POPPAMIES

Mikään ei ihmetyttänyt Sandersia niin paljon kuin tavallisten

eurooppalaisten tietämättömyys Afrikan alkuasukkaita koskevista

asioista. Harvinaisia asioita tapahtui »mustalla alueella» — siksi

rannikkoviranomaiset sanoivat Sandersin aluetta — hämmästyttäviä,

salaperäisiä asioita, mutta Sanders ei milloinkaan hämmästynyt. Hän

ohjaili kansaa, joka uskoi henkiin ja henkilöityneihin paholaisiin, ja

hän ymmärsi heidän käsityskantansa, sillä hän tiesi olevan vaikeata

kuvailla kaikkea ihmiselämän pahuutta ihmisolentojen aikaansaamaksi.

Sanders oli levoton mies, niin ajattelivat hänestä hänen hallittavansa,

ja hieman hullu; tämä oli myös alkuasukkaiden käsityskanta. Ja mikä oli

pahinta, hänen hulluudessaan ei ollut mitään järjestelmää.

Muita komissaareja saattoi odottaa vierailulle sateiden jälkeen, ja he

lähettivät etukäteen sanan tulostaan. Tämä oli hyvä tapa — isisiläiset,

ochorilaiset ja ngombilaiset, kaikki suostuivat tähän sangen mielellään

— koska tiedon saavuttua komissaarin tulosta oli mahdollista silittää

erehdysten jäljet, puhdistaa ja silitellä hullutusten mainingit.

Kamalaa oli astua lampaan majasta nousevan auringon kirkkauteen

yliöisen hulluttelun humalan kolotellessa päässä ja ilmaistessa

syyllisyyttä, ja seisoa kasvoista kasvoihin kylmän, järkähtämättömän,

pienen, ruskeakasvoisen miehen kanssa, jonka yllä oli häikäisevän

valkea puku. Kädessä oleva keppi naksahteli ennustavasti hänen

sääreensä, ja takana seisoi aina neljä nopeaan palvelukseen valmista

sinipukuista hausaa.

Kerran Sanders tuli Ngombin kylään aamunkoitteessa, kun hänen kaikkien

tunnettujen laskelmien mukaan olisi pitänyt nukkua huoneessaan

suunnilleen kolmensadan mailin päässä jokea myötävirtaan.

Sanders kuljeskeli kylän katua juuri kun aurinko oli puiden latvain

tasalla ja pitkät varjot lankesivat keltaisesta valovirrasta.

Kylä oli autio ja hiljainen, mikä oli paha merkki ja kertoi yöllisistä

juomingeista. Sanders käveli, kunnes tuli neuvottelumajan edessä

olevalle aukealle, jossa sammuneen tulen mustat kekäleet hiljalleen

savusivat.

Sanders näki jotakin, joka saattoi hänet penkomaan tuhkaläjää.

— Pah! sanoi hän kasvot vääntyneinä.

Hän lähetti laivasta hakemaan koko hausajoukkoa; sitten hän meni

päällikön majaan ja potki tätä, kunnes hän heräsi.

Päällikkö tuli ulos majasta vavisten ja väristen, vaikka aamu oli

lämmin.

— Telemi, Oarin poika, sanoi Sanders, — sano, miksi minun ei pitäisi

hirttää sinua, ihmissyöjä ja peto.

— Herra, sanoi päällikkö, — me söimme tämän miehen, koska hän oli

vihamiehemme, joka varasteli kylässä öisin ja vei pois vuohemme ja

koiramme. Sitä paitsi emme tietäneet, että sinä olit niin lähellä.

— Uskon sen, sanoi Sanders.

Lokali herätti kylän, ja äänettömän joukon edessä kuritettiin Ngombin

päällikkö tunnollisesti.

Sitten Sanders kokosi vanhimmat ja sanoi muutamia ystävällisiä sanoja.

— Vain hyeenat ja krokotiilit syövät toisiaan, sanoi hän, — sekä jotkin

kalat. (Kaikki vavahtivat siliä ngombilaisten vertaaminen kaloihin on

murhaava häväistys.)

— En pidä ihmissyöjistä, ja kuninkaan hallitus vihaa heitä. Sen vuoksi,

jos saan kuulla — ja minulla on monta vakoojaa — että syötte ihmisiä,

olkootpa he sitten ystäviä tai vihollisia, niin tulen pian ja lyön

kipeästi; ja jos se tapahtuu uudelleen, niin tuon mukanani köyden,

etsin puun, ja tässä maassa on silloin murtuneita majoja.

Kuultuaan uhkauksen murtuneista majoista he värisivät jälleen, sillä

Ngombissa on tapana särkeä kuolleen miehen majan seinät, jotta hänen

henkensä saisi vapauden.

Sanders vei päällikön pois jalkaraudoissa ja tämä mies joutui aikanaan

rannikolla olevaan pieneen työsiirtolaan; siellä hän viisi vuotta

työskenteli toisten päälliköiden kanssa, joilla oli tunnollaan

sekalaisia kolttosia.

Yläjoen seuduilla Sandersista käytettiin pitkää ja monimutkaista nimeä,

jonka voisi kääntää: »Mies, jolla on uskoton vaimo» — Bosambosta

lähtenyt sutkaus ja sangen nokkela, koska Sanders kuului naineen hänen

sukulaisiaan.

Pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä hän kulki. Hän liikkui

yöllä ja päivällä. Joskus hänen laivansa kulki vasten virtaa, ja

pienet, rikkomuksia tehneet kalakylät tarkastelivat sitä salaa.

— Menkää, sanoi Sarala, joka oli Akasavan päämiehiä, — menkää

kolmen tunnin matka ja vahtikaa Sandin paluuta. Heti hänen laivansa

tultua näkyviin — sen näette kukkulalta joen mutkasta — palatkaa ja

varoittakaa minua, sillä haluan noudattaa erästä isieni tapaa, joka ei

ole Sandille mieleen.

Hän puhui kahdelle nuorelle miehelleen, ja he lähtivät. Sinä yönä

tanssittiin ja rummutettiin ja tuli paloi; ja päämiehen poika toi

esikoisensa, kymmenen tunnin ikäisen, joka kirkui äänekkäästi kuin

aavistaen kohtalonsa, ja laski sen isänsä jalkojen eteen.

— Kansa, sanoi pieni päällikkö, — kaikki viisaat sanovat ja ovat

sanoneet sitten aikojen alun, että esikoisella on oma erityinen

onnensa. Me uhraamme sen vuoksi tämän jumalille ja paholaisille, ja

palkinnoksi siitä saamme hyvän onnen.

Hän sanoi sanan pojalle, joka otti leveäteräisen keihään ja alkoi

kaivaa maahan kuoppaa. Siihen laskettiin lapsi elävänä, ja sen pienet

jalat potkivat löyhää multaa.

— Oi jumalat ja paholaiset, sanoi vanha mies, emme vuodata verta, jotta

tämä lapsi tulisi luoksesi viattomana.

Sitten poika siirsi jalallaan multaa niin, että se putosi lapsen

jaloille; ja sitten astui tulen loimoon Sanders, ja päällikön poika

peräytyi.

Sanders poltti ohutta sikaria, ja hän poltti kokonaisen minuutin

sanomatta sanaakaan, ja minuutti oli pitkä aika. Sitten hän astui

haudalle, kumartui ja nosti pikkulapsen varovasti, sillä hän oli

tottuneempi käsittelemään miehiä kuin lapsia, ravisti sitä hiukan

karistaakseen mullan pois ja ojensi sen eräälle naiselle.

— Vie se äidilleen, sanoi hän, — ja käske hänen lähettää se aamulla

elävänä nähdäkseni, muuten hänen on parasta etsiä itselleen uusi

puoliso.

Sitten hän kääntyi vanhan päällikön ja hänen poikansa puoleen.

— Vanhus, sanoi hän, — montako vuotta sinulla on vielä elettävänä?

— Herra, sanoi vanhus, — se riippuu sinun sanastasi.

Sanders siveli poskeaan miettivänä, ja vanhus tarkkasi häntä pelokkain

silmin.

— Sinä menet Bosambon, Ochorin päällikön, luo ja sanot hänelle, että

minä olen lähettänyt sinut, ja sinä saat hoitaa hänen puutarhaansa ja

kantaa hänen vesiänsä, kunnes kuolet, sanoi Sanders.

— Olen niin vanha, että se tapahtuu pian, sanoi vanhus.

— Jos olisit nuorempi, niin se tapahtuisi vielä pikemmin, sanoi

Sanders. — Poikasi asiassa odotamme huomisaamuun.

Taka-alalla olleet hausat veivät nuoremman miehen Sandersin

pystyttämälle leirille, joka sijaitsi alempana joen

rannalla (ohikulkenut vene oli omiansa saattamaan päällikön

epäilyksenalaiseksi), ja aamulla, kun tuli tieto, että lapsi oli

kuollut — järkytyksestä, vammoista vai vilustumisesta, siitä ei Sanders

vaivautunut ottamaan selkoa — päällikön poika hirtettiin.

Kerron nämä tarinat Joen Sandersista, jotta hänestä voitaisiin

muodostaa käsitys ja huomata, millainen työ hänellä oli

suoritettavanaan. Jos hän olikin nopea rankaisemaan, niin hän

työskenteli hallitsemiensa ihmisten käsitysten mukaisesti, sillä heillä

ei ollut muistia: eilispäivä vikoineen, erehdyksineen ja tekoineen

oli kaukana takanapäin, ja miestä rangaistiin syyttömästi, jos häntä

rangaistiin sellaisesta rikoksesta, jonka hän oli unohtanut.

Suuren erehdyksen tekeminen on mahdollista, mutta Sanders ei tehnyt

sellaista koskaan, vaikka hän kerran olikin vähällä tehdä.

Sanders selitti näkökantansa professori sir George Carsleylle, kun tämä

huomattu tiedemies odottamatta saapui päämajaan Britannian hallituksen

asialle tutkimaan troopillisia tauteja itse paikalla.

Sir George oli iäkäs mies, erittäin kalpeakasvoinen ja lumipartainen.

— Muuan sanomalehtimies väitti minun kohtelevan alaisiani niinkuin

koiria, sanoi Sanders hitaasti, sillä hän puhui äidinkieltään,

kieltä, jota hän harvoin kuuli. — Niin kai teenkin. Toisin sanoen

kohtelen heitä niinkuin he olisivat kunnollisia koiria, joita ei

yhtenä silmänräpäyksenä silitellä ja toisena potkita, joita ei käsketä

makaamaan salin sohvamatolle yhtenä päivänä ja ajeta toisena pois

eteisen ovimatolta.

Sir George ei vastannut. Hän oli vaitelias mies, hänellä oli jonkin

verran kokemuksia rannikolta, ja hän oli elänyt vuosia Keski-Afrikan

yksinäisyydessä tutkien malariahyttysen tapoja.

Sanders ei myöskään keskustellut paljoa, mutta ne kolme päivää, jotka

professori vietti päämajassa, olivat kauhistuttavan hiljaisia.

Yhdestä asiasta professori muuttui puheliaaksi.

— Haluan tutkia poppamiehiä, sanoi hän. — Luulen, että maailmassa ei

minulle koskaan voitaisi osoittaa suurempaa kunniaa kuin olisi se, että

alkuasukkaat nimittäisivät minut poppamieheksi.

Sanders luuli tiedemiehen laskevan leikkiä, mutta kun toinen palasi

asiaan yhä uudelleen, vakavana, totisena ja itsepintaisena, niin

Sanders kertoi hänelle kaikki kuulemansa tarinat poppamiehistä ja

heidän kolttosistaan.

— Mutta ettehän te suinkaan luule voivanne oppia mitään näiltä

miehiltä? kysyi Sanders puoliksi leikillään.

— Päinvastoin, sanoi professori vakavana, — luulen voivani tehdä

huomattavia lääkeopillisia huomioita seurustellessani heidän kanssaan.

— Sitten te olette yksinkertainen vanha aasi, sanoi Sanders; mutta sen

hän sanoi itsekseen.

Kalpea professori jätti hänet neljännen päivän lopulla, ja

lukuunottamatta virallista tiedonantoa, että hän oli saapunut rajalle,

ei tiedemiehestä kuulunut mitään kuuteen kuukauteen, kunnes eräänä

iltana tuli uutinen, että kalpeakasvoinen vanhus oli uponnut kanootin

kaatuessa. Hän oli yksin lähtenyt tutkimusmatkalle mukanaan jokin

tieteellinen koje, eikä hänestä kuultu enää sen jälkeen mitään, kunnes

hänen tuohikanoottinsa löydettiin kumollaan uiskentelemasta joelta.

Sir Georgesta ei löydetty jälkeäkään, ja aikanaan Sanders kokoili

kuolleen jäämistön ja lähetti sen Englantiin.

Tähän murhenäytelmään liittyy kaksi huomattavaa tosiasiaa. Toinen

oli se, että Sanders ei papereista eikä päiväkirjoista löytänyt

minkäänlaisia tieteellisten tutkimusten tuloksia, lukuunottamatta

muistikirjaa; toinen oli se, että pieneen kirjaansa tiedemies oli

huolellisesti kerännyt ne tarinat, joita Sanders oli hänelle kertonut

poppamiehistä. (Sanders tiesi itse sepittäneensä ainakin yhden tarinan

professorin huvitukseksi.)

Meni kuusi enemmän tai vähemmän rauhallista kuukautta, ja sitten alkoi

se tapausten sarja, joka loihti esiin tarinan Paholaismiehestä.

Se alkoi Pikkujoella.

Siellä oli isisiläinen nainen, joka vihasi miestään, vaikka tämä

oli hyvä puoliso, rakensi hänelle majan ja pani vanhemman vaimon

palvelemaan häntä. Mies antoi hänelle monta lahjaa, muun muassa

messinkisen kaularenkaan, joka painoi monta naulaa ja saattoi hänet

kadehdittavimmaksi naiseksi Isisi-joen varrella. Mutta naisen viha

miestä, kohtaan oli leppymätön; ja eräänä aamuna hän tuli majastaan

näyttäen säikähtyneeltä ja pelokkaalta, ja alkoi vapisevin äänin

laulaa kuolemanlaulua konemaisesti ajaen päähänsä pieniä kourallisia

multaa, ja kyläläiset menivät majaan ja löysivät miehen jäykkänä ja

tuijottavana, tuskanirvistys kuolleilla kasvoillaan ja helvetin tuskat

silmissään.

Kahden päivän kuluessa he hautasivat hänet Keskijoelle; ja kun ruumista

kuljettava kanootti katosi näkyvistä joen mutkaan, niin nainen astui

veteen ja huuhtoi mullan ruumiiltaan ja riisti surulehvät vyöltään.

Sitten hän meni kylään kevein askelin, sillä hänen vihaamansa mies oli

kuollut, ja se oli lorun loppu.

Neljä päivää myöhemmin tuli julma, kalpea- ja ruskeakasvoinen, melkein

punatukkainen pieni Sanders.

— Mfasa, hän sanoi seisoen naisen majan ovella ja katsoen häneen, kun

hän teeskennellyn välinpitämättömästi hienonsi jyviään, — sinun miehesi

sanotaan kuolleen.

— Herra, se on totta, vastasi nainen. — Hän kuoli äkilliseen tautiin.

— Minun mielestäni liiankin äkilliseen, sanoi Sanders ja katosi majan

pimeyteen. Pian hän tuli takaisin valoon ja katsoi naiseen. Hänen

kädessään oli pieni lasiputki, jonka eurooppalaiset tuntevat hyvin,

mutta joka on pakanakylässä huomattava löytö.

— Minulla on jumala, sanoi Sanders, — ja minun jumalani kertoi minulle,

että sinä olet myrkyttänyt miehesi, Mfasa.

— Sinun jumalasi valehtelee, sanoi nainen nostamatta katsettaan.

— En osaa sitä sanoa, sanoi Sanders salamyhkäisesti, sillä hänellä ei

ollut todisteita epäluulonsa tueksi, ja hän kutsui heti paikalle kylän

päällikön.

Odotettiin hiukan; nainen hieroi jyviään hitaasti, pysähtyen silloin

tällöin pyyhkimään kädenselällä hikeä otsaltaan, ja Sanders,

hellekypärä takaraivolla, puoliksi poltettu sikari suussa, kädet

tungettuina syvälle taskuihin ja ihmettelyn rypistys kasvoillaan,

katseli naista.

Päällikkö tuli nopeasti, mutta vastahakoisesti, viivyttyään etsimässä

sinistä sotilastakkiaan, jota hän piti suurissa tilaisuuksissa.

— Herra, lähetit hakemaan minua, sanoi hän.

Sanders kohotti katseensa.

— Toisin tuumaten, sanoi hän, — en tarvitse sinua.

Päällikkö meni pois kiitollisin mielin, sillä joella oli tapahtunut

salaisia asioita, joista hän luuli joutuvansa vastaamaan.

— Mfasa, mene laivaani, sanoi Sanders, ja nainen laski kädestään

hierinkiven, nousi ja meni kuuliaisesti laivaan. Sanders seurasi

hitaasti ja mietti monia asioita. Jos hän ilmiantaisi naisen kylän

vanhemmille, niin hänet kivitettäisiin kuoliaaksi; jos hän veisi hänet

päämajaan, niin ei olisi varma, millä lailla hänet tuomittiin. Ei

ollut paikkaa, mihin hänet olisi voinut panna, mutta hänen paikoilleen

jättämisensäkin olisi ollut tien raivaamista pahuudelle.

Nainen odotti häntä »Zairen» kannella, suora, sopusuhtainen

kahdeksantoistavuotias tyttö, peloton, uhmaava.

— Mfasa, kysyi Sanders, — miksi tapoit puolisosi?

— Herra, en tappanut häntä, hän kuoli tautiin, sanoi nainen yhtä

itsepintaisesti kuin ennenkin.

Sanders käveli kapealla kannella pää rinnalle painuneena, sillä tämä

oli ankara kysymys. Sitten hän nosti katseensa.

— Voit mennä, sanoi hän; ja hieman hämmästyneenä nainen meni kapeaa

lankkua myöten rannalle ja katosi pensaikkoon.

Kolme viikkoa myöhemmin Sandersin vakoojat toivat tiedon, että ihmisiä

kuoli joukoittain Yläjoella. Kukaan ei tiennyt, miksi he kuolivat,

sillä mies istui illalla vahvana ja iloisena illalliselleen, ja katso!

aamulla, kun hänen ystävänsä menivät herättämään häntä, ei häntä voinut

herättää, sillä hän oli auttamattomasti kuollut.

Näin tapahtui Pikkujoen monessa kylässä.

— Tämä kehittyy kulkutaudiksi, sanoi Sanders hausakapteenille. — Siellä

myrkytetään suuressa mittakaavassa, ja minä aion mennä etsimään sen

miehen, jolla aineet ovat.

Sattui niin, että seuraava ilmoitettu tapaus sattui Isisin kylässä.

Nainen oli kuollut, ja tällä kertaa Sanders epäili kuolleen miestä,

kuuluisaa pahantekijää.

— Okali, sanoi hän iskien asian ytimeen, — miksi sinä myrkytit vaimosi?

— Herra, sanoi mies, — hän kuoli tautiin. Illalla hän oli terve, mutta

aamun pimeänä hetkenä hän kääntyi unessaan sanoen :_ah, oh!_ ja heti

hän kuoli.

Sanders henkäisi syvään.

— Tuokaa köysi, sanoi hän eräälle miehelleen, ja kun köysi tuotiin,

kiipesi Abibu kumipuun alimmalle oksalle kiinnittäen siihen taitavasti

väkipyörän ja köyden.

— Okali, sanoi Sanders, — aion hirttää sinut vaimosi murhasta, sillä

minulla on kiire eikä ole aikaa tutkia; ja vaikka sinä et olisikaan

syyllinen, olet syyllinen moneen muuhun kolttoseen — sen vuoksi on

syytä hirttää sinut.

Mies oli kauhusta harmaa, kun silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja

kädet sidottiin selän taa.

— Herra, hän oli paha vaimo ja hänellä oli monta rakastajaa, änkytti

hän. — En aikonut tappaa häntä, mutta Paholaismies sanoi, että

sellainen lääke panee hänet unohtamaan rakastajansa.

— PahoIaismies! Mikä Paholaismies? kysyi Sanders nopeasti.

— Herra, hän on paholainen, joka on näillä tienoin suuressa kunniassa.

Hän liikkuu koko ajan metsässä ja antaa monia ihmeellisiä lääkkeitä.

— Missä hänet voi tavata?

— Herra, ei kukaan tiedä. Hän tulee ja menee kuin aave, ja hänen

jumalansa on paljon voimakkaampi kuin tuhat paholaista. Herra, annoin

naiselle, vaimolleni, mitä Paholaismies antoi minulle, ja hän kuoli.

Mistä minä tiesin, että hän kuolee?

— _Tse' gli_, sanoi Sanders lyhyesti köyden päässä oleville miehille,

ja _tse' gli_ merkitsee paikallisella kielellä: »Vetäkää.»

* * * * *

— Seis!

Sanders oli vaihtelevalla päällä, ja häntä hiukan kiukutti, koska hän

huomasi itsekin olevansa epävakainen.

— Minkälaisena sait lääkkeen? Pulverina, liuoksena, vai...

Miehen huulet olivat kuivat. Hän ei voinut enää muuta kuin pudistaa

päätänsä avuttomana.

— Päästäkää hänet, sanoi Sanders. Ja Abibu päästi silmukan ja irrotti

hänen kätensä.

— Jos sinä olet valehdellut minulle, sanoi Sanders, — niin sinä kuolet

auringon laskiessa. Kerro ensin Paholaismiehestä, sillä olen halukas

tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.

Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja haetti

sitten hänet.

— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä, kuin

että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on ylhäällä

ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave, ja me

kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät metsään,

ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.

— Miten hän säilytti lääkettä?

— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät

lääkkeitään. Tuon sen sinulle.

Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan pieni

lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli Sandersin hallussa.

Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno mantelin haju, ja

Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun. Ja se ei ole

niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä vähemmin käyttävät.

* * * * *

»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin

väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on

joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että laatikko

oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä ajautunut rantaan

ja joku on sen löytänyt... Tällä välin teen uutterasti tiedusteluja

saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka näyttää äkkiä

päässeen suureen maineeseen.»

Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien

jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten valvomisien

ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut Paholaismiestä,

vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita. Voimakkain hänen

taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi joku, joka oli sen

nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä rasiassa asui pieni

vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi (kuitenkin jälkeä

jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja ihmisruumiiseen niin, ettei

koskaan tullut verta.

— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi asemalleen

pohtimaan asiaa selväksi.

Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului

rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia

lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.

Hän oli lainannut hausamerkinantajia päämajasta ja asettanut heitä

joen varteen. Hiljaisessa yössä kuuluu rummun ääni kauas, mutta

rautapuukeppien rätinä onttoon puunrunkoon kuuluu kauemmaksi.

Klok-klok, klokoti-klok.

Se kaikui kuin kaukaisen härkälauman mylvintä, mutta Sanders otti

selvän kirjaimista.

— Paholaismies uhraa huomisyönä Unien metsässä.

Kun hän oli kirjoittamassa tiedonantoa valkoisen takkinsa liepeelle,

tuli Abibu juosten polkua pitkin.

— Olen kuullut, sanoi Sanders lyhyesti. — Onko puk-a-pukissa höyryä?

— Olemme valmiit, sanoi mies.

Sanders otti vain pistoolinsa seinältä ja heitti päällystakin

kainaloonsa, sillä hänen matkakapineensa olivat jo »Zairella» — olivat

olleet jo kolme päivää.

Pimeässä hänen laivansa terävä keula kääntyi joelle, ja kymmenen

minuutin kuluttua viestin saapumisesta alus kynti jo jokea vastavirtaan.

Koko yön laiva kulki luovien rannalta toiselle välttääkseen kareja.

Aamu tapasi sen puupaikalla, jossa miehet kuumeisen kiireesti pinosivat

sen kannelle puita, kunnes se näytti halkoalukselta.

Sitten matkalle jälleen pysähtyen vain kuulemaan sinne tänne joelle

siroteltujen vakoojien vahvistuksia tulevasta uhrista.

Sanders tuli Unien metsän laitaan keskiyöllä ja pysähtyi. Hänen

mukanaan oli kymmenen hausapoliisia, ja näiden etunenässä hän astui

maalle metsän pimentoon. Yksi sotilas kulki edellä etsien polkua,

ja yhdessä rivissä joukkue aloitti kaksituntisen marssin. Kerran he

tapasivat kaksi leopardia taistelemassa, kerran he kompastuivat polulla

makaavaan puhveliin. Kahdesti heitä häiritsivät oudot pedot, jotka

hävisivät pensaikkoon heidän tullessaan ja kulkivat nuuskien heidän

jälkiään, kunnes Sanders valaisi niitä kohti sähkölampullaan. Hiipien

he tulivat uhripaikalle.

Ainakin kuusisataa henkeä kyykki puoliympyrässä puunpökkelöistä

rakennetun alttarin ympärillä. Suuret tulet paloivat ja räiskyivät

alttarin kahta puolta; mutta Sanders katseli Paholaismiestä, joka

nojasi alttarille makaamaan asetetun, nähtävästi nukkuvan nuoren tytön

yli.

Kerran paholaismiehellä oli ollut sivistyneen miehen puku, nyt hänellä

oli ryysyt yllään. Hän seisoi siinä lyhyihin liiveihin pukeutuneena,

valkea parta sekaisena ja kampaamattomana, kasvot kalpeina ja omituinen

tuli silmissään. Hänen kädessään oli kiiltävä veitsi, ja hän puhui —

kummallista kyllä, englantia.

— Tämä, hyvät herrat, sanoi hän nojaten kömpelösti tehtyä, alttaria

vasten ja puhuen varmana kuin ainakin mies, joka on pitänyt monta

samanlaista luentoa, — on vakava trypanosomiatapaus. Voitte huomata

kasvojen muuttuneen värin, hämärät silmäterät, ja nyt voitte havaita

rauhasten epänormaalisuuden, joka on varma tuntomerkki.

Hän vaikeni ja katsoi suopeasti ympärilleen.

— Voin sanoa eläneeni pitkän ajan alkuasukkaiden keskuudessa. Minulla

oli Keski-Afrikassa kunnioitetun poppamiehen asema...

Hän pysähtyi ja siveli kädellään kulmiaan, koettaen muistella jotakin;

sitten hän tapasi jälleen kadotetun lankansa.

Koko hänen puheensa ajan puolialaston yleisö istui vaiteliaana ja

peloissaan, ymmärtämättä mitään muuta kuin että sen edessä oli

valkokasvoinen poppamies, joka ei ollut tullut mistään ja oli

matkaansaattanut ihmeitä — hänen taikalaatikkonsa osoittautui

sähköpatteriksi — ryhtyen nyt toimittamaan omituisia menoja.

— Herrat, jatkoi mies naputtaen uhrinsa rintaa veitsensä päällä, — aion

toimittaa leikkauksen...

Sanders astui piilopaikastaan ja meni vakavana väliaikaisen

leikkauspöydän ääreen.

— Professori, sanoi hän hiljaa, ja mielipuoli katsoi häneen

hämmästyksestä silmiään rypistäen.

— Keskeytätte leikkauksen, sanoi hän ponnekkaasti, — panen

vastalauseeni...

— Tiedän, herra professori.

Sanders tarttui hänen kainaloonsa, ja sir George Carsley, suuri

tiedemies, suuren lontoolaisen sairaalan neuvotteleva lääkäri ja monen

troopillisia tauteja käsittelevän kirjan tekijä, läksi hänen mukaansa

kuin lapsi.