti, eikä sairautta ollut

liikkunut. Nämä seikat on pantava merkille.

Eräänä aamuna, kun sumuverho kierteli puusta puuhun ja itäinen

taivas oli harmenemassa, tuli Imgani metsältä kantaen olallaan yöllä

pyytämänsä kauriin lihoja ja nahkaa.

Kun hän näki majansa edessä pienen tulen ja kyykky — sillään istuvan

miehen, niin hän kalautti keihäitään ja lähestyi, sillä hän ei pelännyt

ketään.

— Onko maailma niin täynnä miehiä, että sinä tulet häiritsemään minun

yksinäisyyttäni? kysyi hän. — Mieleni tekee tappaa sinut ja ripustaa

sydämesi kuivamaan, sillä en halua nähdä sinun istuvan tulen ääressä

majani edessä.

Hän sanoi tämän julman näköisenä, ja tulen ääressä istuva mies liikahti.

— Herra, odotin tätä, sanoi hän, — sillä huomaan sinut ylpeäksi

mieheksi; mutta tulen sinun suuruutesi vuoksi ja tuntien, sinun

viisautesi.

Imgani pani kauriin syrjään ja istuutui tuijottaen uhkaavasti ja

asettaen keihäät poikittain paljaille polvilleen.

Toinen kurotti kaulaansa eteenpäin ja puhui innokkaasti.

Aurinko nousi ja valaisi maailman punaiseksi, mutta yhä hän istui ja

innokkaasti puhui Imganin kuunnellessa.

— Niin, herra, päätti hän, — tapamme Sandin, kun hän tulee palaveriin.

Ifiba, Mbuka ja äitini serkku pistävät keihäänsä häneen sangen

nopeasti, ja me tulemme suuriksi.

Imgani nyökkäsi päätään viisaasti.

— Se on totta, sanoi hän. — Ihmiset, jotka tappavat valkeita miehiä,

pääsevät suureen kunniaan, sillä muut kansat sanovat: 'Kas, nämä miehet

tappavat valkeata väkeä.'

— Ja kun hän on kuollut, jatkoi sanantuoja, — monta nuorta miestä menee

veneeseen, joka savuaa, ja he tappavat kaikki hänen mukanaan olijat.

— Se on myös viisasta, sanoi Imgani, — kun tapan valkean miehen, tapan

myös hänen ystävänsä.

Hän selosti urotöitään jotensakin laveasti ja hyvin

yksityiskohtaisesti. Miehen mentyä Imgani valmisti aterian kalasta ja

maniokista, kiilloitti keihäittensä terät kostealla hiekalla, kuivasi

ne huolellisesti ruoholla ja paneutui majansa varjoon lepäämään.

Hän heräsi iltapäivällä ja sukelsi veteen uiden pitkin, voimakkain

vedoin keskivirtaa kohti.

Sitten hän ui takaisin rannalle, antoi ihonsa kuivua auringossa ja

pukeutui leopardinnahkaansa.

Hän tuli kylään hitaasti ja havaitsi, että siellä oltiin hämmentyneitä.

Erittäinkin oli hämmentynyt tuo viisas päällikkö, sillä oli saapunut

tieto, että Sandi tulee illalla, ja nyt juuri hänen laivansa tuli joen

mutkassa.

Suunnitelma oli mennyt myttyyn: Sanders tuli kahta päivää liian

varhain, ja Ifiba ja Mbuka, hänen luotettavat miehensä, olivat

matkalla, eikä ollut aikaa hankkia muita murhaa tekemään.

Laiva asettui pitkin rantaa peräratas hitaasti pyörien, ja sitten he

näkivät, Imgani muiden mukana, että kannet olivat täynnä sotilaita,

tyyniä, ruskeita, sinipukuisia ja fetsipäisiä miehiä.

Lankku lennähti alas, ja pitäen kiväärejään korkealla sotilaat tulivat

maihin sekä heidän mukanaan valkoinen upseeri — mutta ei Sandia.

Hän oli töykeä, tuo valkea mies.

— Kuka on täällä päällikkö? kysyi hän.

— Herra, minä olen se mies, sanoi lihava päällikkö liehakoiden.

— Ottakaa tuo mies.

Hausakersantti sieppasi miehen ja heilautti hänet taakseen;

hausakorpraali nappasi parin käsirautoja hänen ranteisiinsa.

— Herra, vikisi hän, — miksi tämä häpeä?

— Koska olet suuri varas, sanoi hausaupseeri, sodansaarnaaja ja

orjakauppias.

— Jos joku mies sanoo niin, niin hän valehtelee, sanoi päällikkö, —

sillä ei yksikään hallituksen mies ole nähnyt sellaista.

Imgani astui esiin.

— Päällikkö, sanoi hän, — minä olen nähnyt sen.

— Sinä olet suuri valehtelija, karjui raivostunut päällikkö vavisten

kiukusta, — ja Sandi, joka on ystäväni, ei usko sinua.

— Minä olen Sandi, sanoi Imgani ja hymyili ilkeästi.