Kun mies rakastaa naista, olkoonpa tämä sitten elävä tai kuollut, syvä
ja ihana muisto tai hyvin suloinen todellisuus, hän voi hyvin helposti
ansaita »naisvihaajan» nimen — hätiköity tuomio, jonka kevytmieliset
langettavat jokaisesta, jonka rakkaudelta puuttuu häilyväisyyttä
ja joka ei toitota tunteitaan. Ne, jotka eivät tunteneet tarpeeksi
Sandersia päästäkseen perille hänen luonteestaan, sanoivat häntä
naisvihaajaksi, mutta Sanders ei millään tavoin ollut naisvihaaja,
sillä hän ei kantanut kaunaa naisia kohtaan, ja hän oli viaton
salaisiin rakkaussuhteisiin.
Ludley-niminen nuorukainen oli ollut Sandersin apulaisena kolme
kuukautta, ja sen jälkeen tämä lähetti noutamaan häntä — hänen
asemapaikkansa oli Isisin kaupunki.
— Luulen, että voitte mennä kotiin, sanoi Sanders.
Nuori mies levitti silmiään ihmetyksestä.
— Miksi? sanoi hän.
Sanders ei vastannut, vaan silmäili ovesta näkyvää kaunista kylää.
— Miksi? tivasi nuori mies uudelleen.
— Olen kuullut asioita, sanoi Sanders lyhyesti; hänen oli hieman vaikea
olla, mutta hän ei paljastanut sitä.
— Asioita — minkälaisia?
Sanders käännähti tuolissaan.
— Oh, asioita, sanoi hän ja lisäsi:— Menkää kotiin ja ottakaa
vaimoksenne se sievä tyttö, josta tapanne oli jutustaa, kun tulitte
tänne.
Nuori Ludley punastui.
— Katsokaa, esimies, hän sanoi puolittain vihaisena, puolittain
puolustellen, — ette varmaankaan tee mitään juttua — tiedättehän, että
sellaista tapahtuu mustissa maissa — heittäkää se hiiteen, ettehän te
suinkaan aikone ruveta tapojeni tuomariksi, vai mitä?
Sanders katsoi nuorukaiseen kylmästi.
— Teidän tavoistanne ei kannata huolehtia, sanoi hän. — Saatte olla
vaikka maailman ansioitunein paholainen — mitä ette kuitenkaan
tietääkseni ole — enkä minä ryhtyisi teitä parantamaan. Ei. Huolehdin
vain näiden ihmissyöjien tavoista. Menkää kotiin ja naimisiin,
_crescit sub pondere virtus_ — tähän lauseeseen tapaatte käännöksen
sivistyssanakirjasta. Mitä tulee mustien maissa tehtyihin tekoihin —
sellaiset työt voivat käydä laatuun Belgian Kongossa tai Togo-maassa,
mutta ne eivät sovi tähän osaan aarniometsää.
Ludley meni kotiin.
Hän ei kertonut kenellekään kotiinpaluunsa pohjimmaista syytä, koska
se ei olisi kuulostanut kauniilta. Hän oli säädyllinen poika, niinkuin
hänenlaisensa pojat yleensä ovat, eikä hän sanonut Sandersista sen
enempää kuin että tämä oli naisvihaaja.
Hänen lähtönsä jälkeen sattuneet tapaukset todistavat, miten vähän
on eroa valkean ja mustan järjenjuoksulla. Nähtyään näet apulaisensa
kotiinpalaavan laivan kannella Sanders nousi jokea Isisiin ja tapasi
siellä naisen, jonka nimi oli Mlino.
Ylipäänsä musta nainen on kasvoiltaan hirvittävä, mutta Mlino ei ollut
tavallinen nainen, kuten pian huomataan. Isisiläiset, joiden muisti on
erityisessä maineessa, kertoivat Mlinon polveutuvan arabialaisista —
sillä isisiläinen isä kertoo muistitietonsa pojalleen — ja totisesti:
jos hienosti muodostunut nenä ja sievät huulet todistavat jotakin, niin
ne todistivat, että Mlino ei kuulunut bantuneekereihin.
Hän tuli Sandersin luo, kun tämä lähetti hakemaan häntä, vilkkaana,
epäilevänä ja hyvin varovaisena.
Ennen kuin Sanders ehti puhua, teki Mlino kysymyksen.
— Herra, missä on Lidingi? — Tämä oli se nimi, jonka alkuasukkaat
lähinnä saivat Ludleyn nimestä.
— Lidingi on mennyt mustan veden taa, sanoi Sanders hiljaa, — omiensa
luo.
— Sinä lähetit hänet, herra, sanoi tyttö nopeasti, eikä Sanders
vastannut.
— Herra, jatkoi hän, ja Sanders ihmetteli hänen äänensä katkeruutta, —
sinun sanotaan vihaavan naisia.
— Silloin valehdellaan, sanoi Sanders. — En vihaa naisia; pikemminkin
kunnioitan heitä suuresti, sillä he laskeutuvat helvetin kuiluihin, kun
he synnyttävät lapsia. Myös pidän heitä suuressa arvossa siitä syystä,
että he ovat muuten hyvin oikeamielisiä.
Tyttö ei sanonut mitään. Hän laski päänsä kumaraan, kunnes poski oli
paljaalla, ruskealla rinnalla, mutta hän katsoi Sandersia kulmiensa
alta, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto. Jonkinlainen hämmennys
syntyi Sandersin sydämessä — oliko jotakin tapahtunut? Hän kirosi
Ludley'a ja henkäisi rukouksen, että laiva painuisi pohjaan hänen
kanssaan. Mutta tytön sanat palauttivat tasapainon.
— Saatoin Lidingin rakastamaan itseäni, sanoi tyttö, — vaikka hän oli
suuri herra ja minä olin orja; olisin voinut myös laskeutua helvettiin,
sillä jonakin päivänä toivoin saavani lapsen, mutta nyt en sitä koskaan
saa.
— Ja kiitä siitä Jumalaa! sanoi Sanders sisimmässään.
Hän olisi lohduttanut tyttöä jollakin sanalla, mutta tämä kääntyi äkkiä
ja meni pois. Sanders katseli miellyttävää olentoa, joka kulki pitkin
katua, ja meni takaisin laivaansa.
Hän oli kulkenut kymmenen mailia myötävirtaa, kun hän vasta muisti,
että hän oli jättänyt tyttöä varten kehystämänsä valokuvan tälle
antamatta.
— Tämäpä kummallista, sanoi Sanders hieman ihmeissään, — huomaan
käyväni huonomuistiseksi.
Kolmea kuukautta myöhemmin nuori Penson tuli Englannista Ludleyn
tilalle. Hän oli tervekasvoinen nuorukainen, täynnä innostusta, ja oli
palvellut kokelaana kaksi vuotta Sierra Leonessa.
— Teidän on mentävä Isisiin, sanoi Sanders, — ja minun on kehoitettava
teitä olemaan varovainen.
— Mikä on vikana? kysyi nuorukainen uteliaana. Ovatko ne penteleet
kapinatuulella?
— Minun tietääkseni eivät, sanoi Sanders nostaen jalkansa kuistin
aidalle, — he eivät ole... Teidän ei tarvitse varoa verenvuodatusta,
vaan rakkautta.
Ja hän kertoi Mlinon tarinan, vaikkakaan se ei ollut erityisen
mairitteleva brittiläiselle virkamiehelle.
— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson, kun hän oli lopettanut.
— Teihin luotan kyllä, sanoi Sanders, — mutta en luota tuohon naiseen.
Kirjoittakaa minulle silloin tällöin; jos ette kirjoita hänestä, niin
alan epäillä ja tulen sinne hyvin pahalla päällä.
— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson jälleen, sillä hän oli
juuri siinä iässä, jolloin mies on hyvin varma itsestään.
Huomattakoon, että siitä hetkestä, jolloin hän lähti päämajasta,
siihen asti kun hän muutamia kuukausia myöhemmin palasi sinne, hän
ei kirjoittanut sanaakaan suoravartaloisesta, hennosta tytöstä,
jolla oli ihmeelliset silmät. Muita tietoja saapui kyllä, virallisia
tiedonantoja, täsmällisiä ja teräviä, mutta ei sanaakaan Mlinosta, ja
Sanders huolestui.
Sitten tuli kylläkin ällistyttäviä uutisia, kummallisia tarinoita
vääristä rangaistuksista tai alikomissaarin toimeenpanemista
kurittamisista, ja Sanders otti laivansa ja lähti vastavirtaa siltä
jalalta.
Hän astui maihin jonkin matkan päässä kylästä ja käveli rantaa pitkin.
Se ei ollut helppoa kävelyä, sillä maa on niillä paikoin tiheän
kasvillisuuden peittämä. Sitten hänen eteensä ilmestyi afrikkalainen
idylli — nuori mies istui soittaen kirkuvaa viulua Mlinon huviksi, joka
makasi kasvot maahan päin ruohikossa, poskea käteen nojaten.
— Tuhannen paholaisen nimessä! sanoi Sanders vihaisena; ja poika
hypähti kaatuneelta puulta, jolla hän istui, ja katsoi Sandersia
tyynesti, nähtävästi hämmästymättä. Sanders katsoi tyttöön ja viittasi.
— Mene kylään, nainen, sanoi hän hiljaa, sillä hän oli raivostunut.
— No, te valkoisen miehen voimakas perikuva, hän jatkoi, kun tyttö oli
mennyt (hitaasti ja vastahakoisesti), — mitä minä olen kuullut Osakon
pieksemisestä?
Nuorukainen otti piipun taskustaan ja sytytti sen kylmästi.
— Hän löi Mlinoa, sanoi hän äänellä, joka osoitti hänen otaksuvan
olevansa täysin oikeassa.
— Mistä päättelen, että hän on tämän neekerinaisen onneton puoliso —
tämän naisen, jota te juuri huvititte, kun minä tulin?
— Älkää olko raakimus, sanoi toinen karskisti. Tiedän, että hän on
neekeri ja sen sellaista, mutta omaiseni siellä kotona tottuvat pian
hänen väriinsä.
— Menkää laivaani, sanoi Sanders tyynenä. — Tietäkää, että olette minun
vankini.
Sanders toi hänet päämajaan vaivautumatta tiedustelemaan häneltä
selitystä Osakon pieksemisestä, eikä sanaakaan lausuttu Mlinosta, ennen
kuin he olivat päämajassa.
— Tietenkin lähetän teidät kotiin, sanoi Sanders.
— Arvelin teidän tekevän sen, sanoi toinen kuuliaisena. Hänen
itseluottamuksensa oli häipynyt jokimatkalla ja hän oli nyt hyvin
järkyttynyt.
— Minä olin varmaan hullu, myönsi hän päivää ennen kuin satamaan saapui
Englantiin lähtevä laiva, — siitä hetkestä, kun rakastuin häneen —
taivahan luoja, mikä aasi olinkin!
— Niin olitte, myönsi Sanders ja saattoi häntä laivaan keventynein
sydämin.
»En halua alikomissaaria Isisiin», hän kirjoitti kiihdyksissään
hallitukselle. »Luulen työssäni olevan kylliksi ilman brittiläisten
virkamiesten paimentamisesta johtuvaa lisähupiakin.»
Hän teki erityisen matkan Isisiin selvittämään asioita, ja Mlino tuli
kutsumatta hänen puheilleen.
— Herra, hänkin on mennyt? kysyi hän.
— Kun haluan puhua kanssasi, Mlino, sanoi Sanders, — niin lähetän
hakemaan sinua.
— Rakastin häntä, sanoi tyttö tunteikkaammin kuin Sanders luuli
alkuasukkaan voivan tehdä.
— Sinä rakastut helposti, sanoi Sanders.
Tyttö nyökkäsi.
— Se on muutamien naisten tapa, sanoi hän. — Kun minä rakastan, niin
rakastan rajusti, ja kun vihaan, niin vihaan aina ja aina — vihaan
sinua, herra.
Hän sanoi sen hyvin luonnollisesti.
— Jos olisit mies, sanoi raivostunut komissaari, — niin sitoisin ja
pieksäisin sinut.
— Pyh, sanoi tyttö halveksivasti ja jätti komissaarin ihmettelemään.
On muistettava, että Sanders oli koko alueen herra; hänen vallassaan
oli asukkaiden elämä ja kuolema, eikä yksikään mies uskaltanut arvioida
tai olla noudattamatta hänen käskyjään. Jos Mlino olisi ollut mies,
kuten hän sanoi, niin hän olisi saanut kärsiä majesteettirikoksestaan
— ei ole parempaa sanaa kuvaamaan tytön menettelyä — mutta hän oli
nainen, vieläpä erityisen huomattu nainen, ja tiesi sitä paitsi oman
voimansa.
Sanders ei nähnyt tyttöä kolmeen päivään, jotka hän vietti kylässä,
eikä (ja tämä on kummallisinta) hän puhunut päällikön kanssa mitään
tytöstä. Hän sai tietää naisen olevan Osakon mielivaimo, että hänellä
oli monta rakastajaa ja että hän piti Osakoa pilkkanaan, mutta Sanders
ei halunnut kuulla hänestä puhuttavan. Kerran hän näki tytön tulevan
häntä kohti ja poistui tieltä välttääkseen tapaamisen. Hän tiesi
sen suureksi heikkoudenosoitukseksi, mutta hän ei voinut vastustaa
äkillistä päähänpistoaan antaa tytölle tietä.
Sanders oli palaamassa hiljoilleen tältä käynniltään ohjaten itse
laivaansa ja tutkien joen kavalia hiekkasärkkiä. Hän mietti vain
Mlinon arvoitusta, kun Isisi-joen rannalla olevasta viidakosta kuului
jonkinlainen »huh» ja ilma oli täynnä lentäviä raudankappaleita. Yksi
sattui hänen hyttiinsä ja pirstoi laudan sälöiksi, veteen putosi
useita, yksi hipaisi kersantti Abibun päätä ja vei mennessään hänen
päähineensä.
Sanders antoi konehuoneeseen merkin »takaisin», halukkaana näkemään,
mistä aiheutui tämä väkipyssyllä tehty valemurhayritys häntä kohtaan,
ja Abibu hypähti paljain päin keulaan ja riisui peitteen kiiltävältä
konekivääriltä.
Sitten neljä hausasotilasta hyppäsi veteen ja kahlasi rannalle pitäen
kiväärejä koholla toisella kädellään ja ammuksia toisella, ja Sanders
seisoi laivan reunalla urheilukivääri kainalossaan.
Laukauksen ampuja oli hyvin valinnut tappopaikan. Pensaikko oli hyvin
tiheä, maihinnousupaikka oli mudassa kasvavan karhean ruohon peitossa,
puita oli tiheässä ja kiemurtelevat köynnöskasvit muodostivat muurin,
joka olisi ollut valkealle miehelle läpipääsemätön.
Mutta hausat pääsivät — he tapasivat miehen savuava pyssy kädessään
tyynesti odottamasta.
Hän oli isisiläisiä — filosofista kansaa — ja hän luovutti aseensa
estelemättä.
— Luulen, sanoi hän kersantti Abibulle, kun he kiirehtivät joen
rinnettä rannalle, — että tämä tietää kuolemaa.
— Kuolemaa ja sen jälkeen helvetin tuskia, sanoi Abibu, joka oli
katkeroitunut päähineensä kadottamisesta; hän oli saanut maksaa siitä
viisi frangia Ranskan siirtomaissa.
Sanders pani kiväärinsä pois, kun hän näki vangin. Hän toimitti
epävirallisen kuulustelun pirstotussa kansihytissä.
— Ammuitko sinä minua? kysyi hän.
— Ammuin, herra, sanoi mies.
— Miksi?
— Koska, vastasi vanki, — sinä olet paholainen ja harjoitat noituutta.
Sanders hämmästyi.
— Millä erityisellä paholaisosastolla minä olen työskennellyt? kysyi
hän.
Vanki silmäili häntä vakavasti.
— Herra, vastasi hän, — minun asiani ei ole ymmärtää sellaista. Minulle
sanotaan:'Tapa' — ja minä tapan.
Sanders ei enää hukannut aikaa kyselemiseen. Mies pantiin rautoihin,
laivan keula käännettiin myötävirtaan, ja komissaari ryhtyi jälleen
pitämään perää.
Bfanin ja Lakololin puolitiessä hän tuli puunottopaikalle. Hän pani
miehensä uudistamaan polttopuuvarastoa.
Hän oli hämmennyksissään, ei siksi, että mies yritti tappaa hänet, eikä
siksikään, että hänen pieni keulahyttinsä oli täynnä puunsälöjä ja
lasinsiruja siihen sattuneen raudanpalan jäljiltä, vaan siksi, että hän
haistoi selkkauksia siellä, missä oli luullut kaiken olevan rauhallista
ja sovinnollista.
Hänen oli valvottava kuuttatoista erilaista ja erillistä heimoa, joilla
jokaisella oli omat tavat ja oma kieli. He olivat erilaisia, eivät
niinkuin ranskalainen ja italialainen, vaan niinkuin venäläinen ja
turkkilainen.
Ennen englantilaisten maahantuloa siellä tapeltiin tappelemasta
päästyäkin, murhattiin, ryöstettiin, tehtiin joukkomurhia ja muita
tihutöitä, mutta sitten kaikki muuttui. Maassa oli rauha.
Sanders valikoi huolella pitkän, ohuen sikarin kotelostaan, nipisti
siitä pään ja sytytti sen.
Vanki istui »Zairen» kannella lähellä miesten suojia. Hänet oli
kahlittu jalkaraudoilla renkaaseen, eikä hän näyttänyt lainkaan
alakuloiselta. Hra komissaari ilmaantui kannelle kokoonpantava tuoli
mukanaan, istuutui sille ja aloitti kuulustelun.
— Miksi sinua nimitetään?
— Isisin Bofabiksi.
— Kuka käski sinun tappaa minut?
— Herra, olen sen unohtanut.
— Mies vai nainen?
— Herra, lienee ollut jompikumpi.
Tämän enempää ei Sanders saanut tietää, ja myöhemmin Isisissä
toimitetussa kuulustelussa ei Sanders saanut tietää mitään, sillä kun
mies tuotiin Mlinon eteen, niin hän sanoi, ettei tuntenut tyttöä.
Sanders asettui sijoilleen hyvin hämmentyneenä, ja Isisin Bofabi
lähetettiin vankileiriin joen suulle. Sillä kannalla olivat asiat kolme
kuukautta, ja Sanders sai kuulla tytöstä vain sen verran, että hänellä
oli uusi rakastaja, Tebeki, joka oli Akasavan päällikkö.
Kolme kuukautta oli rauhallista ja tyyntä, ja sitten Tebeki, joka
himoitsi lähimmäisensä vaimoa, otti kolmesataa keihäsmiestä ja tuli
Isisin maalle, poltti mielitiettynsä kylän, ristiinnaulitsi hänen
miehensä ja vei naisen mukanaan.
Tämän tapauksen kunniaksi Tebeki toimeenpani juhlan ja oluttanssin.
Suuria ja häpeämättömiä juominkeja kesti viisi päivää, ja
metsänkaistale, joka on Isisin ja alemman joen välillä, muuttui pikku
helvetiksi.
Viidennen päivän iltana Tebeki istuutui miettimään tilannetta. Hän
oli juuri ottamassa selvää tekonsa oikeutuksesta, kun Sanders astui
näyttämölle, Mutta kauheammilta näyttivät ne kymmenen hausaa ja
konekivääri, jotka seurasivat pientä ruskeakasvoista miestä.
Sanders tuli Tebekin majalle ja kutsui hänet ulos, ja Tebeki tuli
auringonvaloon sameasilmäisenä ja horjuen, silmiään räpytellen.
— Tebeki, sanoi Sanders, — miten on laita Osakon ja hänen kylänsä?
— Herra, sanoi Tebeki hitaasti, — hän pani häpeän minun päälleni...
— Säästä minut valheiltasi, sanoi Sanders kylmästi ja antoi merkin
hausoille.
Sitten hän katsoi ympärilleen hakien sopivaa puuta. Majan takana oli
yksi — suuri kumipuu.
— Puolen tunnin päästä hirtän sinut, sanoi Sanders kylmästi ja katsoi
kelloaan.
Tebeki ei puhunut mitään; vain hänen paljas jalkansa piirteli hiekkaa.
Majasta astui solakka tyttö, joka seisoi katsellen ryhmää kummissaan;
sitten hän astui esiin ja laski kätensä Tebekin paljaalle olalle.
— Mitä teette minun miehelleni? kysyi hän. — Olen Mlino, Osakon vaimo.
Sanders ei kauhistunut, hän paljasti hampaansa armottomaan hymyyn ja
silmäsi tyttöä.
— Löydät toisen miehen, Mlino, sanoi hän, — yhtä pian kuin tämänkin. —
Sitten hän kääntyi antamaan hirtto-ohjeita. Mutta nainen seurasi häntä
ja laski lujasti kätensä hänen olalleen.
— Herra, sanoi hän, — jos joku kärsi vääryyttä Osakon kuoleman kautta,
enkö se ole minä, hänen vaimonsa? Mutta kuitenkin sanon: laske Tebeki
vapaaksi, sillä rakastan häntä.
— Voit mennä hemmettiin, sanoi Sanders kohteliaasti, — väsyn sinuun ja
sinun rakastajiisi.
Hän hirtti Tebekin ripeästi ja tunteettomasti, ja mies kuoli heti,
sillä Sanders oli hyvin perehtynyt tämänlaatuiseen hommaan. Sitten hän
ja hausat marssivat pois ja naisen kuolonlaulu kaikui heidän edetessään
heikommin ja heikommin. Sanders leiriytyi sinä yönä Puukummulle,
josta oli näköala joen kiemurtelevaa uomaa pitkin, ja aamulla hänen
palvelijansa tuli sanomaan hänelle, että Osakon vaimo halusi nähdä
häntä.
Sanders kirosi Osakon vaimon, mutta otti hänet vastaan.
Hän ryhtyi puheisiin siekailematta.
— Kun olen aiheuttanut kuoleman Osakolle, miehelleni, ja Tebekille,
rakastajalleni, ovat ihmiset ajaneet minut pois. Jokainen käsi on minua
vastaan, ja jos jään siihen maahan, niin kuolen.
— No? sanoi Sanders.
— Tulen sinun kanssasi, kunnes tulet Sandar-joelle, joka juoksee
Kongoon. Siellä on minulla veljiä.
— Tämä kaikki voi olla totta, sanoi Sanders kärsimättömänä. — Toisaalta
tiedän sinun sydämesi olevan täynnä vihaa, koska olen riistänyt sinulta
kaksi miestä ja hirtättänyt kolmannen. Siitä huolimatta saat tulla
mukanani Sandar-joelle asti, mutta sinä et saa mielistellä minun
miehiäni etkä puhua heidän kanssaan.
Tyttö nyökkäsi ja lähti, ja. Sanders antoi käskyn siitä, miten häntä
oli kohdeltava.
Keskellä yötä tuli Abibu, joka oli sekä Sandersin palvelija että
hausakersantti, Sandersin telttaan, ja komissaari hyppäsi vuoteesta ja
tempaisi konemaisesti pistoolinsa.
— Leopardejako? kysyi hän lyhyesti.
— Herra, sanoi kersantti Abibu, — nainen Mlino — hän on noita.
— Kersantti, sanoi raivostunut Sanders, — jos herätät minut keskellä
yötä tuollaisiin juttuihin, niin halkaisen pääsi.
— Käyköön sen kuinka tahansa, sanoi kersantti vakaasti, — hän on noita,
sillä hän on puhunut minun miehilleni ja tehnyt ihmeitä — saanut heidät
näkemään heidän omat lapsensa ja muita kaukaisia asioita.
— Onko minun mukanani lapsilauma? kysyi Sanders. — Toivon, jatkoi hän
melkeinpä raa'asti, — että olisin ottanut krulaisia tai bušmanneja —
— kersantti rypisti kulmiaan — tai Isisin hulluja ihmisiä, ennen kuin
otin puoli komppaniaa kuninkaan hausoja.
Kersantti nieli loukkauksen mitään puhumatta.
— Tuokaa nainen luokseni, sanoi Sanders. Hän puki vaatteet ylleen ja
sytytti telttalamppunsa.
Hetken kuluttua hän kuuli paljaiden jalkojen ääntä, tyttö tuli telttaan
ja katseli häntä vaieten.
— Mlino, sanoi Sanders, — sanoin sinulle, ettet saisi puhua miesteni
kanssa.
— Herra, sanoi tyttö, — he puhuivat minulle ensin.
— Onko tämä totta?
Teltan ovella seisova kersantti nyökkäsi. — Tembeli, Sekambanon poika,
puhui hänen kanssaan rikkoen siten käskyn, ja toiset seurasivat hänen
esimerkkiään.
— Kirotut bušmannit! noitui Sanders. — Ottakaa se Tembeli, Sekambanon
poika, sitokaa hänet puuhun ja antakaa hänelle kaksikymmentä lyöntiä.
Kersantti teki kunniaa, veti esiin messinkikantisen muistikirjan ja
teki työlään muistiinpanon.
— Mitä sinuun tulee, sanoi Sanders naiselle, — niin sinä lopetat
kirotun noitumisesi tai menettelen sinun kanssasi samalla tavoin —
_alaki?_
— Kyllä, herra, sanoi hän nöyrästi ja lähti.
Kaksi hausaa sitoi Tembelin puuhun, ja kersantti antoi hänelle
kaksikymmentäyksi lyöntiä virtahevonhihnalla — ylimääräisen oman
harkintansa mukaan.
Aamulla kersantti ilmoitti, että Tembeli oli yöllä kuollut, ja Sanders
tuli huoliinsa.
— Se ei johdu ruoskimisesta, sanoi hän. — Hänessä on ennen ollut vika.
— Se johtuu tuosta naisesta, sanoi kersantti viisaasti. — Hän on noita;
huomasin sen heti, kun hän tuli joukkoon.
He hautasivat Tembelin, Sekambanon pojan, ja Sanders kirjoitti hänen
kuolemastaan kolme raporttia, jotka hän kaikki repi.
Sitten marssittiin edelleen.
Sinä yönä joukko pysähtyi lähelle kylää, ja Sanders lähetti
naisen saattajien kera päällikön luo käskien tämän saattaa Mlinon
turvallisesti Sandar-joelle. Puolen tunnin päästä hän palasi
saattajineen, ja kersantti Abibu selosti tilannetta.
— Päällikkö ei halua ottaa häntä, sillä hän pelkää.
— Pelkää? Sanders kiukustui. — Pelkää? Mitä hän pelkää?
— Naisen pirullisuutta, sanoi kersantti. — Lokali on kertonut hänelle
Tebekin tarinan, eikä hän halua ottaa naista.
Sanders kiroili lujasti viisi minuuttia, sitten hän meni
haastattelemaan kylän päällikköä.
Haastattelu oli lyhyt ja täsmällinen. Sanders tunsi alkuasukkaansa
hyvin eikä tehnyt erehdyksiä.
— Päällikkö, sanoi hän keskustelun loputtua, — voin menetellä kahdella
tavoin: joko rangaista sinua tottelemattomuudesta tai kulkea omaa
tietäni.
— Herra, sanoi toinen vakavasti, — vaikka sytytät kyläni, en huoli
Mlino-naisesta.
— Huomaan sen, sanoi Sanders, — sen vuoksi kuljen omaa tietäni.
Hän jatkoi matkaansa seuraavan päivän koitossa. Nainen kulki jonkin
matkaa joukon edellä, Sandersin silmälläpidon alaisena. Kun he
pysähtyivät keskipäivällä lepäämään, tuli eräs hausa sanomaan,
että kuollut mies riippui puussa. Sanders meni heti miehen kanssa
hirttopaikalle, sillä hän oli vastuussa alueen tapahtumista.
— Missä? kysyi hän, ja mies osoitti muuatta suoraa kumipuuta, joka
yksinään seisoi aukealla.
— Missä? kysyi Sanders taas, sillä missään ei ollut merkkiäkään
hirttäytyneestä. Mies osoitti jälleen puuta, ja Sanders rypisti
kulmiaan.
— Mene ja kosketa hänen jalkojaan, sanoi komissaari, ja hieman
epäröityään mies meni hitaasti puun luo ja ojensi kätensä. Mutta hän
haparoi vain tyhjää ilmaa, mikäli Sanders voi huomata.
— Olet hullu, sanoi hän ja vihelsi kersantin.
— Mitä sinä näet tuolla, kysyi Sanders, ja kersantti vastasi heti:
— Hirtetyn miehen takana...
— Siellä ei ole hirtettyä miestä, sanoi Sanders kylmästi (sillä hän
alkoi huomata tyynen käyttäytymisen olevan tarpeen), — ei mitään muuta
kuin puu ja varjoja.
Hausa näytti hämmästyneeltä ja käänsi vakavat kasvonsa häneen.
— Herra, siellä on hirtetty mies, sanoi hän.
— Niin on, sanoi Sanders hiljaa, — meidän täytyy tutkia tämä asia. — Ja
hän antoi merkin palata leirille.
Matkalla hän kysyi varovasti, oliko kersantti puhellut Mlinon kanssa.
— Katsoin häntä, mutta hän ei puhunut muuten kuin silmillään.
Sanders nyökkäsi. — Sanopas minulle, mihin hautasitte Tembelin,
Sekambanon pojan?
— Herra, jätimme hänet tapamme mukaan makaamaan puun juurelle.
Sanders nyökkäsi jälleen, sillä tämä ei ollut hausain tapa.
— Lähdemme jälkiämme takaisin sille leiripaikalle, jossa nainen yhtyi
meihin, hän sanoi.
He marssivat auringon laskuun asti, ja kun kaksi miestä pystytti
telttaa, kuljeskeli Sanders leirin ympärillä. Miehet istuivat
ruokapatojensa ääressä, mutta nainen Mlino istui erillään kyynärpäät
polvilla ja kasvot käsiin peitettynä.
— Mlino, sanoi Sanders hänelle, pysähtyen äkkiä hänen eteensä, —
montako miestä olet tappanut eläissäsi?
Nainen katsoi häneen pitkään ja kiinteästi, ja Sanders tuijotti
vastaan; sitten Mlino laski silmänsä.
— Monta miestä, sanoi hän.
— Niin luulen, sanoi Sanders.
Hän oli syömässä päivällistään, kun Abibu tuli hitaasti.
— Herra, mies on kuollut, sanoi hän.
Sanders katsoi häneen silmäinsä raosta.
— Mikä mies?
— Se, jota te ruoskitte omakätisesti, sanoi Abibu.
Komissaari ei ollut ruoskinut ketään, eikä hän ollut määrännyt
kenellekään rangaistusta, mutta hän vastasi asiaan kuuluvasti: — Tahdon
nähdä hänet.
Leirin laidassa oli maassa makaavan olennon ympärillä pieni ryhmä.
Hausat väistyivät syrjemmäksi, kun Sanders tuli, ja näyttivät synkiltä;
kuului mutinaa. Sanders ei huomannut, että Mlino katsoi kummallisesti
Ahmidiin, hausaan, joka sieppasi kiväärinsä ja katosi pensaikkoon.
Komissaari kumartui makaavan miehen yli, koetti hänen rintaansa ja
havaitsi sydämen toiminnan pysähtyneen.
— Tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän, mutta kukaan ei totellut häntä.
— Kersantti, tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän uudelleen.
Abibu teki hitaasti kunniaa ja meni, nähtävästi hyvin vastahakoisesti.
Hän palasi parkitsemattomasta nahasta tehty laatikko mukanaan, ja
Sanders avasi sen, otti ammoniakkipullon ja piti sitä miehen nenän
alla. Se ei vaikuttanut mitään.
— Katsotaan, sanoi Sanders vain, kun koe epäonnistui. Hän otti pienen
ihoruiskun ja täytti sen strykniiniliuoksella. Tämän hän siekailematta
ruiskutti sotilaan selkään. Tuossa tuokiossa mies kavahti istumaan.
— _Ha!_ huudahti Sanders iloiten, — minä olen suuri poppamies!
Hän nousi jaloilleen, tomuutti polvensa ja kääntyi kersanttiin.
— Ota neljä miestä ja palaa sinne, mihin jätitte Tembelin. Elleivät
leopardit ole syöneet häntä, niin tapaatte hänet tiellä, sillä hän on
nyt jo herännyt.
Hän näki joukon marssivan pois, sitten hänen huomionsa kääntyi Mlinoon.
— Nainen, sanoi hän, — minusta näyttää, että sinä olet noita, vaikka
olen tavannut sinun kaltaisiasi ennenkin. — Sandersin kasvot menivät
valkeiksi. — En voi ruoskia sinua, koska olet nainen, mutta voin tappaa
sinut.
Mlino nauroi.
Heidän silmänsä tapasivat toisensa taistellen, ja niin he tuijottivat
toisiansa hetken, joka tuntui Sandersista tuhannelta vuodelta mutta
joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli vain vajaa minuutti.
— Parempi olisi, että tappaisit itsesi, sanoi nainen.
— Luulen niin, sanoi Sanders ja tavoitti pistooliaan.
Se oli puoliksi laukeamassa — Sandersin peukalo oli hanalla — kun
pensaikossa pamahti kivääri ja nainen kaatui suulleen sanaakaan
sanomatta.
Ahmid, hausa, oli aina ollut huono ampuja.
* * * * *
— Luulen, sanoi Sanders myöhemmin, — että otit kiväärin minut
tappaaksesi, kun olit Mlinon vaikutuksen alla, ja siksi en tee syytöstä
sinua vastaan.
— Herra, sanoi hausa yksinkertaisesti, — en tiedä asiasta mitään.
— Sen uskon vallan hyvin, sanoi Sanders ja antoi käskyn marssia
edelleen.